SOTA ON RAUHAA
VAPAUS ON ORJUUTTA
TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA
Tiesin jo ennen kirjaan tarttumistani paljon teoksen maailmasta, sillä sen verran tunettu se on. Ja vaikka en oikeastaan mitään enää ensimmäisestä lukukerrastani muistanutkaan, meni ensimmäinen osa teoksesta kertauksena. Toinen osa oli uutta ja ennakoimatonta, mutta suurimman yllätyksen tarjoili kuitenkin kolmas osa, joka poikkesi kokonaisuudesta merkittävästi. Romaanin lopussa on vielä liite, jossa käsitellään teoksen maailman sanastoa.
Luin haasteteosta vielä eilen illalla kauhealla kiireellä ja jatkoin tämän postauksen kirjoittamista yhä iltapäivällä - mutta nyt se lepää tässä. Minun oli tarkoitus lukea teos jo viime viikonloppuna, kun olin muutaman päivän äitini luona (juhlittiin kummipoikani konfirmaatiota sekä minun ja mieheni häitäni), mutta armoton helle ja kasvihuonemainen ilmankosteus imivät kaikki voimat. Onneksi sain rutistettua lopun palattuani (hyvää treeniä Pottermaratoniin).
Maailma ulkopuolella näytti kolealta. Vaikka aurinko pastoi ja taivas kirkui sinisenä, kaikki tuntui värittömältä - muu paitsi julisteet, joita oli liimattu ympäriinsä. (s. 12)
Ensimmäisenä tunteena viimeisen sivun jälkeen oli typerrys: kuinka paljon olin teokselta odottanut, kuinka vähän se vastasi ennakkokäsityksiäni ja kuinka pelottavan paljon Orwellin kuvittelemassa totalitaristisessa futuristusessa yhteiskunnassa on samaa meidän maailmamme kanssa, Valvontakamerat on (jo kirjan kannen ansiosta) helppoa laskea mukaan, ja esimerkiksi S-ryhmä ilmoitti juuri lisäävänsä s-korttiasiakkaiden
ostoskäyttäytymisen tallentamista. Puhumattakaan Pohjois-Koreasta, joka tuntuu länsimaalaisen silmin kuin ottaneen tämän teoksen oppikirjakseen.
Joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta;
joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä.
Teoksen päähenkilönä seurataan 39-vuotiasta Totuusministeriön virkamiestä Winston Smithiä. Vaikka hänen tehtävään onkin menneisyyden uudelleen kirjoittaminen niin, että se palvelee nykyhetkeä, hän ei silti usko sokeasti Engsosin periaatteita, palvo jumalan asemaan noussutta Isoaveljeä tai hyväksy että 2+2=5. Hän on poikkeama systeemissä ja tietää, että tulee jäämään kiinni ennemmin tai myöhemmin. Onhan ajatusrikos pahinta, mitä oseanialainen tehdä.
Painajaismaisinta hänestä oli ettei hän ollut koskaan oikein ymmärtänyt, minkä takia koko valtavaan huijaukseen oli ryhdytty. (s. 97)
Oseania koostuu Isosta-Britanniasta, Pohjopis- ja Etelä-Amerikasta, Etelä-Afrikasta ja Australiasta. Winston asuu Lontoossa, joka on Oseanian kolmanneksi väkirikkaimman provinssin, Laskeutumispaikka Yhden pääkaupunki. Oseania on jatkuvassa sodassa joko Itäaasian tai Euraasian kanssa ja liittolainen toisen kanssa. Kun kolmen supervallan liittoutumat muuttuvat, kukaan ei reagoi muutokseen, sillä Oseania on aina ollut sodassa sen vallan kanssa, mikä kulloinkiin ilmoitetaan.
Kun vihaviikon suuri orgasmi oli vavisten lähestymässä huippuaan ja yleinen viha Euraasiaa kohtaan oli yltynyt sellaiseksi houreeksi, silloin ilmoitettiin että Oseania ei ollutkaan sodassa Euraasiaa vastaan. -- Viha jatkui entisellään, paitsi että sen kohde oli muuttunut. (s. 215-2016)
Oseaniassa viha on tärkein tunne heti Isoveljen palvomisen jälkeen. Jokaisena päivänä vietetään kahdenminuutinvihaa, jonka aikana teleruuduista näytetään kuvaa sotilaista rintamalla ja oseanialaisten tulee osoittaa raivokkaasti mieltään vihollista vastaan. Etenkin Emmanuel Goldstein-niminen petturi on tärkeä vihan kanavoimisen kohde. Oseanian tärkein juhla on vihaviikko, joka on sisällöltään periaatteessa samanlainen kuin kahdenminuutinviha, vain sen pidempi versio.
On ulvottava lauman mukana. (s. 146)
Oseaniaa johtavan Isoveljen jälkeen seuraavan luokan muodostaa puolue eli Engsos (entisnimeltään englantilainen sosialismi). Totuusministeriö (uudiskielellä Tosimini) vastaa uutisista, viihteestä ja koulutuksesta, Rauhanministeriö (Sopumini) sodasta, Yltäkylläisyysministeriö (Riittomini) talousasioista ja Rakkausmisteriö (Lempimini) laista ja järjestyksestä.
Uudiskieli on maailman ainoa kieli, jonka sanavarasto vähenee vuosittain. Kielestä on tarkoitus poistaa kyky itsenäiseen ajatteluun ja ajatusrikoksesta tehdään mahdotonta: kuinka edes mieltään heikosti hallitseva voisi vahingossakaan tehdä rikoksen, jos ihmisellä ei ole sanoja, millä ilmsta vastarintaa?
Jokaista kansalaista (toveria) tarkkaillaan 24/7: jokaisessa huoneistossa on puolueen propagandaa suoltava teleruutu, jota ei saa pois päältä ja joka toimii niin vastaanottaja kuin lähettimenä. Kaikkialle on lisäksi piilotettu mikrofoneja. Omaa tilaa ovat vain ne muutamat kuutiosentit aivokopan sisäpuolella ja juuri sinne ajatuspoliisi pyrkii kurkistamaan.
Ihminen halusi pitää hauskaa; "ne", toisin sanoen puolue, halusivat estää sen. (s. 158)
Nuoret naiset opetetaan olemaan nauttimatta sukupuoliaktista, sillä se on vain velvollisuus puoluetta kohtaan ja sen tarkoituksena on saada lapsi. On perustettu jopa Nuorten seksinvastaisuusliitto. Lapsista puolestaan kasvatetaan jo nuorena vakoilijoita ("nykyään melkein kaikki lapset olivat hirveitä"), jotka tarkkailevat vanhempiaan, siltä varalta, että nämä tekisivät ajatusrikoksen, Hellyys ja läheisyys on poistettu, ystäviä ei enää ole, on vain tovereita joiden seurasta nauttii vähän enemmän kuin toisten. Ainoa rakkaus kuuluu kohdistaa Isoveljeen. Orgasmistakin halutaan päästä eroon, sillä seksuaalinen turhautuminen voidaan ohjata puolueen käyttöön.
Kulutustuotteet on nimetty Oseaniassa tietyn kaavan mukaan: Winston asuu Voitontalossa, hän polttaa voittosavukkeita ja juo synteettistä voittoginiä tai karvasta voittokahvia. Kaikesta on kuitenkin pulaa, jopa vaatteista ja kengistä, vaikka neljäsvuosiraportit väittävät kenkien tuotannon ylittäneen aikaisemmat arviot ja elintaso nousee jatkuvasti. Winston yrittää muistella lapsuuttaan: olivatko asiat silloin paremmin vai huonommin kuin nyt, mutta hän ei pysty tähän kysymykseen vastaamaan. Koska historiaa muokataan ja koska ne harvat 1950-luvun suurista puhdistuksista selvinneet ihmiset on uhkailtu hiljaisiksi, ei tähän kysymykseen pysty enää kukaan muukaan vastaamaan.
Miten hän voisi osoittaa sanansa tulevaisuudelle? Sehän oli luonnostaan mahdotonta. Joko tulevaisuus muistuttaisi nykyisyyttä, jolloin se ei kuuntelisi häntä, tai sitten se oli erilainen, eikä hänen ahdinkonsa merkitsisi mitään. (s. 17)
Moni asia on muuttunut vallankumouksen jälkeen. Tekniikka ei juurikaan kehity, sillä luova ihminen on uhka puolueelle - vain sodankäyntiin ja vakoiluun liittyvät keksinnöt ovat sallittuja. Mustekynäkin on teoksen maailmassa arkaainen kapine, sillä yleensä kaikki paperille kirjattava sanellaan puhekirjoittimeen. Winston on kuitenkin hankkinut vanhanaikaisen kynän pysyäkseen tallentamaan ajatuksiaan salassa ostamaansa päiväkirjaan. Vaikka teoksen nimi onkin Vuonna 1984, ei Winston tiedä aivan varmaksi, onko ajanlasku oikeassa.
Jos ihminen on sisäisesti onnellinen, miten hän ikimaailmassa voin innostua Isostaveljestä ja komivuotissuunnitelmista ja kahdenminuutinvihasta ja kaikesta muusta hemmetin moskasta? (s. 160)
Kun lukee näin totalitaristisesta yhteiskunnasta, on pakko kysyä kehen voi luottaa. Puolueeseen ei nyt ainakaan, mutta onko Winstonkaan luotettava kertoja? Tietenkään hän ei tahallaan välitä väärää kuvaa, mutta yhteiskuntansa kasvattina ja sitä vastaan kapinoidessaankin, hän ei aina osaa ajatella millä tavoin asiat voisivat olla toisin. Minulle heräsikin siis monia vastaamattomia kysymyksiä, esimerkiksi onko Oseania oikeasti sodassa, kuka pommittaa prole-alueita rakettipommeilla, ystävä vai vihollinen ja miksi kaikesta on pulaa, eli tekeekö kukaan oikeasti yhtään paria uusia kenkiä?
Ainahan joku helkkarin sota on käynnissä, ja uutiset me tiedämme joka tapauksessa pelkäksi valheeksi. (s. 185)
Oli yllättävää lukea Vesa Sisätön esipuheesta, että vuoden 1950 suomennoksesta oli poistettu viittaukset Neuvostoliittoon. Tässä uudessa, vuoden 1999 suomennoksessa Venäjä on kuitenkin mukana. En ole aivan vakuuttunut tästä suomennoksesta, sillä välillä sanajärjestykset tuntuivat kömpelöiltä ja joukkoon oli eksynyt suuri joukko ärsyttäviä kirjoitusvirheitä.
Teoksesta huomaa hyvin toisen maailmansodan vaikutuksen. Se julkaistiin 1949. Löysin paljon samoja teemoja kuin 1940-50-luvuille sijoittuvista lukemistani romaaneista ja mm. Jennifer Worthin omaelämäkerrallisista
Hakekaa kätilö -teoksista. Sodan uhka, puute välttämättömistä kulutustarvikkeista ja ruuasta, Winstonin säärihaava, nämä kaikki luovat kuvaa siitä, miten kalliin hinnan ihmiskunta maksoi toisessa maailmasodassa ja mitä olisi voinut tapahtua sen jälkeen.
Vuonna 1984 on ehkä kaikkein synkin ja toivottomin dystopia, jonka olen lukenut. Sen edustama maailma on kuitenkin pelottavuudessaan ja uskottavuudessaan kiehtova ja Orwellin kielellinen lahjakkuus pilkahtelee odottamattomista paikoista. Se on ehdottomasti ansainnut klassikon asemansa, mutta nykyihmisenä koen, että siitä puuttuu se jokin, joka olisi tehnyt teoksesta timantin. Suosittelen silti tutustumaan teokseen, sen verran suuren kulttuurillisen jäljen se on tehnyt.
