Quantcast
Channel: Yöpöydän kirjat
Viewing all 899 articles
Browse latest View live
↧

Helmikuun luetut + Ilmoittaudu mukaan lukumaratonille (6.-8.3.2020)

March 3, 2020, 3:04 am
$
0
0

Helmikuussa luin seitsemän kirjaa, 1928 sivua. Olen saanut paria kirjaa vaille kaikki viime vuonna luetut postattua blogiin, mutta helmikuun kirjoja ei täällä vielä ole. Tarkoituksena olisi kuitenkin saada postaussumaa purettua lähiaikoina - paljon luettavaa ja lukusuosituksia siis tulossa! 
  
Kuukauteen mahtui kaikenlaista. Ystävänpäivänä lukumaratoonattiin. 14.2. vietin aikaa puolisoni kanssa ja kävimme syömässä ulkona, sillä menimme kihloihin 10 vuotta sitten (ja naimisissakin niistä ollaan ehdity olla jo neljä). Vetämäni lukupiiri aktivoitui jälleen. Pidimme viime syksyn ajan taukoa ja tapasimme helmikuussa kahden kirjan voimin. Tammikuun lukupiiriteoksena oli Rainbow Rowellin Eleanor & Park ja helmikuun kirjana Judith Kerrin Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin. Maaliskuun lukupiirikirjana luvassa Maja Lunden Sininen. 
   
Tein myös hyviä löytöjä kirpparilta, erityisesti hienoa oli löytää toukokuussa lukupiirissä käsiteltävä Colin Greenlandin Harmin tiellä ja Melissa Marrin ihanan keiju-sarjan kolmas osa Fragile Eternity. Sarjasta suomennettiin harmillisesti vain kaksi ensimmäistä osaa. Instagram on juminut nyt pari päivää, enkä ole hamillisesti saanut päivitettyä kuvia sinne. Jospa saisin sen pian toiminaan. 
  
Viime sunnuntaina äänestettiin kirjabloggaajien vuoden 2019 parhaat kirjat, Blogistanian Finlandian sai Pajtim Statovcin Bolla, Globalian Margaret Atwoodin Testamentit Kuopuksen Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli  ja Tiedon Matilda Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen.
  
Uusin Tähtivaeltaja eli 1/2020 ilmestyi ja siinä on kaksi arvosteluani, Ilkka Auerin Kymnaasi ja Leigh Bardugon Varjo ja riipus. Seuraavaa lehteä varten lukupinossani odottavat jo Magdalena Hain Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen sekä Susanna Hynysen ja Dess Terentjevan Neonkaupunki. Lisäksi olen kirjoittamassa Nörttitytöille parhaillaan lukemastani Kassandra Montagin esikoisesta Tulvan jälkeen. Maaliskuussa on lisäksi luvassa ainakin Minna Canth -lukuhaaste (#minullaoncanthia) ja Mulanin ensi-ilta 25.3. 
   
Parhaat lukuhetket vietin Vuokko Hurmeen Huimaa-trilogian toisen osan Kaipaus parissa. Myös Sari Luhtasen Isadella-sarjan toinen osa Sydän murskana oli samaa koukuttavaa tyyliä kuin ensimmäinenkin oli. Lisäksi voin suositella lukemaan lukupiiriteoksena olleen Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin, joka on hieno kuvaus siitä, kun natsit nousivat valtaan 1930-luvulla ja pakolaisuudesta lapsen silmin. Ajaton ja ajankohtainen kirja siis.  
  
Kaikki helmikuussa luetut:
  
Julie Murphy: Dumplin 
Anniina Mikama: Huijarin oppipoika 
Judith Kerr: Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin 
Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana 
Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Painajaiskuningas 
Vuokko Hurme: Kaipaus 
Magdalena Hai: Haiseva käsi 
  

Maaliskuun lukupino:
  • Minna Canth: Hanna
  • Elly Griffiths: Aavekentät
  • Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniitutakaiseen
  • Susanna Hynynen & Dess Terentjeva: Neonkaupunki
  • Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki
  • Maja Lunde: Sininen
  • Max Porter: Lanny
  • Nora Roberts: Viimeinen taistelu
     
   
Huomasin maaliskuun lukupinoa kasatessani, että olen onnistunut taas hamstraamaan vähän liikaa luettavaa. Tämä havainto herätti sitten ajatuksen siitä, että voisin pitää lukumaratonin.
  
Lukumaraton tapahtuu siis jo tulevana viikonloppuna 6.-8.3.2020. Ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommenteissa. Alla vielä muistutuksena lukumaratonin säännöt.
    
  • Maratonilla luetaan 24 tunnin ajan. Voit pitää taukoja (kuten syödä ja nukkua), mutta ne lasketaan mukaan kokonaisaikaan. 
  • Lukea saa mitä vain, esimerkiksi romaaneja, novelleja, runoja, näytelmiä, lastenkirjallisuutta, tietoteoksia, sarjakuvaa tai äänikirjoja. Kirjaa ylös lukemasi teokset ja niiden sivumäärä, äänikirjoista kuunneltu aika. 
  • Maratonista voi halutessaan blogata etukäteen, päivittää kuulumisia sen kuluessa ja tehdä koosteen jälkikäteen. Voit esitellä lukupinoa, kertoa tunnelmista, uusista ideoista ja hyvistä lukuvinkeistä blogissa tai esimerkiksi Instagramissa. 
  • Maratonin lopuksi ilmoita lukemasi teokset, sivumäärä ja/tai kuunneltu aika tai linkitä oma koosteesi 9.2. julkaistavaan maratonia kokoavaan postaukseen tässä blogissa.
  • Voit osallistua myös ilman blogia (kuten Instagramissa tai Twitterissä) ja ilmoittaa loppufiilikset, luetut kirjat ja sivumäärät kommenteissa.
  • Maratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton ja maratonpostauksissa voi käyttää tässä postauksessa olevaa kuvaa.
  
↧
Search

Lukupiirissä | Judith Kerr: Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin

March 6, 2020, 12:00 am
$
0
0
"- Onko pakolainen sellainen, jonka on ollut pakko jättää kotinsa? kysyi Anna.
  
- Sellainen, joka etsii turvapaikkaa toisesta maasta, selitti isä.
  
- Minusta tuntuu, etten minä vielä ole tottunut olemaan pakolaisena, uskoutui Anna.
  
- Omituinen tunne se onkin, myönsi isä. - Sitä elää jossakin maassa kaiken ikänsä. Äkkiä jotkut rosvot ottavat maan haltuunsa, ja siinä sitä sitten olet vieraassa paikassa ja tyhjän päällä."
     
      
Helmikuun lukupiirikirja
 
Lukuhaasteissa: Joka päivä on naistenpäivä, Helmet 2020: 15. Fiktiivinen kertomus, jossa on todellinen henkilö, Popsugar Reading Challenge: A Fiction or nonfiction book about a world leader
   
Judith Kerrin Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin on koskettava tarina erään perheen elämästä pakolaisina toisen maailmansodan aikaan. Tämä ajaton ja ajankohtainen klassikko sopii hyvin koulujen lukemistoihin, vaikka suomennos kaipaisikin pientä päivittämistä (vanhentuneet ilmaisut ja taivutukset eivät kuitenkaan haittaa lukemista liian paljon). Tänä vuonna tulee kuluneeksi 75 vuotta toisesta maailmasodasta. 
 
Elsbeth pysähtyi katsomaan suurta punaista julistetta. 
– Taas tuon miehen kuva, sanoi Elsbeth. – Pikkusiskoni näki eilen yhden sen kuvan ja luuli sitä Chapliniksi.  
Anna katsoi tuijottavia silmiä ja tuikeaa ilmettä.  
– Ei se muuten muistuta ollenkaan Chaplinia, paitsi että silläkin on viikset.  
He lukivat kuvan alta: Adolf Hitler.  
– Se tahtoo, että kaikki äänestävät sitä vaaleissa ja sitten se aikoo tehdä lopun juutalaisista, sanoi Elsbeth.  --  
– Ehkä Hitler lopettaa minut. Minäkin olen juutalainen.  
– Etkä ole!  
 – Olenpas. Isä kertoi sen meille vasta viime viikolla. Hän sanoi, että me olemme juutalaisia ja me veljeni kanssa emme saa koskaan unohtaa sitä, vaikka mitä ikinä tapahtuu.  
– Mutta ethän sinä ikinä käy lauantaisin synagogassakaan  --  
– Se johtuu siitä, että me emme ole uskonnollisia.  --  
– Mutta jos sinä kerran olet samannäköinen kuin kaikki muut, etkä edes käy synagogassa lauantaisin, niin mistä tiedät, että te olette juutalaisia?  --  
– Olkoon miten tahansa, minusta se on hölmöä, sanoi Elsbeth. - Höpsö koko Adolf Hitler ja ihmiset, jotka ovat juutalaisia ja koko homma. (s. 6-7)

Vähän ennen kuin Hitler nousee valtaan 9-vuotiaan Annan isä pakenee ensin Prahaan ja sieltä myöhemmin Sveitsiin, sillä kirjailijana ja kolumnistina hän on nähnyt huolestuttavia merkkejä yhteiskunnassa ja kirjoittanut niistä julkisesti. Perheen ystävät yrittävät rauhoitella kauhukuvia maalaavaa miestä, mutta kuinkas sitten kävikään. Vähän ennen kuin Hitler voittaa äänestyksessä, äiti nappaa Annan ja hänen isoveljensä Maxin mukaansa ja he lähtevät Beriliinistä isän perään junalla, ennen kuin heidän passinsa otetaan pois.
  
Rankinta oli ratkaista, mitä leluja he ottaisivat mukaan. -- Lopulta tilaa jäi vain muutamalle kirjalle ja yhdelle Annan leikkieläimelle. Valitako vaaleanpunainen kani, joka oli ollut hänen kumppaninaan niin kauan kuin hän saattoi muistaa, vai ottaa mukaan vastikään saatu villakoira. (s. 26)
  
Seuraavien kahden vuoden aikana perhe asuu niin Sveitsissä kuin Ranskassakin. Annan isä yrittää tienata kirjoituksillaan, mutta sveitsiläiset pelkäävät liikaa natseja eivätkä halua julkaista häneltä mitään. Ranskassa on kuitenkin saksalaisten pakolaisten perustama lehti Daily Parisian, joten perhe vaihtaa taas maisemaa. Aluksi ranskaksi opiskelu on vaikeaa, mutta lopulta Anna oppii kielen.  Aivan kirjan viimeisillä sivuilla perhe muuttaa kolmannen kerran, tällä kertaa Englantiin. Anna pohtii, mahtavatko he enää koskaan tuntea kuuluvansa kunnolla minnekään. Tämä kysymys lienee varsin monen muuttaneen mielessä, etenkin jos on pitänyt jättää vanha kotimaa sodan takia.
  
Se oli aivan kuin ihme. -- Se oli samanlaista kuin jos äkkiä keksisi osaavansa lentää ja pelkäsi kuitenkin joka hetki putoamista. (s. 155)
  
Annan kautta käsitellään monia kiinnostavia teemoja. Esimerkiksi, kun hän on sveitsiläisessä koulussa häntä harmittaa, etteivät tytöt ja pojat saa leikkiä yhdessä ja tyttöjen on kuljettava luokassa seinän vieressä ja pojat saavat kävellä keskikäytävällä. Tai kun Anna ja Max haluaisivat leikkiä majataloon lomalle tulleen perheen lasten kanssa, mutta he koska nämä ovat natseja, heidän vanhempansa kieltäneet heitä leikkimästä juutalaisten kanssa. Tähän Anna toteaa: "Minkä kumman takia he eivät voineet leikkiä kaikki yhdesä? -- Minkä takia heidät pakotettiin olemaan jonkun puolella ja jotakin vastaan?" 
   
Pakkaaminen ei heiltä pitkään aikaa vienyt. Heillä näytti jokaisessa muutossa olevan yhä vähemmän pakattavaa, sillä paljon oli loppuunkäytettyä ja poisheitettävää. (s. 189)
   
Kerr kuoli 22.5.2019. Vaaleanpunainen kani on ollut lukulistallani jo pitkään. Onneksi olen sen nyt viimein lukenut. Harmillisesti jatko-osia ei ole suomennettu, eli Annan tarina jää kesken. Voin lämpimästi suositella tätä kirjaa, sillä huolimatta synkästä teemastaan, kirja on kuitenkin todella toiveikas. Anna pysyy positiivisena koko kirjan ajan, vaikka tietää olevansa pakolainen, hän ei häpeile sitä. Hän myös toteaa pariin otteeseen, ettei ole väliä, missä hän ja hänen perheensä ovat, kunhan he ovat yhdessä. 
   
Eniten kaikesta hän vihasi alituista rahapulaa, jonka vuoksi jopa pienten välttämättömyyksien hankinta, kuten hammastahnan osto muodostui päänvaivaksi. (s. 179)
   
Parasta kirjassa on se, kuinka natseja sanotaan yhdessä kohdassa suoraan äärimmäisen tyhmiksi. Myös turhaa ylpeyttä käsitellään kirjassa. Annan äidin täti haluaa antaa tytölle pakallisen kangasta järjestämästään köyhäinavusta, mutta äiti kieltäytyy ensin, vaikka Annan vanhat vaatteet ovat menossa pieneksi. Etenkin Annan isälle kangaspakka on iso kolaus ylpeydelle, koska pitää sitä merkkinä siitä, ettei ole onnistunut elättämään perhettään. Täti kuitenkin sanoo: "Sinäkö haluat mieluummin, että poliisi pidättää lapsen pöksyjen paljastelusta." Pariisissa perheen kanssa asuu hetken aikaa itävaltalaineen Grete, josta tulee aivan mieleen Harry Pottereiden Oljo, vai mitä olette mieltä?
  
Oviaukkoon ilmaantui pieni, nypeännäköinen olento. 
– Paistetut perunat ovat sitten karrelle palaneet, olento ilmoitti silmiinpistävän tyytyväisenä. (s. 96)
      
Arvosana:
             
Takakannesta:
Erinomaiset arvostelut saanut kirja päähenkilönä 9-vuotias Anna.
  
Eletään vuotta 1933 ja Anna perheineen joutuu pakenemaan Saksasta Sveitsiin, Ranskaan ja edelleen Englantiin.
  
Mutta merkittävää tässä kirjassa ei ole sen tapahtuma-ajankohta. Tärkeää on se kuvaama tilanne. Niin kuin Anna miettii: on kummallista että yhtäkkiä joidenkin ihmisten on lähdettävä kodeistaan ja maastaan ja jätettävä kaikki mihin on tottunut. Monet ovatkin ne kommellukset ja yllätykset joihin Anna ja hänen veljensä joutuvat täysin uudenlaisissa elämänolosuhteissa, vierasta kieltä puhuvien ihmisten parissa.
  
"Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin" on lämmin ja älykäs kertomus siitä kuinka lapsi kokee muukalaisuuden ja rajut perheelle tapahtuvat muutokset; samalla se on koskettava ja inhimillinen kuvaus lapsen luontaisesta elämänmyönteisyydestä.
    
Suomentanut: Kerttu Manninen, 194 sivua, Otava 1978
  
Alkuperäinen nimi: When Hitler Stole Pink Rabbit (1971)
   
Sarjassa ilmestynet:
  • Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin
  • The Other Way Round
  • A Small Person Far Away
   
Kirja on luettu myös täällä: Sininen kirjahylly
 
Samankaltaista luettavaa:Anne Frankin päiväkirja, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Annika Thor: Saari meren keskellä, Markus Zusak: Kirjavaras, Affinity Konar: Elävien kirja, Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
↧
↧

Lukumaraton (päivittyvä postaus)

March 6, 2020, 9:32 am
$
0
0
  
Jee! Tänään on lukumaraton päivä! ideahan tästä syntyi vain muutama päivä sitte, kun huomasin maaliskuun kirjoja valitessani vaarallisen näköisesti keikkuvat kirjapinot. Nimeä en maratonille keksinyt, vaikka esimerkiksi maalismaraton olisikin ollut aika hienon kuuloinen näin jälkikäteen ajateltuna.
   
Maratoonaamisen aloitan parhaillaan kesken olevalla Magdalena Hain novellikokoelmalla Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen, mutta olen varannut luettavaksi kolme muutakin kirjaa.
  • Anu Holopainen: Metsälammikon hirviö 
  • Tuutikki Tolonen: Mörköviesti
  • Vuokko Hurme: Keikaus
 
  
Maraton alkaa 19:30 Kuolleiden kirjan sivulta 36.

Klo 2:00 Kuolleiden kirja luettu, sivuja saldossa 162. Nyt tartun Vuokko Hurmeen Huimaa-sarjan päätösosaan Keikaus.
  
    
Klo 14: 00 Keikausta luettu sivulle 53.
↧

Joka päivä on naistenpäivä -haasteen kooste

March 8, 2020, 4:00 am
$
0
0
    
Joka päivä on naistenpäivä haaste päättyy tänään. Luin haasteen aikana 12 kirjaa. En ehtinyt lukemaan tämän vuoden Minna Canth -hasteeseen varaamani Hannaa, niin kuin olin suunnitellut. Silti kirja/kuukausi on aika hyvä lopputulos. Näistä voin suositella etenkin Heglandia, Kerriä ja Montgomerya. 
   

Haasteen aikana lukemani teokset (suluissa alkuperäinen ilmestymisvuosi):

  
  
Joko näitä voi sanoa klassikoiksi?
  
  
Ye olde klassikot:
    
  
Spekulatiivisen fiktion klassikoita:
    
   
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikoita:
↧

Maaliskuisen lukumaratonin kooste

March 9, 2020, 1:00 am
↧
↧

Santa Montefiore & Simon Sebag-Montefiore: Lontoon kuninkaalliset kanit

March 11, 2020, 1:00 am
$
0
0
"Taisit tulla taas kuuntelemaan tarinoita vanhasta maailmasta, etkö tullutkin?"
   
   
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, Popsugar Reading Challenge: A book you picked because the title caught your attention
   
Tiedättekö sen tunteen, kun näette jossakin kirjan, joka kiinnittää huomionne, mutta ette voi enää kuollaksennekaan muistaa missä? Näin kävi myös Santa Montefioren ja Simon-Sebag Montefioren Lontoon kuninkaallisten kanien kanssa. Luulen, että kirjan nimi ja kansi jäivät mieleen jonkun bloggaajakollegan postauksesta tai somepäivityksestä, kiitos siis sinulle, kuka ikinä olitkaan.
  
Vaikka kirja ei suosikkieni joukkoon nousekaan, oli sitä kiinnostavaa lukea. Ensinnäkin kirjassa on ihasttutavan, erikoisempi fontti, jollaiseen en ole aiemmin törmännyt kirjoissa. Toisin kuin Ruohometsän kansassa, poikkeuksellinen fontti ei ollenkaan haitannut, päinvastoin, se tuntui satukirjamaiselta.  

Vanha ja harmaa kani nimeltä Horatio kuuli lehtien kahinaa ja tassujen töminää istuessaan syvällä pesäkolonsa hämärässä metsän laidalla. Se kuunteli korvat höröllä, laski kirjansa alas ja suoristi selkäänsä nuhjuisessa laiskalinnassa, jossa se oli lämmitellyt takkatulen ääressä.  
Horatio oli vanhuuttaan harmaantunut, ja sen vasemmasta takajasta oli jäljellä pelkkä tynkä, mutta kuulo sillä oli yhtä hycä kuin aina. (s. 1)
  
Vaikka kyseistä klassikkoa onkin verrattu tähän, sitä en kuitenkaan lastenkirjaksi laskisi, etenkin kun siitä tehty animaatio oli varsin traumaattinen kokemus omassa lapsuudessani. Aivan pienimmille lukijoille ei tämäkään kirja sovi, sen verran hurjia asioita kirjassa kuvataan. Sanoisin, että kirjan lukijan/kuuntelijan pitäisi olla ainakin kouluikäinen ja ääneenlukijan pysyteltävä hereillä huomatakseen, jos vastaan tulee tapahtumia, jotka eivät sovi herkimpien lasten korville. 

Teoksen keskeinen sanoma on, että pieni ja arka voi silti olla rohkea. Aika perinteinen asetelma siis. Mielenkiintoisesti kirjassa kuitenkin eläimilläkin on käytettävissään nykyajan teknologiaa, siis älypuhelimia ja nettiliittymiä. Siinä missä myös satujen kaneille klassisempiakin takkoja ja nojatuoleja ja kirjahyllyjä.

Toden totta, vieraan pelko on kamala asia. Sulon uteliaisuus vei kuitenkin voiton pelosta, jota se aluksi tunsi. 
-- 
"Pelko syntyy tietämättömyydestä, Sulo Ruskeahäntä. Älä koskaan unohda sitä. Teidän johtajanne eivät tiedä kaikkea."(s. 3-5)

Päähenkilö on perheensä pienin ja koko lauman ujoin kaninpoika Sulo (engl. Shylo), joka kuulee kun joukko rottia tai siis ratseja (johdettu sanasta paparazzi) suunnittelee menevänsä ottamaan arkaluonteisia kuvia kuningattaresta, levittämään niitä nettiin ja samalla nappaamaan pienen palan hänen sielustaan. Kanit kun ovat ihmisiä viisaampia ja ymmärtävät internetin vaarat.

Kaneilla on salainen kuninkaallinen järjestö, joka suojelee kuninkaallista perhettä ja jonka historia alkaa kuningas Arthurin ajoista. Sulon on saatava heille sana ratsien suunnitelmasta. Niinpä pikkuinen kani joutuu elämänsä isoimpaan seikkailuun.

Tuhansien kävelijöitten jalat tallasivat harmaata, likaista kiveystä. Nostaessaan katseensa Sulo näki, että useimmilla ihmisillä oli joko puhelin korvalle painettuna tai sitten he tuijottivat pientä näyttöruutua eivätkä tienneet, mitä ympärillä tapahtui. (s. 61)
 
Arvosana:
   
Takakannesta:
Elämä on seikkailu. Kaikki on maailmassa mahdollista, kun on tahtoa ja onnea, mehevä porkkana, tarkka nenä ja ripaus hullunrohkeutta!
  
Sulo on pentueen pienin kani, perheen hiljaisin ja heikoin lenkki jota muut sisarukset pitävät pilkkanaan. Kun Sulo törmää ilkeään rottajengiin ja saa selville sen salajuonen kuningatarta vastaan, ei Sulolle jää muuta vaihtoehtoa kuin matkustaa Lontooseen ja varoittaa Lontoon kuninkaallisia kaneja, salaista järjestöä, jolla on pitkä ja maineikas historia hallitsijaperheen suojelijana. Mutta pystyykö heiveröinen ja ujo Sulo vakuuttamaan kanijärjestön siitä, että kuningatar on todellisessa vaarassa?
  
Hobitti kohtaa Ruohometsän kansan tässä hurmaavassa sadussa, joka todistaa että pienin kani voi olla suurin sankari.
    
Suomentanut: Maija Heikinheimo, 173 sivua, Sitruuna kustannus 2018
  
Kuvittanut: Kate Hindley
  
Alkuperäinen nimi: Royal Rabbits of London (2016)
   
Sarjassa ilmestyneet: 
  • Lontoon kuninkaalliset kanit
  • Lontoon kuninkaalliset kanit - Pako tornista
  • Lontoon kuninkaalliset kanit - Suuri timanttijahti
  
  
Samankaltaisia teoksia: Richard Adams: Ruohometsän kansa, Robert C. O'Brien: Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat, Beatrix Potter: Petteri Kaniini
↧

Taru Kumara-Moisio: Ihmisversoja & Jemina Kuisma: Terra Antiqua

March 15, 2020, 1:00 am
$
0
0
"Avaruusasema kiersi Maata noin 380 kilometrin korkeudessa. Unalle oli tullut yllätyksenä se, kuinka isolta tuttu planeetta korkealta kiertoradalta käsin näytti. -- pikkutarkalta, eloisan pyöreältä ja tasaisesti pyörivältä taideteokselta keskellä suurta rauhallista koskemattomuutta."
   
    
Arvostelukappale
   
Lukuhaasteissa:Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 28. Tulevaisuudesta kertova kirja, Popsugar Reading Challenge: A book with a robot, cyborg or AI character  
  
Taru Kumara-Moisio on opettaja, joka halusi kirjoittaa nuorille sicfi-kirjan, joka ei olisi dystopiaa vaan suhtautuisi toiveikkasti tulevaisuuteen. Ihmisversoja ei aivan vastaa tätä toivetta, sillä siinä on sama ongelma kuin Katharine McGeen Tuhat kerrosta - Pudotus romaanissa.
 
Maailmassa on dystooppisia elementtejä, kuten ilmastonmuutoksen aiheuttama merenpinnan nousu ja kuivuutta sekä ilmastopakolaisia, eikä matkustamiseen ole varaa kuin rikkaimmilla. Varsinaisia ratkaisuja ongelmiin ei kuitenkaan anneta, heitellään vain muutamia sivuhuomioita Marsin uudisraivaajista ja siitä, kuinka voisimme tehdä asiat paremminkin, mutta tahtotila puuttuu. Toiveikkuus jää siis hyvin pieneen sivurooliin. Jos siis tiedät erinomaisia lukuvinkkejä hopepunkista tai solarpunkista, jätäthän kommenttia!
 
Toivottavasti avaruusmatkavuosi ei olisi loppuun saakka tällaista, pelkkää joogaamista ja jorinaa. Milloin jotain oikeasti kiinnostavaa tapahtuisi? Milloin hän voisi vihdoin tuntea elävänsä? (s. 38)
  
Putosin kirjan immersiosta useaaan otteeseen, kun avaruusaseman opettaja Anuliza raportoi kuinka on onnistunut valittujen nuorten tukemisesta kohti unelmiaan ja oman äänen löytämisestä (kyseenalaistin toistuvasti hänen ammattietiikkaansa ja pohdin mielenterveyden tilaansa). Näissä jaksoissa käytetään paljon pedagogista jargonia, mikä tuntui vieraannuttavalta, sillä olisin halunnut lukea romaanin nuorista pohtimassa tulevaisuutta sekä ihmisen suhdetta teköälyyn, en opettavaista ja saarnaavaa manifestia. Tätä jäin kummastelemaan, etenkin kun kirjan ensisijainen kohderyhmä on yläkoululaiset.
 
Ajattelin, että minusta tulisi nyt opettajien opettaja, sellainen joka kuuntelisi jokaisesta oppilaastaan niin täydellisesti, että olisi samalla kaikki maailman opettajat. -- unohtaisin itseni ja rakastaisin heidät ehjiksi. -- Vain heillä oli väliä, sillä he olisivat tulevaisuuden ihmisiä, parasta ihmisyyttä mitä voimme maailmankaikkeudelle tarjota. (s. 17-18)
 
Päähenkilönä seurataan 16-vuotiasta Unaa, joka näkee ensimmäistä kertaa muita nuoria päästyään mukaan opettamiskokeiluun. Kuitenkin minulle vihreä, sammalpeitteinen Nuur oli paljon kiehtovampi hahmo. Pörröisellä Nuurilla kun on erikoisen ulkonäkönsä lisäksi synestesia, mikä on minusta todella jännittävä ominaisuus. Muut nuoret, Helm, Dana ja Ed jäävät todella etäisiksi, mitä nyt mainitaan aivan ohi mennen kilpauija-Edin kidukset ja Danan halu lisätä kyborgisia osia kehoonsa. 
  
Loppupuolella on iso juonipaljastus, joka muuttaa merkittävällä tavalla aiempia tapahtumia. Itse harmillisesti arvasin tuon keskeisen juonenkäänteen ennakkoon, koska olen lukenut vastaavanlaisen tarinan aikaisemminkin. Se on kuitenkin todella hieno käänne, jota ilman kirja olisi jäänyt väljähtyneen vichyn tasolle. Sinne tänne ripotellut Unan äidin kirjoittamat runot olivat toivat teokseen oman mausteensa, etenkin aivan viimeisillä sivuilla oleva pidempi teksti, sillä niissä kerrotaan paljon tarinan kannalta kiinnostavia taustoituksia.
 
"Estinan lisäksi voisimme ryhtyä taas opiskelemaan myös paikallisia kieliä ja innostua sitä kautta tutkimaan identiteettien monimuotoisuutta. Ottakaamme opetuskäyttöön bibliofiilien rakastamat kirjastot sekä puistot ja museot. Entisaikojen massakouluja emme tarvitse, eikä niitä taida hyväkuntoisina enää monia ollakaan jäljellä." (s. 100)
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
Tarina sijoittuu vuoteen 2119 ja kertoo opiskelusta avaruudessa, ensirakkaudesta, elämänsuunnan ja identiteetin etsimisestä sekä oikeudesta tehdä omia valintoja. Päähenkilö Una on 16-vuotias arka tyttö, joka oppii avaruusvuosiseikkailunsa aikana uskomattomia asioita itsestään. Teos herättelee erityisesti teinityttöjä kiinnostumaan tekoälystä ja maailmankaikkeudesta viihdyttävällä tavalla.
 
Romaani on suunnattu yläasteikäisille ja hiukan vanhemmille.
 
165 sivua, Atrain & Nord 2019
   
Kirja luettu myös täällä: Kosmoskynä, Siniset helmet
 
YLE: Dystopiat, genrehybridit, hopepunk ja solarpunk – tässä ovat scifi-kirjallisuuden kuumat trendit: "Me elämme tuhokuvien täyttämää aikaa" (10.7.2019)
  
Samankaltaista luettavaa: Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa, Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta, Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus, Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?, Tuomo Jäntti: Verso 
  
   
"Pieni valkoinen perhonen liihotteli sekasotkun keskellä ja istahti sitten sementtimöhkäleen päälle aukomaan siipiään. Yksinkertaisesta ulkomuodostaan huolimatta se näytti tavattoman kauniilta ja hauraalta pölyn ja sotkun keskellä. Jos sekin selvisi täällä, kai minunkin piti."
   
   
Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 13. Kirjassa eksytään, Popsugar Reading Challenge: A book by an author with flora of fauna in their name
  
Jemina Kuisman Terra Antiqua on yksi parhaimpia omakustanteita, joita olen lukenut. Toki teoksesta huomaa, ettei sitä ole kustannustoimitettu, mutta tarinan kivijalka on vakaa. Tekstissä on muutamia piirteitä, jotka paljastavat kotikutoisuuden, esimerkiksi ladonta sivulla poikkeaa hieman siitä, millaista romaaneissa on tottunut näkemään, sillä kappaleiden väleihin on jätetty tyhjä rivi ja vasemman sivun numerointi kulkee sisäreunassa. Kieltäkin olisi voinut paikoin vielä hioa. Nämä kuitenkin pystyy antamaan helposti anteeksi.
  
Tartuin kirjaan hieman varautuneena, sillä aikaisemmat kokemukseni omakustanteista ovat saaneet minut epäröimään. Tarina pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti. Tässä kotimaisessa nuortendystopiassa kun oli paljon minua kiinnostavia elementtejä: ydinlaskeuma, Kehämuurin takana eli entisessä Helsingissä kupolin alla asuvat ihmiset, matka pohjoiseen Uuleoon eli alueelle, joka tunnetaan omana aikanamme paremmin Ouluna, valheet, joita maailmasta kerrotaan ja luonnonvarojen riisto.
  
Se oli jokin vanha dokumentti ydinvoimalaonnettomuudesta sadan vuoden takaa 2010-luvulta. -- oletin videolla puhuttavan kielen olevan japania. -- Vologdan voimalan posahdettua Venäjällä vuonna 2034 kukaan ei tietenkään enää järkyttynyt vastaavista kuvista joissain toisella puolen maapalloa. (s. 7)
  
Päähenkilö Inna pääsee ensimmäistä kertaa Kehämuurin ulkopuolelle. Kaikki siellä on todella vihreää ja elävää, mutta mihinkään ei saa koskea. Kun hän näkee poikaystävänsä pussailevan toisen tytön kanssa, lähtee Inna päästelemään höyryjä metsään. Pian tyttö kuitenkin huomaa eksyneensä. Inna kastuu sateessa ja vilustuu. Hän näkee kuumehoureista unta pojasta, mutta jotekin tämä tuntuu elävämmältä kuin vain mielikuvitukselta.
  
- Pakotatko sä mut riskeeraamaan terveyteni lähtemällä jonnekin... jonnekin zombikaupunkiin? kimpaannuin. (s. 33)
  
Kuisman luomat miljööt ovat kiinnostavia, vaikka paljoa ei Kehämuurista kerrotakaan sen lisäksi, että kaikki siellä on hyvin säädeltyä, jopa lasten määrä on rajattu yhteen. Teos olisikin saanut paljon syvyyttä esimerkiksi takaumien kautta. Uuleon huudit olivatkin sitten itselleni tutumpia. Löytyvät niin Toripolliisi kuin Kaukovainion asuinalue. Olikin helppoa kuvitella Inna Oulun kaduille. Juoni on hieman rosoinen (etenkin kun Inna kulkee todella pitkiä matkoja jalan valittamatta), mutta kannattaa lukijaansa riittävästi, jotta kirjailijan ideasta saa kiinni ja mielikuvitus täydentää aukkoja. Tämä on loistava pohja, josta laajentaa pidmmäksikin romaaniksi. 
  
Erityisesti aivan loppuun olisin halunnut jotakin lisää, sillä se tuntui paikoin kiirehdityltä. Jäin myös kaipaamaan hieman enemmän joihinkin sivulausessa mainittuihin seikkoihin, kuten lasten geneettiseen suunnitteluun. Innan olisi nimittäin pitänyt syntyä tummatukkaisena, sillä sellaisen vauvan vanhemmat olivat tilanneet, mutta jossain tapahtui virhe. Vaaleanhiuksisten kun uskottiin aikaisemmin olevan altiimpia ydinsäteilylle, vaikkei kukaan enää kovinkaan tosissaan ajattelekaan näin. Silti Inna värjää hiuksiaan, koska vaaleat kutrit eivät ole vieläkään muodissa. 
  
Joku saattaisi sanoa, ettei Terra Antiqualla ollut tulevaisuutta. Siinä katsellessani, kuinka yksinäinen leppäkerttu taapersi kiveä pitkin ja pysähtyi välillä paistattelemaan auringon helliviin säteisiin, jotain liikahti pysyvästi sisälläni. Ei elämästä voinut koskaan tietää. (s. 128)
  
En voinut olla vertailematta tätä ja sitä ennen lukemaani teosta eli Taru Kumara-MoisionIhmisversoja, näissä kun oli paljon samaa. Esimerkiksi ne ovat molemmat kotimaista nuorten scifiä, jonka kirjoittaja on opettaja, niiden tapahtumat sijoittuvat sadan vuoden päähän tulevaisuuteen, niissä pohditaan niin tekoälyä kuin kloonaamista. Lisäksi teosten yhtenä teemana on odottamaton rakkaus ja kummassakin on poika, joka nuuskii todella paljon päähenkilötyttöä. Tämä on kuitenkin kaksikosta rehellinen dystopia/post-apokalyptinen teos, vaikka kauhean lohduttomasti ei Innalle teoksessa käy. Mutta voihan Matti, sille olisin suonut paremman kohtalon.
   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Sinä päivänä meidän oli tarkoitus aloittaa parin viikon mittainen retkemme Terra Antiquan asumattomiin metsiin, äärelle hiljentyneiden lampien ja tienpiennarten. Aluetta kutsuttiin Terra Antiquaksi virallisissa tutkimusraporteissa, asiakirjoissa ja dokumenttielokuvissa. Sen latinankielinen nimi, Terra Antiqua, tarkoittaa muinaista maata, mutta sekään ei varsinaisesti kuvannut aluetta millään tavalla. Me tiesimme siitä niin kovin vähän, tai niin minä ainakin luulin.
 
Ihmiset asuvat etelässä Kehämuurin sisällä, koska muu maa on saastunut elinkelvottomaksi. Inna eksyy opiskelutovereistaan ja päätyy harhailemaan vaarallisille alueille, missä moni asia onkin aivan toisin kuin hän on luullut. Seuratessaan jännittäävää oudon maailman opastaan hän tulee tehneeksi ratkaisun, josta ei ole enää paluuta. Terra Antiqua on nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu lähitulevaisuuteen sijoittuva kirja.
    
411 sivua, omakustanne / BoD 2019
   
Samankaltaista luettavaa: Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla
↧

Minna Canth: Hanna

March 19, 2020, 1:00 am
$
0
0
"Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu hiuskarvan nenässä."
      
  
Lukuhaasteissa:Minna Canth -lukuhaaste, Helmet 2020: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä, Popsugar Reading Challenge: A bildungsroman 
   
Minna Canth on vuosien mittaan kasvattanut arvostustaan silmissäni. Kun olin puoli elämää sitten hänen mukaansa nimetyssä lukiossa, en todellakaan tiennyt paljoa tuosta merkittävästä ihmisestä, joka tähänkin asti on ainoa suomalainen nainen, jolla on liputuspäivä (tosin, vähän aikaa sitten suositettiin viimein liputtamaan myös Tove Janssonille - mahtavaa!). Hieman oli vain lukuimu kateissa, johtuen ainakin osittain tästä koronan aiheuttamasta maailmantilasta. 
   
Olen haastanut kirjabloggareita ja muita paljon lukevia juhlistamaan Canthia syntymäpäivänsä seutuun jo kuuden vuoden ajan. Siinä ajassa olen ehtinyt lukemaan jo useamman teoksen Minnan tuotannosta. Tällä kertaa valitsin luettavakseni Hannan, jota puolen välin tienoilla lukiessani kutsuin eräässä Twitter-keskustelussa 1800-luvun lopun young adult-kirjallisuudeksi ja vertasin Jane Austeniin. Tässä kun on paljon puhetta yhteiskunnan jäseniltään velvoittamista tavoista ja nuorten tyttöjen avioliittohaaveista. 
  
Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta mitään. (s. 179)
  
Vaikka nimikkohahmon isä onkin alkoholisti, tässä tarinassa ei ollut aivan samanlainen toivottoman melankolinen tunnelma kuin monissa Canthilta aiemmin lukemassani tuotannossa. Juoppo isä yrittää naittaa n. 17-vuotiaan Hanna-raukan rikkaalle ryyppykaverilleen, mutta fiksuna nuorena naisena hän ei taivu vaan valitsee mieluummin vaikka sitten vanhanpiian elämän. Hannahan on kyllä katsellut poikia sillä silmällä, etenkin erästä Woldemaria (joka meinasi useampaan kertaan vääntyä mielessäni Voldemortiksi) ja päätyy jopa salakihloihin. 
   
Olikohan muilla tytöillä onnellinen kotielämä. Semmoinen, ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata. taikka tiesivätkö ylipäätään maailmassa surua ja huolta olevankaan? (s. 164)
  
Rakkauteen tulee kuitenkin ryppyjä, kun mies löytää toisen. Rivien välejä tulkitsemalla Hannalle olisi voinut kyseisen suhteen jatkuessa tapahtua kamalampaakin kuin tulla korvatuksi toisella. Hannalla on pari masentunutta hetkeä ja hän jopa pohtii itsemurhaa, mikä on varmaankin ollut todella rohkea teema ilmestymisaikanaan. Hän kuitenkin vaikuttaa lopulta tulevan sinuiksi itsensä ja tulevaisuutensa kanssa, vaikka avoimesti päättyvänä lukijalle jääkin paljon tilaa tehdä tulkintoja tarinasta.
   
Hannan kasvukipuilu lapsesta nuoreksi naiseksi johtuu isolta osin yhteiskunnan jäykkyydestä ja isän käyttäytymisestä. Canth tuntuu kritisoivan paljonkin näitä seikkoja. Hän myös paljastaa aikalaisasenteita omaa sukupuoltaan kohtaan. Esimerkiksi parissa kohtaa puhutaan siitä, kuinka naisen älykkyys on miestä vähäisempää, eikä heille siis kannata opettaa esimerkiksi logiikkaa ja filosofiaa. Naiset kun ovat vain nuorena miesten viihdyttäjiä ja vanhoina heidän palvelijoitaan, "vaikkei heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan". 
  
Huomasin muistiinpanoja tehdessäni, kuinka helposti tästä pystyy irrottamaan lauseita kontekstistaan muuttaen niiden merkityksiä toisiksi (esim. "veri taas lensi poskille") ja saisipa tästä helposti kirjoitettua fanifiktiota, jossa Hanna valitsisi puolisokseen esimerkiksi parhaan kaverinsa Olgan. Pienoisromaanin parhaat hetken kun vietettiin kesällä, jolloin Hanna ja pari muuta tyttöä lähetettiin koko loman ajaksi maaseudulle nauttimaan raikkaasta ilmasta. Ja kun vapautta on normaalia enemmän, tytöt muuttuivat suorastaan villikoiksi.
  
Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta rieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella toisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi siinä luona ja katseli. (s. 176)
  
Tämä on Canthilta lukemistani teoksista sisältänyt eniten hankalia sanoja ja lauseita, joista en kaikista saanut täyttä selvyyttä. Se tekikin kirjan lukemisesta varsin hidasta. Mariaagi-peli jäi arvoitukseksi, mutta asiayhteydestä sai usein kiinni kontekstin, salvetti on lautasliina, talriikki lautanen ja karotti matala kulho, förkelinkin pystyi parhaan mukaan selittämään esiliinaksi eli nuorten naisten siveyden perään katsovaksi vanhemmaksi naisihmiseksi. Mielenkiintoisesti on kieli kirjoittamisajankohdan ja nykyhetken välillä muuttnut, enää kun ei esimerkiksi silmälaseja kutsuta lasisilmiksi. 
   
Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvonpäivää!

#minullaoncanthia

     
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Hanna kertoo nuoren naisen kasvutarinan teini-iästä aikuisuuteen.
  
Hanna kamppailee ajan ihanteiden ja omien unelmien sekä vanhempien toiveiden välissä. Veli elää kepää elämänvaihetta, kun sisar jo kantaa vastuuta isästään. Hanna kohtaa myös raskaita sydänsuruja. Hannan kihlattu meneekin naimisiin hänen hyvän ystävänsä kanssa, toinen sulhasehdokas on isän esittelemä juoppo ja salakihlaus papiksi opiskelevan nuoren miehen kanssa päättyy traagisesti.
   
192 sivua (kokoelmateoksen sivut 137-329), Gummerus 2007 (3. painos, Hanna on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1886)
   
  
Minna Canthin tuotantoa:
  
Näytelmiä:

Novelleja ja pienosromaaneja:
    ↧
    Search

    Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

    March 23, 2020, 1:00 am
    $
    0
    0
    "Tuo mies oli pudonnut alas taivaasta vieraana ja nimettömänä, 
    siipensä polttaneena kuin langennut enkeli konsanaan."
       
        
    Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa, popsugar Reading Challenge: A book recommended by your favorite blog, vlog, podcast or online book club
      
    Anniina Mikaman esikoisteos Taikuri ja taskuvaras oli paras viime vuonna lukemani kirja. Luin sen joulukuussa, jolloin ylipäätään luin toinen toistaan parempia teoksia. Tartuinkin sitten jo helmikuussa mielenkiinnolla sarjan toiseen kirjaan Huijarin oppipoika, joka sijoittuu ajassa ennen ensimmäistä. Harmillisesti se ei ollut minulle aivan yhtä hyvä lukukokemus kuin edeltäjänsä, vaikka olikin nopealukuinen, immersoiva ja avasi paljon Wiktorin ja Tomin yhteistä menneisyyttä - kuinka he tapasivat ja kuinka Wiktor halvaantui.
      
    Puhtaan ja valkoisen julkisivunsa takana talo piti sisällään pimeyttä ja hulluutta, joka oli vuosien saatossa kertynyt sen nurkkiin. Musta aines vaani sen käytävien varjoissa, jonne kynttilän valopiiri ei yltänyt ja levitti hämähäkin tavoin seittinsä huioneiden ylle. (s. 359)
      
    Wiktorin paras ystävä Zofia, varsin sähäkkä nuori nainen, oli mielenkiintoinen uusi hahmo. Tom on myös kiehtovasti rakennettu persoona ja olisin mielelläni lukenut hänen matkastaan pidemmältäkin aikaväliltä. Mitä onkaan tapahtunut niiden vuosien aikana, joka mahtuu toisen kirjan tapahtumien lopusta ensimmäisen alkuun? Ja erityisesti olisin kiinnostunut siitä, mitä tapahtui ennen kuin hän astui Wktorin elämään. 
      
    - Ei pidä jäädä paikoilleen liian pitkäksi aikaa kerrallaan, tai muuten varikset tulevat nokkimaan. (s. 85)
      
    Siinä missä Ian McEwan kehuu kovasti luomallaan vaihtoehtohistoriallisella maailmalla androidineen (kirjassa Kaltaiseni koneet, joka oli minulle iso pettymys), on Mikama onnistunut kehittämään kymmenkertaisesti kiinnostavamman maailman tekoälyineen. Ainoa, mistä en kirjassa pitänyt, on sen hahmojen arvailu millaiseksi tulevaisuus muodostuu. Esimerkiksi eräs kelloseppä pohtii, että joskus ihmiset varman sitovat kellon ranteeseensa, niin ettei tarvitse kaivaa sitä taskusta ja säästää aikaa siinä. Näissä kun maistuu liikaa nykyajasta päin katsominen. 
      
    Kirjan loppupuolella oli kiinnostava yllätys, joka herätti paljon kysymyksiä, joihin toivon sarjan pian ilmestyvän kolmannen osan Tinasotamiehet vastaavan. Joistakin  Taikuri ja taskuvaras -trilogian tähän astisista tapahtumista tulevat helposti mieleen niin Black Mirror kuin The Expansekin. Saadaksesi selville mitkä osat ja miten, suosittelen kirjojen lukemista.  
       
    - Kuvittele, että olet istunut koko ikäsi pienessä huoneessa ja sinulle on näytetty lasillinen vettä. Se on kaikki mitä tiedät vedestä. Luulet, että vesi on yhtä kuin pieni tilkka nestettä lasin sisään vangittuna. Mutta eräänä päivänä sinut päästetään ulos huoneestasi ja näet olevasi laivassa keskellä aavaa valtamerta, Meri ympärilläsi velloo ja myrskyää villinä ja vaarallisena, ja silloin ymmärrät, että ei ole astiaa jonka sisään se kaikki mahtuisi. (s. 148)
       
    Arvosana:
      
    Takakannesta:
    Lumoavaa tunnelmaa ja jännitystä
      
    Palkitun ja lukijoiden rakastaman Taikuri ja taskuvaras -trilogian toinen osa. Taikuri Tomin menneisyys avautuu lukijalle tarinassa, joka on täynnä yllättäviä käänteitä, täpäriä tilanteita ja salaisuuksia. Huijarin oppipoika oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas.
      
    Krakova 1829. Wiktor on kellosepän oppipoika, joka haaveilee seikkailuista. Kun hän joutuu onnettomuuteen oudon taivaankappaleen räjähtäessä joenrannassa, hänen elämänsä muuttuu. Wiktorin hengen pelastavat salaperäinen Tom, sekä kelloseppä Seweryn, joka tuntuu tietävän kellojen korjaamisen ohella yhtä ja toista myös taikuudesta. Huijarin menneisyys seuraa Seweryniä ja pian koko kolmikko tempautuu mukaan juonitteluihin, joista ei puutu yllättäviä käänteitä ja täpäriä tilanteita. Wiktor saa huomata, että jos aikoo taikuriksi, on opittava improvisoimaan tiukan paikan tullen.Tom ja Wiktor ovat Taikuri ja taskuvaras -teoksesta tuttu silmänkääntäjäkaksikko. Huijarin oppipoika kertoo heidän ensimmäisestä yhteisestä seikkailustaan.
        
    411 sivua, WSOY 2019
       
    Sarjassa ilmestyneet:
       
    ↧
    ↧

    Lastenkirjatrio

    March 26, 2020, 1:00 am
    $
    0
    0
    "Senkin rakas kultanöpönenämultapaakkumörkö! 
    Tule tänne niin minä halaan sinua!"

        
    Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 38. Kirjan kannessa on puu 
      
    Tuutikki Tolosen Mörköviesti on kolmas osa sarjasta, jossa Hellemaan perheen lapset pääsevät taas tapaamaan maan alla asuvia ystäviään mörköjä, jotka ovat kilttejä (joskin pöliseviä). Kaikki alkaa siitä, kun perheen nuorin, Maikki, herää keskellä yötä outoon rapinaan ja huomaa lastenhuoneen lattialla olevan lehtiä. Vaikka onkin kylmä, viestimuurahaiset kuljettavat edelleen viestilehtiä maan alta, mutta kuka lehtiä lähettää ja miksi, kestää kauan aikaa selvittää. 
      
    Eräänä päivänä Hilla löytää Portinvartijan kylpyhuoneesta. Hän on karannut, sillä maan alla valtaa pitävät noidat haluaisivat sen vakoilevan naapureitaan. Tähän ei kilttiluonteinen Portinvartija tietenkään suostu, vaan hylkää asemansa jättäen portin samalla auki kenen vain kulkea siitä. Jotain pääseekin karkuun vartioimattomasta tunnelista. Yhden näistä karkulaisista Maikki löytää lumesta ja vie kouluun aiheuttaen hämmennystä luokassaan. 
        
    Maikki oli odottanut vuosikausia, että pääsisi kouluun. Kun hän nyt oli koululainen, monia asia olikin vähän erilaista kuin hän oli ajatellut. 
    Ensinnäkin: todella kiinnostavia asioita opetettiin merkillisen vähän. Ei eläinten kieltä. Ei kärrynpyöriä, ei minkäänlaisia voltteja. Ei muffinsien leipomista, ei ajatustenlukemista. Ei mitään, mikä olisi yllättänyt Maikin. 
    Sen sijaan koulussa harjoiteltiin uudestaan ja uudestaan sitä, mistä suunnasta k-kirjaimen kirjoittaminen piti aloittaa. Mitä väliä sillä oikeastaan oli? Miksi k-kirjan piti aloittaa alhaalta? Miksi ei yhtä hyvin ylhäältä tai mistä milloinkin? (s. 96-97)
      
    Kaapo viettää paljon aikaa vanhan Runarin kanssa. Tämä on aikoinaan kirjoittanut ensimmäisen ja ainoan tietokirjan möröistä ja on elänyt vuosikymmeniä niiden luona. Nyt hänen aikansa on kuitenkin päättymässä ja hän vihkii Kaapon työnsä jatkajaksi. Runarin juurista keitetty juoma, joka saa ihmisen eliniän pitenemään, mitä nyt sivuvaikutuksena siitä hieman vihertyy, nimittäin loppuu.
      
    Maikin kylpytakki on käyttäytynyt viime aikoina oudosti, se höpisee jatkuvasti, että on jäämässä pieneksi ja että uusi auttaja on jo matkalla, mutta siitä saattaa valua kosteutta ja alussa se saattaa tuhota paikkoja, ennen kuin oppii tavoille. 
      
    Kirjassa on siis ilahduttavia jälleennäkemisiä, uusia tuttavuuksia kuin riipaisevia jäähyväisiä. Kuvan mystisen linnun arvoitusta ei ratkaistu, voisiko tämä olla vihje siitä, että sarja jatkuu yhä? Sen verran hienoja kirjoja nämä ovat, etten ollenkaan ihmettelisi, vaan ottaisin avosylin vastaan jatkoakin, vaikka tässä kolmannessa osassa olikin aiempiin verrattuna vähemmän seikkailua ja jännitystä.
      
       
    Arvosana:
      
    Takakannesta:
    Suuri mörköseikkailu jatkuu! Jo 27 maahan myydyn, palkitun fantasiasarjan kolmas osa.
      
    Miksi Portinvartija ilmestyy Hellemaiden kylpyhuoneeseen? Entä mitä merkillisiä olentoja vilahtelee lähimetsissä? Mitä maan alla (ja maan päällä) tapahtuu?
      
    Arki voi olla täynnä taikaa, jos on sattunut syntymään Hellemaiden perheeseen. Maikki, Kaapo ja Hilla pääsevät uusiin seikkailuihin mörköjen kanssa, Maikin puhuva kylpytakki juttelee entistä merkillisempiä ja Kaapo selvittää juuriliemen arvoitusta yhdessä Runar Kallin kanssa. Tuutikki Tolosen lumoava fantasiakirja vie mukanaan vastustamattomalla voimalla.
      
    ”Lämmin tunnelma, omaperäiset yksityiskohdat ja Pitkäsen humoristiset mustavalkoiset kuvat yhdistyvät omaperäiseksi ja mukaansatempaavaksi kokonaisuudeksi." ~Publishers Weekly, USA 
      
    "Mörkövahdista voi tulla todellinen uuden sukupolven klassikko.” ~Parfums de Livres 
      
    ”Ja nyt kerron mitä olen oppinut ja minkä jätän neuvoksenne: älkää jääkö pieniksi, jos voitte myös kasvaa suuriksi!” ~Kylpytakki 
      
    Mörkövahdista on kehitteillä Hollywoodissa pitkä elokuva, jonka tuottaa Scott Free Productions -tuotantoyhtiö, ja osatuottajana on lukuisia Oscar-ehdokkuuksia saanut elokuvaohjaaja Ridley Scott.
        
    238 sivua, Tammi 2020
      
    Kuvittanut: Pasi Pitkänen
       
    Sarjassa ilmestyneet:
       
    Kirja luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä
      
       
    "Hän toivoi, että kesäloma voisi jatkua taas hauskana ja huolettomana, 
    ilman -- kummallisia ongelmia, joista ei voinut kertoa aikuisille."
        
       
    Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 42. Kirjassa on isovanhempia, Popsugar Reading Challenge: A book with a made-up language
      
    Anu Holopaisen Iik!-sarja on edennyt jo kolmanteen osaansa, Metsälammikon hirviö. Tällä kertaa Siiri, Saku ja Sussa ovat isovanhempien mökillä, kun kummia alkaa tapahtumaan. Toisin kuin vanhempien modernissa kesäpaikassa, mummin ja ukin mökillä on iän tuomaa persoonaa ja metsäkin on synkkä ja villi. Tapahtumien vyyhti alkaa siitä, kun huomataan, että joku on kiskonut marjapensaat maasta ja metsästä löytyy uusi, iso lammikko.
        
    Vaikka mummin ja ukin mökki oli pienempi kuin äidin ja isän -- kesähuvila, se oli sata kertaa kiinnostavampi, ja ehkä myös sata vuotta vanhempi. Mökissä tuoksui menneiltä ajoilta, ja sen hämärä, viistokattoinen vintti oli täynnä vanhoja tavaroita: leluja, astioita, kirjoja ja pölyn harmaannuttamia vaatteita, jotka tuntuivat melkien kuin arkeologisilta löydöiltä. (s. 5-6)
      
    Vaikka on vasta alkukesä, matalan järven vesi on jo lämmintä ja lapset uivat ja saunovat paljon. Saku kokee sydäntä tykyttävää kauhua, kun rannan lähellä oleva katiska lähtee yllättäen liikkeelle. Se on tarttunut jonkun - tai jonkin - jalkaan. Aluksi Sussa ja Siiri eivät usko poikaa, vaikka ovat kohdanneet aikaisemminkin kauhistuttavia olentoja. Kuka piileskelee rantametsikössä? 
       
    Mökkiä saartava metsä sen sijaan oli kuin keijujen ja peikkojen satumetsä, täynnä suuria, naavaisia, natisevia puita, synkänvihreitä kuusia ja punarunkoisia mäntyjä -- Maassa lojui enemmän tai vähemmän lahonneita kaatuneiden puiden runkoja, joiden pystyssä törröttävät juurakot olivat kuin nukkuvan jättiläisen takkuisia hiuksia. (s. 24)
        
    Tämä on sarjan tähän mennessä vähiten pelottava osa, paitsi jos kärsii araknofobiasta. Aivan viimeisillä sivuilla on lisäksi todella kiehtova juonenkäänne. Minulle henkilökohtaisesti kammottavin kohtaus oli tämä: "Saku kuvitteli, kuinka lekottelisi järvessä krokotiilikellukkeen päällä ja tuntisi elävän seitin hapuilevan reunan yli roikkuvaa jalkaansa. Hän värähti inhosta" (kiitos Creepshow 2 -leffan Lautan aiheuttamat lapsuustraumat).
      
    Sekä Tolosella että Holopaisella on kirjasarjoissaan kolme lasta ja heidän luonteenpiirteensä ovat hämmentävän samanlaisia. Kirjoitinkin muistikirjaani, että reaalimaailmassa lapset olisivat varmasti hyviä ystäviä keskenään. Siiri ja Maikki ovat uteliaita ja molemmat pitävät isoista, pörröisistä asioista (toinen möröistä, toinen karhuista). Saku ja Kaapo ovat nörttipoikia, jotka tutkivat asioita. Sussa ja Hilla ovat puolestaan sporttisia tyttöjä. Lisäksi molemmissa kirjoissa mainitaan Hobitti! 
      
    Arvosana:
      
    Takakannesta:
    Alakoululaisille suunnatun IIK!-kauhukirjasarjan kolmas osa vie viidesluokkalaiset Sussan ja Sakun selkäpiitä karmivan vesihirviön jäljille. Helppolukuinen, maltillisen pituinen ja sopivan jännittävä tarina houkuttelee myös vähemmän lukevia lapsia uppoutumaan kirjaan.
      
    Sussa, Saku ja pikkusisko Siiri lähtevät kesäloman viettoon isovanhempien mökille. Siellä on kuitenkin tapahtunut kummia: myllätystä pihapensaikosta löytyy omituinen käsine, ja keskelle metsää on ilmestynyt valtava vesilammikko, joka ei vaikuta aivan luonnolliselta.
      
    Sitten Saku näkee järvestä nousevan hahmon, joka ei ole lintu, kala eikä ihminen. Sussalla ja Siirillä on vaikeuksia uskoa Sakua tämän kertoessa näkemästään, etenkin kun tutkimusretki ei tuota tulosta. Mutta Siirin kadotessa kummajaisen matkaan on Sussankaan vaikea enää olla uskomatta. Mikä tai kuka on metsälammikon hirviö, ja kuinka lapset saavat sen karkotettua?
        
    115 sivua, Myllylahti 2020
       
    Sarjassa ilmestyneet:
        
      
    "Eka juttu, jonka mä opin kun maailmanloppu alkoi, oli se, 
    että täytyy touhuta koko ajan jotain. Muuten sekoaa."
      
       
    Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja, Popsugar Reading Challenge: A book that's published in 2020

    Max Brallierin kirjoittama ja Douglas Holgaten vauhdikkaasti kuvittama Maailman viimeiset tyypit -sarja on sekin saanut kolmannen osansa, Painajaiskuningas. 
      
    Tässä pikainen kertaus -- puoli vuotta sitten hirviöt valloittivat maailman. Maapallon yllä aukesi ovia, ja yhtäkkiä meidän maailmaan sinkoutui toisesta ulottuvuudesta hirviöitä ja jos mitä kummajaisia - ja kaamea zombivitsaus. (s. 36) 
          
    Eli puoli vuotta ovat urheat nuoret sankarimme selvinneet maailmassa, jossa kaupungit ovat zombien ja hirviöiden valtaamia - joskin kaikki hirviöt eivät ole pahoja. Selviytyjänelikko onkin solminut liittouman hyvien hirviöiden kanssa. Eräänä päivänä ajaessaan ryminäbiileillä kaduilla kuin Mario Kartissa konsanaan he yhtäkkiä kuulevat äänen. Ihmisäänen. Hylätyltä paloasemalta he löytävät radion, josta kuuluu epäselvä viesti. Joku jossakin on edelleen hengissä. He eivät olekaan viimeist tyypit.
      
    Muille tämä tarkoittaa, että heidän vanhempansa ja ystävänsä saattavat olla hengissä. Jackille, tarinan päähenkilölle, joka sattuu olemaan orpo, tämä tarkoittaa sitä, että ystävät lähtevät etsimään muita ja hylkäävät hänet. Tai näin tapahtumat kulkevat ainakin hänen omassa päässään. Niinpä Jack käyttää kaiken energiansa siihen, että yrittää keksiä kaikein päheintä hauskuutta ystävilleen, jotta nämä unohtaisivat radion. Joten, kun Jack näkee sattumalta Hupimaan julisteen, hän saa idean. Jollakin tavalla hän aikoo viedä koko lössin sinne.
        
    Valtatie on paha paikka. -- maailmanlopun zombipainajainen, joka on kuin suoraan kaikista apokalyptisistä zombikauhuleffoista -- Tie on ruostuneiden ja hylättyjen autojen tukkima, ja kaikkialla -- tungeksii nälkäisiä zombeja. (s. 108)
        
    Huvittelun lisäksi kirjassa on toki myös pahis, jota vastaan tyyppien täytyy taistella. Yksi kirjan parhaista kohdista kuitenkin on, kun June vihastuu: "Mitä tekemistä mun tyttöydellä on minkään kanssa?" Ja, kun Jack kysyy, saako hän voittaa huvipuistossa hänelle jättipehmon, June sanoo, että mitä jos hän voittaisikin sen Jackille. June kun on tyttöhahmo, joka pärjää omillaankin, vaikka ei kaihda seuraakaan. 
      
    Quint ojentaa kätensä, ja sen kämmenelle lätsähtelee pisaroita. "Tämä on meidän ensimmäinen talvi hirviöiden maailmassa", se sanoo hiljaa. (s. 256)
         
       
    Arvosana:
                 
    Takakannesta:
    Supersuositun toimintakomediapläjäyksen kolmas osa
      
    Jack hurjastelee autollaan pitkin katuja kuin Mario Kartissa ja taistelee zombeja ja yhä puistattavampia hirviöitä vastaan parhaiden kavereidensa sekä sekalaisen monsterijoukon kanssa.
      
    Sitten käy ilmi, etteivät he ehkä olekaan maailman viimeiset tyypit. Se riemastuttaa kaikkia muita paitsi Jackiä, joka pelkää että hänen täydellinen jenginsä hajoaa, jos muut löytävät coolimpia seuraa.
      
    Sarjan kolmannessa osassa vauhti ei hyydy, päinvastoin. Sarjasta tehty Netflix-animaatio perustuu sarjan kolmeen ensimmäiseen kirjaan.
      
    Suomentanut: Ulla Selkälä, 259 sivua, WSOY 2020

    Alkuperäinen nimi: Last Kids on Earth and the Nightmare King (2017)
       
    Sarjassa ilmestynet:
       
    Kirja on luettu myös täällä: Kirjavinkit
    ↧

    Vuokko Hurme: Kaipaus & Keikaus (Huimaa #2-3)

    March 29, 2020, 12:00 am
    $
    0
    0
    "Ajattelin, että paikalla ei ole merkitystä, vaan sillä, kenen kanssa saa elää."
     
      
    Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet, Popsugar Reading Challenge: A book with a mp
       
    Vuokko Hurmeen Huimaa-trilogian kirjat ovat osoittautuneet alkuvuoden tähän mennessä parhaiksi lukukokemuksiksi. Olenkin ahminut kirjat yhden osan kuukaudessa. Näitä voin suositella niin lapsille kuin aikuisillekin. Ja olenkin esimerkiksi vinkannut sarjan ensimmäistä osaa Kiepaus Instagramissa Kirjapinon takaa -podcastin Lillille, joka kyseli ääneen luettavaa iltasatukirjaa kolmasluokkalaiselle Liekehtivän pikarin jälkeen sillä määreellä, että aikuinenkin viihtyy lukiessaan. 
      
    Sarjan toinen osa Kaipaus tapahtuu ajallisesti jonkin verran ensimmäisen osan jälkeen, eli kun kertojana toimiva Lenna, hänen isänsä, pikkusiskonsa ja naapurinsa ovat hypänneet maapallolta, missä painovoima ei vedä enää kohti maan ydintä vaan taivaalle. Paljastuu, että on olemassa toinen maailma, jonne kaikki Maasta pudonnut irtaimisto on päätynyt. Uuden maailman meressä on muutamia saaria, missä selvinneet asuvat. 
      
    Metsä versoi ylös jokaisen kivenmurikan, maassa lojuvan autonrenkaan tai ruostuneen metallilevyn lomasta. Kaikkialla kasvoi jotain vihreää. (s. 66)
      
    Karanteenijakson jälkeen Lennan perhe ja aiemmin tullut äidin pääsevät viimein yhteen ja he muuttavat asumaan Mabalin pääsaarelle, Hallin kylään. Vain Lennan paras ystävä Jaan ja hänen isänsä ovat kadoksissa. Kaikki muut ovat sitä mieltä, että he ovat kuolleet, mutta Lenna uskoo vakaasti parhaan ystävänsä olevan jossakin Uudessa maailmassa ja hänet täytyy etsiä.
      
    Mabalissa kuljetaan puulta puulle pyrähdellen, sillä koskaan ei voi mitä mitä ja milloin taivaalta putoaa tavaraa. Lenna pohtii, kuinka huolettomasti hekin ovat heittäneet roskansa taivaalle miettimättä, minne ne menevät. Kengänpohjat on vahvistettu metallilaatoilla maasta törröttävän roskan takia ja lapset käyttävät lisäksi kypäriä ja sateenvarjoja. 
      
    Niin se vain on, että meille lapsille saa usein sanoa ihan mitä sattuu, eikä meitä välttämättä kuunnella, vaikka puhuisimme järkevämpiä kuin itse maailman presidentti. (s. 177)
      
    On herttaista, kuinka Lennalle osa meille niin tavallisista asioista on outoja, esimerkiksi veteen liittyvät ilmiöt kuten sade, uiminen ja vaatteiden peseminen. Myös pullonkorkki, jossa on karhun kuva, on aarre. Ja myönnetään, keräsin itsekin lapsena noita metallinkappaleita, mutta tietäen mitä ne ovat. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten erilaiset kokemusmaailmat muokkaavat meitä yksilöinä, miten näemme asiat. 
      
    Hurme kirjoittaa todella koukuttavasti ja päättää lukunsa niin, että on mahdotonta jättää kirja kesken. Hän osaa kuvailla asioita hienosti, etenkin kun ne tapahtuvat Lennalle ensimmäistä kertaa. Kirjassa on onnistuttu myös viittaamaan nerokkaan hienovaraisesti mm. Ponyoon ja Muumeihin. Lennan rakkaus kirjoihin on myös ihanaa. Loppupuolella kirjaa pohjustetaan jo sarjan päättävää osaa kertomalla, että Mabalissa ei saa kaivaa kuoppia, sillä saattaa pudota Pohjan läpi.
      
    "Kaikkea ei voi selittää. Eihän Kiepaustakaan voi kukaan ymmärtää." (s. 301-302)
        
     
    Arvosana:
      
    Takakannesta:
    Lenna perheineen on jättänyt taakseen ylösalaisin kääntyneen kotikaupunkinsa Kardumin. Hypättyään alas taivaalle he ovat laskeutuneet Mabaliin, uuteen maailmaan. Mabalissa, jossa on runsaasti vettä, maa vetää puoleensa ja taivas levittäytyy metsien päälle.
      
    Lennan ei tarvitse enää pelätä taivaalle putoamista mutta nyt on pelättävä sitä, mitä taivaalta putoaa: Kardumista putoilee Mabaliin roskia mutta myös muuta: autoja, hiekkaa, taloja ja kallioita. Siksi Mabalin ihmiset rakentavat vahvoja kattoja, käyttävät suojavarjoja ja pukevat lapsilleen kypärät.
      
    Ihmisiä Mabalissa on enemmän, ja ensimmäistä kertaa Lenna ja hänen pikkusisarensa Rousku pääsevät kouluun. Mutta Lennan paras ystävä Jaan on kadonnut hypätessään. Kun käy ilmi, että myös Mabalin ulkopuolella elää ihmisiä, Lennassa herää toivo: voisiko Jaan löytyä?
      
    Kun aikuiset päättävät järjestää retkikunnan Jaanin ja tämän isän pelastamiseksi, Lennan on päästävä mukaan keinolla millä hyvänsä. Onhan Jaan hänen paras ystävänsä. Luvassa on meriseikkailu pelkoa herättävien, tuntemattomien ulkopuolisten maille. Mutta Lenna ei osaa arvata, millaisia yllätyksiä matka tuo mukanaan...

    317 sivua, S&S 2018
      
    Kuvittanut: Susanna Iivanainen 
       
    Sarjassa ilmestyneet:
       
    Kirja luettu myös täällä:Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä
      
         
    "Mitä meille oikein tapahtui? Missä me ollaan? 
    Taas jossain uudessa maailmassa... Tää ei oo totta!"
     
     
    Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa, Popsugar Reading Challenge: A book with a character with a vision impairment or enhancement (a nod to 20/20 vision)
       
    Huimaa-trilogian kolmannen kirjan Keikaus kansi kertoo paljon sisältämästään tainasta. Aikaa on kulunut edellisen kirjan tapahtumista, sillä Lenna on täyttänyt jo 12 ja Jaan löytynyt, mutta poika ei ole onnellinen. Se tosin saattaa johtua murrosikäisestä kiukuttelustakin. Hän haluaa rakentaa oman talon ja muuttaa sinne Lennan kanssa. 
      
    Kun Mabalin pääsaareen viereen putoaa todella iso maamassa, kentien kokoinainen pieni kaupunki, aikuiset ovat siitä innoissaan, mutta Lenna vain kauhuissaan. Kun Jaan päättää hiipiä uudelle saarelle keräämään rakennusmateriaaleja, Lennakin innostuu seikkailusta ja mahdollisuudestaa löytää leluja tai repun. Kaksikko kuitenkin riitelee, sillä Lenna ei halua muuttaa pojan kanssa pois kotoa eikä Jaanilla ole oikeutta käskeä häntä tekemään niin. 
       
    Harmaa tomu, joka edelleen leijaili maaröykkiöiden yllä kuin pahojen keijukaisten taikpöly. (s. 30)
      
    Jaan on kaivanut ystävysten salapaikkana toimineen puolittain maan sisään vajonneen auton lähelle kuoppaa, jotta voisi piilottaa salakuljetetut rakennusmateriaalit, mutta hän on kaivanut liian syvälle ja pudonnut pahamaineisen  ja kiistanalaisen Pohjan lävitse (aikuiset kun jakaantuvat kahteen leiriin sen suhteen, uskovatko he Pohjan olemassaoloon). 
      
    Lenna seuraa poikaa ja päätyy toiseen maailmaan, joka muistuttaa paljon Vanhaa maailmaa, siis Maata ennen Keikausta. Tämä aiheuttaa on ehdottomasti yhden kirjasarjan hienoimmista ja scifeimmistä pohdinnoista: minne lapset päätyivät? Matkasivatko he ajassa taaksepäin, hetkeen ennen tuhoa vai onko kyseessä kokonaan toinen aikalinja? Entä onko heidän tehtävänään estää Kiepaus? Tähän saa jokainen lukija kirjassa annettujen vihjeiden pohjalta muodostaa oman mielipiteensä. Aivan upea kirjasarja, jota kehotan lämpimästi: lukekaa!
      
    Me olimme kaikki yksin. Käperryimme vain omissa suruissamme sisäänpäin ja odotimme maailmanloppua. (s. 254)
      
    Hurmeen kirjoissa on lempeän opettavainen sävy, ei siis missään nimessä saarnaava, vaan sellainen hoksauttava, joka saa ajattelemaan asioita. Esimerkiksi kuinka netissä on paljon väärää tietoa ja täytyy olla valppaana, eikä uskoa kaikkea sokeasti. Kirjailija kehottaakin Lennan kautta lapsia opiskelemaan paljon kieliä, koska silloin ymmärtää paremmin, mitä maailmalla tapahtuu. Kiinnostavana viittauksena tällä kertaa on Hyppy ajassa.
      
    Myös vieraan pelkoa käsitellään ja sitä, että itselleen kannattaa olla armollinen. Lisäksi se paljastaa paljon omasta maailmastamme, kuten: miten ihmeessä meillä kaikilla on niin paljon tavaraa, jota emme oikeastaan edes tarvitsisi? Yksi suosikkihahmoni tässä kirjassa oli Kuu, jota kuvataan mm. näin: "Hänessä oli ripaus miestä ja ripaus naista ja sitten jotain salaperäistä, kuin Kuun valoa. Hänen vasemman poskensa yli kulki leveä arpi, joka oikeastaan sopi hänelle. Se teki hänestä kauniin."
      
    Kun luin kirjat, ei maailmalla ja nyt Suomessakin vallitseva tilanne koronan kanssa ollut näin paha kuin millaiseksi se on nyt muodostunut. Voisinkin lainata kirjan viimeiseltä sivulta Lennan lohdullisia sanoja: "Älä pohdi synkkiä, mieti enemmin sitä, mitä kaikkea me voidaan tehdä huomenna." Vaikka kirjastot ovat nyt kiinni ja tapahtumia peruttu, meillä on edelleen läheisiä ja ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa ja kauempana olevien kanssakin voi soitella vaikka videopuheluita. Lisäksi kirjoja löytyy mm. Elisa kirjasta, Bookbeatista, Storytellistä ja Nextstorysta. Pidetään huolta toisistamme ja pestään niitä käsiä! Kyllä tämä poikkeustila jossakin vaiheessa päättyy. 
      
     
    Arvosana:
      
    Takakannesta:
    Lennan elämä Mabalissa on alkanut asettua uomiinsa: paras ystävä Jaan on vihdoin löytynyt ja kotikylä muuttunut monin tavoin turvallisemmaksi. Hallin kylän niukka elämä kuitenkin kyseenalaistuu, kun kylän rantaan putoaa uusi saari, jonka tavarantäyteinen maa osoittautuu oikeaksi aarreaitaksi. Kun kyläläiset alkavat kaivella uutta maata, Lenna ja Jaan tahtovat esineistä osansa. Senkin uhalla, että se on lapsilta kiellettyä.
      
    Kaivamiseen liittyy kuitenkin suuria riskejä. Kerrotaan, että Mabalin pohjaan on paikoin matkaa vain metrejä.
      
    Mitä tapahtuu Pohjan läpi pudonneille, sitä ei kukaan tiedä. Putoavatko maankaivajat avaruuteen vai häviävätkö vain jonnekin?
      
    Lenna ja Jaan saavat näihin kysymyksiin vastaukset, kun he päätyvät uuteen maailmaan. Kaupunki kuitenkin vaikuttaa hämärästi tutulta ja tunnistettavalta myös lukijalle. Mutta missä Lenna ja Jaan ovat? Ja kuuluuko lasten pelastaa maailma?
        
    308 sivua, S&S 2019
      
    Kuvittanut: Susanna Iivanainen
       
    Sarjassa ilmestyneet:
       
    Kirja luettu myös täällä:Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä
    ↧

    Maaliskuun luetut

    April 1, 2020, 12:00 am
    $
    0
    0
        
    Maaliskuussa luin seitsemän kirjaa (1892 sivua). Olisin halunnut lukea enemmänkin ja uutukaisen kirjakärryn (jonka ihana puolisoni hankki minulle ♥) hyllyiltäkin olisi löytynyt toinen toistaan kiinnostavampia uutuuksia luettavaksi, mutta kuukauden teemana olivat haastavat ja hitaasti etenevät kirjat. 
      
    Ensimmäinen näistä oli Kassandra Montagin Tulvan jälkeen, jonka arvostelen Nörttityttöjen blogiin, Minna Canthin Hanna ja Susanna Hynysen & Dess Terenjevan Neonkaupunki, jonka arvostelen Tähtivaeltajaan 2/2020. 
      
    Myös alati synkkenevät uutiset koronarintamalla ovat vieneet energiaa lukemiselta, vaikka omassa elämässä ei olekaan suuria muutoksia tapahtunut ja ystävät sekä sukulaiset ovat tällä hetkellä kaikki turvassa ja hyvässä voinnissa. Ensi kuun lukupinoon onkin siis kertynyt aikamoisia herkkuja ja luulen, että kun alkujärkytys on nyt muuttunut jonkinlaiseksi turtumukseksi, kirjat maistuvat taas paremmin - tarjoavathan ne pakopaikan. 
      
    Kuukauden parhaat lukuhetken sen sijaan tarjosivat Vuokko Hurmeen erinomaisen Huimaa-trilogian päättävä Keikaus, Tuutikki Tolosen Mörköviesti ja Magdalena Hain kauhunovellikokoelma Kuolleiden kirja, josta myöskin kirjoitan seuraavaan Tähtivaeltajaan.  
      
    Kaikki maaliskuussa luetut:
    • Kassandra Montag: Tulvan jälkeen (postaus tulossa)
    • Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - paluu Uhriniituntakaiseen (postaus tulossa)
    • Vuokko Hurme: Keikaus 
    • Minna Canth: Hanna
    • Anu Holopainen: Metsälammikon hirviö
    • Tuutikki Tolonen: Mörköviesti
    • Susanna Hynynen & Dess Terentjeva: Neonkaupunki (postaus tulossa)
       
    Muistuttelen, että Scifi-lukuhaaste jatkuu vielä kaksi kuukautta! Saas nähdä montako teosta itse tulee vielä luettua siihen, aika monta on tullut jo nautittua ja useampi odottelee kirjakärryssäkin. Moni haasteen alle luetuista on noussut myös parhaiden lukukokemusten joukkoon.
      
    Huhtikuun lukupino:
    • Cressida Cowell: Noitakuningas herää
    • Stephen King: Laitos
    • J.S. Meresmaa: Dodo
    • Anniina Mikama: Tinasotamiehet
    • Kristina Ohlsson: Zombikuume
    • Mats Strandberg & Sara B. Elfberg: Piiri
    • Thomas Taylor: Malamanteri
    ↧

    Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana

    April 4, 2020, 12:00 am
    $
    0
    0
    "Sitä ei herää jonain kirkkaana aamuna, avaa silmiä ja tajua, että oma perhe on erilainen. 
    Ei tule sellaista välähdystä, että hupsista, me tässä ollaan jotenkin poikkeavia. 
    Homma menee ihan päinvastoin. Vähitellen alkaa tajuta, 
    että kaikki toiset ovat erilaisia omaan porukkaan verrattuna."
         
        
    Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa, Popsugar Reading Challenge: A book about or involving social media
       
    Sari Luhtasen Isadella - Sydän kylmänä oli yksi viime vuoden yllättäjistä. Olin jotenkin onnistunut ohittamaan kirjan katalogista ja kiinnostuin siitä vasta kun luin Kirjapöllön huhuiluja -blogin postauksen. Silloin kävi nimittäin ilmi, että sarjan päähenkilöllä Isadellalla on kolme äitiä, jotka ovat paitsi polyamorisia myös vampyyrejä. Jälkimmäistä kun ei mainittu kirjan takakannessa lainkaan.
         
    Pikku kertaus kunnon saippistyyliin: olin ollut ihastunut tyttöön ja olin ollut ihastunut poikaan, mutta tyttö oli kuollut -- ja poika oli haihtunut maisemista äitieni lahjomana -- ja yksi äideistäni (se jonka hössötyksestä sain aina tarpeekseni nanosekunneissa) oli kuollut. -- Olin luullut muuttuvani jonain päivänä vampyyriksi -- Oli -- paljastunut, etten ollut tarunhohtoinen vaarallinen, verenhimoinen ja viettelevä vampyyri. (s. 5-6)
      
    Ihastuin Luhtasen tyyliin ja Isadellaan, joka muistuttaa paljon sarjakuvahahmo Nemiä. Nokkelasti sanailtu kirja imaisi mukanaan ja jäin odottamaan jatkoa. Niinpä tartuin tähän toiseen osaan, Isadella - Sydän murskana heti kun sain sen kirjaston varaushyllystä. (Miten oudolta tuntuukaan, kun nyt ei pääse kirjastoon. Sinne varmaan menen ensimmäisenä, kun tämä maailmanlaajuinen poikkeustila helpottaa.) Ja se oli aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin osa (mistä kertoo sekin, että kirjoitin siitä muistiinpanoja 15 A4 arkkia molemmin puolin!). Siinä missä Isadella ensimmäisessä kirjassa mursi vampyyreihin liittyviä myyttejä, ovat tällä kerta ruodittavana huonot sanonnat. 
      
    Aamu on iltaa viisaampi. Siis niin metsään mennyt sanonta kuin olla voi, numero kuusi. Ei todellakaan ole. Aamu on aivokuollut, kun ei ole nukkunut silmänräpäystä vaan on vellonut pitkät tunnit omien ajatustensa iljettävässä liejussa. (s. 170)
      
    Isadella on siis kohdannut isoja menetyksiä. Kaiken lisäksi hän loukkasi ekan kirjan lopussa kätensä ja saa nyt kipsin pois vain huomatakseen, ettei se mokoma halua enää totella silloin, kun hän haluaisi piirtää. Kuviksen opettaja on Isadellan lemppari ja hän ehdottaa, että tyttö kokeilisi käyttää luovuuttaan toisenlaisessa  ja lainaa tälle vanhan kameransa. 
      
    Isadella yrittää unohtaa Fairuzin hengailemalla (mielestäni hieman törpön) Maxin kanssa, mutta huolimatta parhaasta yrityksestään, ei hän pysty unohtamaan poikaa. Onneksi mystinen sinitukkainen muukalainen harhauttaa hänen ajatuksiaan. Max ei ole kauhean imarreltu, että tuo toinen poika kaappaa Isadellan huomion. Lisäksi joku lähettää hänelle outoja, vähän pelottaviakin viestejä. Kirjan loppupuolella tulee aikamoinen cliffhanger pommi, minkä vuoksi odotan malttamattomana syksyllä ilmestyvää kolmatta osaa, Isadella - Sydän liekeissä. Iso suositus tälle sarjalle! 
      
    Katselin -- tuttuja kulmia ja mietin miten erilaiselta kaikki näytti tapahtuneen jälkeen. Ennen olin pitänyt esikaupunkialuettamme harman tylsänä ja umpitavallisena. Nyt tuntui, että joku oli painanut nappia, jolla värit tulivat esiin. -- Mikä minussa oli muuttunut, kun katsoin kaikkea uusin silmin. (s. 23)
      
    Luhtasen käyttämä värikäs kieli ja hurmaavan persoonalliset kielikuvat ovat kirjoje suola. Ah, haluaisin siteerata niistä kaikki tähän, mutta tyydyn valitsemaan vain kolme, "Yhtäkkiä suklaan supervoiman euforinen vaikutus tuntui haihtuvan nopeammin kuin chihuahuan pieru", "yydyn hymyilemään kuin joku olisi puhunut minulle urdua ja tulkkini oli juuttunut ruuhkaan." ja "Kallistuin pitkälleni nurmikolle ja päätin lötköttää siinä kuin kurkunpääntulehdusta poteva kastemato. Hiljaa ja selkärangattomana.".
      
    Luin kirjan jo helmikuussa (ystävänpäivän lukumaratonilla), ennen kuin korona-epidemiat muuttuivat pandemiaksi. Tein muistiinpanoja kirjasta pari päivää sitten ja moni kohta tuntui aivan erilaisesta ennen ja jälkeen. Tässä muutama niistä:
      
    Olin ollut kotona jo kolmisen viikkoa, mikä tuntui suoranaiselta ikuisuudelta, koska talossamme oli kuin muinaisessa kryptassa. Ummentunutta, hiljaista, tukahduttavaa. Parin päivän jälkeen oli alkanut tuntua, ettei henki kulkenut. Laahustin ankeassa huushollissamme availemassa ikkunoita -- mutta edes tuntien mitainen hyinen läpiveto ei helpottanut tilannetta. -- ajatus kotiin homehtumisesta alkoi ahdistaa liikaa. Tätä rataa minusta tulisi se naapuruston erakoitunut hullu mummo, joka haahuilisi hämärällä pikin katuja itsekseen paapattaen ja jota kaikki pelkäsivät. (s. 6-8)
       
    City-kettu oli taas saapunut tervehtimään minua. Se istui kaikessa rauhassa ja tuijotti. Nurinkurisesti minä tunsin olevani eläintarhan häkissä. Kettu oli vapaa menemään minne halusi, minä olin täällä nalkissa. (s. 135)
     
    Arvosana:
       
    Takakannesta:
    Täräyttävän rehellinen ja hauska sarja kaikille, joiden elämä ei todellakaan ole vaahtokarkkia. Jatkoa kirjalle Isadella – Sydän kylmänä.
      
    Ikuinen outsider Isadella luuli jonain päivänä muuttuvansa vampyyriksi (ja odotti jo sitä kiihkeästi) – vain kuullakseen, että onkin tavallinen ihminen. Sitten yksi hänen äideistään kuoli häntä suojellessaan, paras ystävä petti rankimman kautta ja poikaystävä haihtui maisemista.
      
    Nyt Isadella palaa kouluun. Yhtäkkiä hän on niin sisällä piireissä kuin mahdollista ja saa huomiota koulun komeimmalta pojalta. Silti hän tuntee olevansa tuuliajolla.
       
    189 sivua, Otava 2020
         
    Isadellasta on luettu myös täällä: Kaiken ei tarvitse olla totta
      
    Sarjassa ilmestyneet:
      ↧
      ↧

      Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

      April 7, 2020, 12:00 am
      $
      0
      0
      "Itse Alan Turing oli nuoruudessaan usein sanonut ja kirjoittanut, 
      että sillä hetkellä kun emme enää kykene erottamaan koneen käytöstä 
      ihmisen käytöksestä, meidän tulee tunnustaa koneet ihmisiksi."
         
         
      Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste
        
      Kaltaiseni koneet on paitsi viimeisiä postaamattomia kirjoja viime vuonna luetuista, myös ensimmäinen lukemani teos Ian McEwanilta (vaikka Sementtipuutarha onkin ollut kirjahyllyssäni varmaan lähemmäs 10 vuotta odottamassa lukemistaan). Olen kuullut paljon kirjailijan tuotantoon ihastuneita kommentteja, mutta minulle tämä kirja oli suuren suuri pettymys. (Suosittelenkin mieluummin lukemaan vaikka Anniina MikamanTaikuri ja taskuvarkaan kuin tämän.)
       
      Enkä halunnut hyväksyä Aatamia veljekseni, olipa meissä miten paljon yhteistä tähtipölyä tahansa. (s. 154)
       
      Kirjoitin muistivihkoni sivulle, että kuinka näin kiinnostavasta aiheesta pystyykin kirjoittamaan näin kuivakan teoksen. Lukukokemuksen hämmentyneet yleisfiilikset tiivistyvät hyvin tähän lainaukseen: "Penikseni kellui kumollaan vedenalaisen karvalauttansa yläpuolelle ja iski rohkaisevan omahyväisesti ainoata silmäänsä, juuri kuten pitikin." Siis mitä?! 
         
      Ennen kokematonta kutkuttavaa tunnetta siitä, että olin ensimmäinen ihminen, josta kone tekee aisankannattajan. Olin ajassa kiinni, ratsastin uutuuden aallonharjalla, olin ennättänyt ennen kaikkia muita osalliseksi syrjäyttämisnäytelmään, jota niin usein ja synkin värein oli maalalitu silmiemme eteen. (s. 103)
       
      Tuohon lainaukseen tiivistyy hyvin pettymykseni kirjan teeman käsittelystä. Odotin saavani tarinan, jossa pohditaan ihmisen ja koneen suhdetta (Black Mirrorin tyyliin). Harmillisesti se on vain nuoren miehen märkä päiväuni naapurin naisesta, jonka hän iskee ja saa omaan sänkyynsä sekä pelosta, että Aatamiksi nimetty androidi on parempi rakastaja, joka tekee miehet tarpeettomiksi. Tekoäly asuu hyvännäköisen miehen muotoisessa aidonkaltaisessa lihakotelossa. Päähenkilö Charlie kutsuu sitä (häntä?) halveksien käveleväksi läppäriksi.
         
      Edessämme istui ikiaikaisten unelmien kohde, leikkikalujen leikkikalu ja humanismin riemuvoitto - tai sitten sen tuhon enkeli. (s. 12)
       
      Charlie on haastava hahmo. Hän on saanut kuolleelta äidiltään perintönä hieman rahaa, jonka on onnistunut huonoilla sijoituksilla tuhlaamaan nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa. Loput rahat (86 000 £!) hän tuhlaa hetken mielijohteesta tilaamalla yhden ensimmäisistä kahdestakymmenestäviidestä miehen- ja naisenvartaloisista andoideista. Miksi kummassa hän teki sellaisen valinnan, kun päätyy vain inhoamaan Aatamia, eikä hankkinut esimerkiksi parempaa asuntoa?
       
      "No! Mitä kirjoja olet viime aikoina lukenut?" 
      Pahempaa kysymystä ei olisi voinut minulle esittää. Luin yleensä vain ruudulta - enimmäkseen sanomalehtiä, tai sitten surffailin netissä ja selailin tieteellisiä, kultturelleja ja ihan vain yleisiä blogeja. -- En ollut tottunut lukemaan kirjoja. Päivät kiisivät ohi niin kovaa vauhtia, etten keksinyt missä välissä olisin istunut joutilaana nojatuolissa kääntelemässä sivuja. (s. 260)
       
      Kirjan teemana voisikin pitää robotiikan sijaan huonoja päätöksiä. En vaan saanut mitään otetta tähän kanssani samanikäiseen hahmoon, joka elää vaihtoehtohistroriallisella 1980-luvulla. Eniten pidin Charliesta, kun potentiaalinen tuleva appi luulee häntä androidiksi ja Aaatamia oikeaksi ihmiseksi. Kertoo paljon hänen persoonastaan - tai sen puutteesta.
       
      Käyttöohjeisiin liittyi paikoitellen hauskoja piirteitä, jotka toivat mieleen nonsense-runouden. "Paljasta 8347k liivin yläosa saadaksesi emolevyltä huoleton-hymiön ja pienetääksesi sen avulla mielialan heilahteluun liittyvää puolivarjon aluetta."(s. 11)
       
      McEwan harrastaa todella raskasta kirjoitustyyliä, sillä hänen tapansa rakentaa maailmaa ovat todella pitkät infodumppaukset. Näiden historiikkien aikana lukija putoaa täysin tarinan immersiosta, vaikka periaattessa näiden jaksojen sisältö onkin kiinnostavaa. Yksi tällaisista pitkistä miljöön henkiinherättämisjaksoista keskittyy ilmastonmuutokseen katoavine metsineen, sukupuuttoon kuolevine eläimineen muivitettuine merineen, mutta samaan hengen vetoon Charlie ylistää, kuinka yhä useammalla on varaa hankkia auto ja matkustaa ulkomaille. Myös Brexit on mukana kirjassa. Sekä kaikkein hassuinta, myös Suomikin on mainittu! 
       
      Pilaamme biosfääriä, vaikka tiedämme sen olevan ainoa kotimme. Uhkaamme toisiamme ydinaseilla, vaikka tiedämme mihin se saattaa johtaa. Rakastamme eläviä olentoja, mutta sallimme lajin joukkotuhon. (s. 213)
       
      Miranda on kolmikon kiinnostavin hahmo ja silti hänkin jää vain kädenlämpöiseksi. Tuntematta McEwanin kirjoitustyyliä laajemmin jäin miettimään, ovatko hänen hahmonsa yleensäkin tällaisia. Harmaat hahmot olisivat kiinnostavia tai jopa stereotyyppiset, kärjistetyt persoonat, mutta Kaltaiseni koneet esittelee toinen toistaan kalvakkaampia, mauttomampia kaurapuuroisia henkilöitä, joita ei opi tuntemaan kirjan aikana juuri lainkaan. Muutaman kerran mukana olevat mekkoa käyttävä pikkupoika ja Alan Turing päihittävät kaikki keskeiset henkilöt 10/0.
       
      Miranda ajautui yläkertaan normaalitilaansa, käpertyi paljain jaloin laiskanlinnaan seuranaan -- kirja, murokulho ja kupillinen laihaa yrttiteetä. (s. 89)
        
      Arvosana:
                   
      Takakannesta:
      Aatami on komea ja älykäs – lähes täydellinen, lähes ihminen.
       
      Eletään 1980-luvun Lontoossa, mutta historia ei ole se, jonka me tunnemme. Charlie ostaa Aatamin, yhden kalliista ja upouusista androideista. Yhdessä rakastettunsa Mirandan kanssa Charlie määrittelee Aatamin persoonallisuuspiirteet – he tekevät Aatamista täydellisen. Komea ja älykäs androidi rakastuu Mirandaan, ja kolmiodraama on valmis. Charlie, Miranda ja Aatami joutuvat perustavanlaatuisten moraalisten kysymysten äärelle.
       
      McEwanin kumouksellinen ja kiehtova romaani kysyy, mikä tekee ihmisestä ihmisen.
        
      Suomentanut: Juhani Lindholm, 365 sivua, Otava 2019
       
      Alkuperäinen nimi: Machines Like Me (2019)
         
      ↧

      Magdalena Hai: Haiseva käsi

      April 10, 2020, 12:00 am
      $
      0
      0
      "Tuijotin kättä, joka oli harmaa ja valkoinen. 
      Niin kuin mallinuken käsi. Yhtä kylmä. Eloton."
              
          
      Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti, Popsugar Reading Challenge:
       
      Kauhu ei todellakaan ole omin genreni. Olen kyllä yläasteella lukenut R.L. Stinen kirjoja ahmien, mutta niiden kauhu on kuitenkin melko kepeää. Magdalena Hai on yksi suosikkikirjailijani, mutta silti suhtauduin varauksella hänen muutaman vuoden takaiseen paljon kehuttuun kauhunovellikokoelmaansa Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta.
       
      Onneksi monissa novelleissa oli samaa Stinen kanssa ja niistä tulikin suorastaan nostalginen fiilis. Kokoelmassa on 18 novellia (+ kaksi muuta lyhyttä tekstiä) ja niistä suosikeiksini nousivat Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa, Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen ja Takarivin tyttö. Pidin todella paljon toistuvasta hahmosta Rukoilija-Sirkasta.
       
      Bilsan ope oli nimeltään Sirkka, mutta me sanottiin sitä Rukoilija-Sirkaksi, koska se oli pitkä ja laiha ja näytti suuttuessaan siltä kuin olisi voinut syödä oppilaalta pään. (s. 35)
       
      Osassa novelleista on todella omaperäinen idea, osa pohjaa kauhun klassisiin hahmoihin, kuten ihmissusiin. Nimikkonovellissa Haiseva käsi kaikki Uhriniituntakaisen koulun opettajat muuttuvat zombeiksi. Siitä tulee hieman mieleen Maarit Verrosen novellikokoelman Muutama lämmin päiväLuovuttaja. Pahanukke on melko tyypillinen tarina riivatusta nukesta, jollaisia löytyy muutamia "oikeitakin" kauhumuseoista. Namusetä muistuttaa Slender Mania ja Pelastavien kirkonkellojen novellin kuolleiden kirkonmenoista löytyy mainintoja kansanperinteessä. 
           
      Kemianope Mikan kerrottiin menettäneen toisen kätensä auto-onnottemuudessa. Vasemman, niin että se ei haitannut kovin paljon opettamista, mutta sen verran kuitenkin, että tuli mahdolliseksi tehdä siirrännäisleikkaus. Mika päätti tehdä sen ensimmäisten joukossa. (s. 212)
          
      Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa on puoliksi söpö, puoliksi kammottava tarina siitä, kuinka pehmolelut suojelevat omistajaansa sängyn alla asuvalta hirviöltä. Se voi tulkita olevan allegoria mielenterveyden oirehtimiselle (samoin kuin myös novellissa Näkymätön, jossa äiti ei enää näe ystäviään tai toista lastaan). Päähenkilö on perinyt alttiutensa joutua sängynalusmörön ahdistelemaksi isältään.
       
      Pahimillaan mokoma lonkero-otus valtaa uhrinsa mielen, jolloin peli on käytännössä menetetty - näin kävi isälle. Kummitäti lähettää 13-vuotiaalle Ninnille joulahjaksi uuden ja entistä voimakkaamman pehmon, herra Pörrö nimisen nallen. Vanha Jänö Pupunen kun hävisi taistelun. Ninni ei aluksi arvosta nallea, ja häntä riivavat jokaöiset painajaiset. Onneksi herra Pörrö pääsee lopulta tekemeään sitä, mitä varten se tehtiin eli puolustamaan Ninniä. 
       
      Hetken päästä portaista kuului pehmoisten tassujen teputus. Pieni ruskea nalle livahti ovenraosta Ninnin honeeseen ja kiipesi Ninnin vuoteen jalkopäähän. Siinä se tarkkaili nappisilmillään koko yön Ninniä - ja Ninnin unia. (s. 193-194)
       
      Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen muistuttaa paljon paria Doctor Who -tv-sarjassa nähtyä jaksoa. Toivo on hieman pelokas poika, jonka täytyy saada tietää, kuinka kaikki toimii, jotta hänen mielikuvituksensa ei kuvittele asioiden laittaa paljon kammottavammaksi. Ninpä hän on opetellut kaikki junan pysähdyspaikat ulkoa. Eräs matkustaja kysyy, pysähtyykö juna Uhriniituntakaisessa ja Toivo kummastelee, kuinka se olisi mahdollista, sillä paikkaa ei ole mainittu listalla. 
         
      "Tämän junaradan ajalliset vaihtelut ja madonreiät antavat minunlaiselleni opettajaihmiselle mukavan tilaisuuden käsitöiden tekemiseen, mutta mahdollistavat harmillisesti myös kaiken maailman ilkiöiden matkustamisen huomaamattomasti kiskoilla." (s. 147)
       
      Takarivin tytön päähenkilö on Eleanor & Parkin Eleanorin tapaan uusi oppilas, jolla on iso, punainen, kihara tukka, joka tekee hänestä täysin näkyvän kaikille. Pirita haluaisi olla niin kuin tuo mystinen takarivissä istuva tyttö, jota kukaan ei huomaa, tai ainakin yrittää olla huomaamatta. Novellissa oli hieno stinemäinen loppukäänne, joka päsee yllättämään.

      "Mun täytyy tietää", Pirita sanoi. "Miksei kukaan puhu sille? Miksi kaikki teeskentelee, että sitä ei ole? Kerro mulle edes jotain?" 
      -- 
      "Sen nimi taitaa olla Maaria." -- "Mutta Pirita... ole kiltti ja unohda se." 
      -- 
      "Miksi?" 
      -- 
      "Koska mä en halua menettää sua." (s. 164)
         
      Vaikka en saanutkaan kalmon väristyksiä teosta lukiessani, oli monessa tekstissä todella ahdistava asetelma, vaikka huumoriakin oli mukana. Ne käsittelivät myös nuorten elämässä olevia todellisia asioita, kuten uuteen kouluun menemistä, kiusaamista ja näkymättömyyden tunnetta. Tämä onkin erittäin mainio kokoelma yläkoululaisille, kuten siitä olen kehuja kuullut. Luin myös Hain toisen kauhunovellikokoelman Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen ja arvostelin sen Tähtivaeltajaan 2/2020. Blogissakin kommentoin sitä lyhyesti vielä tämän pääsiäisen aikana.
       
         
      Arvosana:
         
      Takakannesta:
      Kauhutarinoiden kokoelma nuorille pelottaa ja naurattaa
        
      Zombeja, aaveita ja mörköjä ei ole olemassa! …Eihän? No, Uhriniituntakaisen kylässä ei aina voi olla varma… Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta on yhtä aikaa karmea, kaunis ja ilkikurinen tarinakokoelma nuorille.
        
      Kemianopettajan käsi haisee päivä päivältä pahemmalta. Pikajunaan 214 nousee mummolaan matkustavien Irinan ja Toivon lisäksi laiha nainen, jolla on hyönteismäiset silmälasit. Tivolin onnenonginnasta voitettu nukke ei taida olla ihan tavallinen… Kirjan tarinat säikyttävät, hihityttävät ja käsittelevät pinnan alla monia nuoria ahdistavia asioita, kuten koulukiusaamista, vanhempien eroa ja yksinäisyyttä.
        
      229 sivua, Karisto 2016
      ↧
      Search

      Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

      April 13, 2020, 12:00 am
      $
      0
      0
      "Nääh, olen mä nähnyt kummempaakin -- Tää on Uhriniituntakainen"
            
          
      Arvostelukappale. Olen arvostellut kirjan myös Tähtivaeltajaan 2/2020.
         
      Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 16. Kirjalla on kirjassa merkittävä rooli, Popsugar Reading Challenge: A book with the same title as a movie or TV shhow but is unrelated to it
            
      Tähtivaeltaja-arvostelu tästä Kuolleiden kirjasta oli yksi iso syy, miksi tartuin Magdalena Hain edelliseen kauhunovellikokolemaan Haiseva käsi. Olin myös julkisesti Twitterissä luvannut tarttuvani siihen viimeistään Halloweenin aikaan. Kun olin siis lukenut vanhemman kokoelman saadakseni tarvittavat taustatiedot Uhriniituntakaisesta, Hain tyylistä kirjoittaa kauhua ja suosikkihahmoksi nousseessa Rukoilija-Sirkasta, tartuin kiinnostuneena tähän toiseen kokoelmaan. 
          
      "Älä sure vainajia", se sanoi. "Meihin ei satu enää. vain suremaan jäävät kärsivät." (s. 179)
         
      Pidin tästä kokoelmasta edeltäjäänsä enemmän, vaikka Rukoilija-Sirkkaa siinä oli hieman liian vähän. (Toivottavasti muutaman vuoden päästä ilmestyy vielä kolmas kauhunovellikokoelma, luulen, että uhriniituntaklaisesta ei ole kerrottu vielä läheskään kaikkea.) Novelleja on tällä kertaa 16 ja lisäksi kaksi muuta lyhyttä tekstiä. Yleisfiilikseltään tässä oli pelottavampi tai kammottavampi fiilis, etenkin Kepponen oli kauhistuttava, siis oikeaa painajasmateriaalia. Suosikkinovellini olivat Kuningaspeli, Korppikesä, Musta tonttu ja Hemmetin nimeen, Ruu!
           
      Eikä ne peffafinnit olleet mitään pikkunäppyjä, vaan sellaisia tulivuorimaisia mätäkasvaimia, joiden päällä istuminen seitsemän tuntia päivässä oli pahempaa kuin vesikidutus. (s. 188)
        
      Nimikkonovelli Kuolleiden kirja kertoo nimensä mukaisesti pahaenteisestä kirjasta. Se kuului Teemun äidille, jolle kirja myös koitui kohtaloksi. äiti oli mustien tekstien tutkija, jonka kirjan sisässä asuva pahuus korruptoi. 
        
      Voiko kirja olla melkein kuin elävä olento? Teemu ajatteli. Voiko se olla niin elävä, että se synnyttää hirviöitä? (s. 138)
          
      Hemmetin nimeen, Ruu! on teoksen täyteläisimpiä novelleja. Se kertoo Ruusta, joka ei halua kiroilla (samaistun) ja siksi hän manaa vahingossa paikalle Perkeleen sijaan tämän siskon Penteleen. Tektissä viitattiin myös Supernaturaliin ja se käsittelee (ainakin minusta) trans- tai muunsukupuolisuutta. 
         
      Papan silmät olivat muuttuneet jo täysmustiksi. Ne tekivät niin aina, kun ukon verenhimo kävi liian voimakkaaksi. Ruu vihasi nähdä pappaa tällaisena. Hänestä tuntui, että se, joka oli tullut papan mukana sairaalasta heidän kotiinsa, kurkkisi häntä papan silmistä ja pyrkisi ulos. (s. 156)
           
      Kuningaspeli on hieno ja ahdistava novelli siitä, kuinka tietokonepelistä tuleekin totta. Haisevassa kädessä oli myös vastaava peleihin liittyvä novelli FPS. Tässä ei kuitenkaan vain yksi ihminen katoa peliin vaan erään päivityksen myötä se tunkeutuukin todelliseen maailmaan health-palkkeineen ja lootteieen. Kun pelin hahmojen aseet ja ulkoasutkin astuvat mukaan kuvioon, novellin päähenkilö huolestuu, mitä oikeasti tapahtuu voitetuille pelaajille, jotka näyttävät vaipuvan koomaan. 
         
      Joskus sitä unohti, että opetkin saattoi olla gamereita. (s. 39)
         
      Korppikesä on aivan loistava paranormaalin romantiikan suuntaan silmää vinkkaava novelli Sunnivasta, joka ihastuu ollessaan kesätöissä hautausmaalla. Tätä olisin voinut lukea pudemmänkin tekstin verran. 
         
      Kun Sunniva oli ollut kolmetoista, hän oli päättänyt alkaa gootiksi. Kun hän oli -- värjännyt pitkät, vaaleat hiuksensa ekaa kertaa mustiksi, äiti oli purskahtanut itkuun -- Kun hän oli alkanut kuunnella mörkömusaa, vaari oli soittanut valistakseen saatananpalvonnan vaaroista. (s. 77)
        
      Musta tonttu kertoo vinksahtaneista, pahoista tontuista, joita Rukoilija-Sirkka käsittelee oppilailleen epätavallisen biologian tunnilla. Yksi tuollainen ryökäle on päässyt luokkaankin, vaikka oppilaat eivät sitä huomaakaan. Sirkalla on ollut pitkään teoria siitä, kuinka Uhriniituntakaisen ihmiset iän myötä menettävät kykynsä nähdä ja uskoa yliluonnolliseen. Hän kuitenkin värvää yhden oppilaistaan tonttutaistoon, tuhkaa karisevia olentoja alkaa tunkea luokaan lisää. "Tonttukaaos", Sirkka murahti. "Ja juuri kun selvittiin influenssasta."
          
      "Jos pitää alkaa tontuntappohommiin, aion todellakin kuunnella siihen sopivaa musiikkia." (s. 118)
         
      Arvosana:
         
      Takakannesta:
      Tervetuloa Uhriniituntakaiseen! On pelkkää pahaa puhetta, että täällä muka tapahtuisi enemmän selittämättömiä onnettomuuksia kuin muissa vastaavankokoisissa kunnissa. Varsinkaan Uhriniituntakaisen hautausmaassa ei ole kerrassaan mitään kummallista. Täällä ei ole aavebussia kiertämässä öisin, ei pahantahtoisia mustia tonttuja, kostonhimoisia ragemutseja, kirottuja kirjoja tai päättömiä hirvimiehiä.
        
      Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen on hyytävä, ihastuttava ja naurattava kauhutarinakokoelma nuorille. Kirjassa on tarinoita niin keppariharrastajalle kuin gamerillekin, ja novelleissa käsitellään muun muassa ensirakkauden vaikeutta, hiertäviä perhesuhteita ja kuolemaa. Kokoelma on odotettua jatkoa teokselle Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016).
        
      Magdalena Hai on kirjailija ja novellisti, jonka teokset olleet ehdolla lukuisille palkinnoille ja voittaneet mm. Tulenkantajan 2018 (Kurnivamahainen kissa) ja Kirjavan ketun 2014 (Kerjäläisprinsessa). Hain teosten käännösoikeuksia on myyty Saksaan, Venäjälle, Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan.
        
      189 sivua, Karisto 2020
          
      Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet
      ↧

      Syksyn tulevia kirjoja

      April 16, 2020, 12:00 am
      $
      0
      0
        
      Vuosi oli nippa nappa päässyt vasta alkuun, kun syksyn kirjakatalogeja alkoi ilmestyä. Tammen ja WSOY:n katalogeja sai odottaa pitkään, mutta olipas niissä sitten paljon herkkujakin! Muutamia pienempien kustantamoiden katalogeja tulee varmaan vielä täytettyä mukaan myöhemmin. Näinä mielenkiintoisina aikoina tulevien uutuuksien ihastelu on tuonut iloa päiviin ja ohjannut ajatuksia tulevaisuuteen.

      Aula & Co:
      • Leigh Bardugo: Saarto ja myrsky (heinäkuu)
      • Matt Haig: Keskiyön kirjasto (syyskuu)
      • Mikki Lish & Kelly Ngai: Taikuuden talo (elokuu)
       
      Into:
      • Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset (syyskuu)
       
      Jalava:
      • Chris Rylander: Gregin kohtalo (marraskuu)

      Karisto:
      • Elizabeth Acevedo: Kaikilla mausteilla (lokakuu)
      • Kirsi Alaniva & Marjo Nygård: Luutarhan tarinoita (lokakuu)
      • Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (lokakuu) 
      • Rainbow Rowell & Faith Erin Hicks: Viimeinen ilta - Pumpkinheads (elokuu)
      • Julia Savtchenko: Unohdettu ötökkäkirja - Professori melesin merkilliset muistiinpanot (heinäkuu)
      • Hertta Vierula & Broci: Kuollut tyttö ja muita kertomuksia Maatuvanlaaksosta (syyskuu)

      Kumma-kustannus:
      • Laura Ellen Anderson: Amelia Kulmuri ja kauhukarkelot (elokuu)
      • Catherine Doyle: Myrskynvartijan saari (lokakuu)

      Like:
      • JP Koskinen: Hukkuva maa (elokuu)
      • Ørjan Nordhus Karlsson: Peilin takana (kesäkuu)
      • Raimo Pesonen: Vesi (toukokuu)
      • Katja Törmänen: Maan tytär (toukokuu)

      Minerva:
      • Eero Ojanen & Anne Muhonen: Kalevalan taruolennot (lokakuu)
      • Shuichi Tsunoda: Azuki - valloittava kääpiösiili (elokuu) 

      Myllylahti:
      • Anu Holopainen: Nuku, nuku leluseni (elokuu)

      Otava:
      • Anne-Maija Aalto: Korento (syyskuu)
      • Tomi Adeyemi: Koston ja kunnian lapset (elokuu)
      • Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän (syyskuu)
      • Cressida Cowell: Pako Karminkarista (syyskuu)
      • Magdalena Hai & Teemu Juhani: Neiti Kymenen ihmeellinen talo (kesäkuu)
      • Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille (syyskuu)
      • Hannele Lampela: Talvenataian tarinoita - Lumikuningattaren lumous (lokakuu)
      • Sari Luhtanen: Isadella - Sydän liekeissä (syyskuu)
      • Jyri Paretskoi: K15 - Muutoksia (toukokuu), K15 - Pornoa ja sirkushuveja (syyskuu)
      • Arja & Emma Puikkonen: Löytyölintu (elokuu)
      • Mila Teräs: Amiraali (lokakuu)
      • Joonas Tolvanen & Janne Kukkonen: Jademiekan arvoitus (toukokuu)
            
      S&S:
      • Karin Erlandsson: Yöjuna (lokakuu)
      • Vuokko Hurme: Värikkäät - Tiukun salaisuus (elokuu)

      Tammi:
      • Candace Bushnell & Katie Cotungo: Tyttönä olemisen säännöt (syyskuu)
      • Barbara Cantini: Mortina ja aavepoikakaveri (lokakuu)
      • Cristal Snow & Kati Vuorento: Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku (lokakuu)
      • Stéphane Garnier: Elä kuin kissa (lokakuu)
      • Elly Griffiths: Siniviittainen nainen (syyskuu)
      • Elina Hirvonen & Nadka Sarell: Julia ja Pehmoeläinten Maailmanneuvosto (syyskuu)
      • Riina ja Sami Kaarla: Pet Agents 4 - Peliin kätketyt (syyskuu)
      • Maja Lunde: Viimeiset (syyskuu)
      • Renia Spiegel: Renian päiväkirja (elokuu)
      • Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan (syyskuu)
      • Evie Wyld: Me olemme susia (syyskuu)
         
      WSOY:
      • Tuuve Aro: Kalasatama (syyskuu)
      • Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Kosminen kauhu (lokakuu)
      • Magdalena Hai & Teemu Juhani: Painajaispuoti - Hirmuinen Jumimies (heinäkuu)
      • Andrew Michael Hurley: Nälkänummi (lokakuu)
      • Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (syyskuu)
      • Meri Luttinen: Myrskynsilmä (syyskuu)
      • Kristina Ohlsson: Ihmissuden salaisuus (syyskuu)
      • Delia Owens: Suon villi laulu (elokuu)
      • Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma - Luola (heinäkuu) 
      • Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma - Gaia (lokakuu)
      • Zoe Sugg & Amy McCulloch: The Magpie Society - Siiven salaseura (lokakuu) 
      • Thomas Taylor: Gargantis (lokakuu)
          
          
      Top 10 odotetuimmat:
      1. Tomi Adeyemi: Koston ja kunnian lapset 
      2. Leigh Bardugo: Saarto ja myrsky 
      3. Elly Griffiths: Siniviittainen nainen
      4. Magdalena Hai & Teemu Juhani: Neiti Kymenen ihmeellinen talo
      5. Vuokko Hurme: Värikkäät - Tiukun salaisuus
      6. Sari Luhtanen: Isadella - Sydän liekeissä
      7. Ørjan Nordhus Karlsson: Peilin takana
      8. Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma - Luola
      9. Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma - Gaia
      10. Thomas Taylor: Gargantis 
        ↧
        ↧

        J.S. Meresmaa: Dodo

        April 19, 2020, 12:00 am
        $
        0
        0
        "On autoteitä
        jotka pääättyvät tyhjyyteen.
        Autiotaloja joiden kynnykseltä
        alkaa sadan metrin pudotus."
          
            
        Arvostelukappale
           
        Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani
           
        Suomalaisella kirjallisuuden kentällä ei ole vielä paljoa tungosta säeromaanien suhteen. Ainoa kotimainen kirjailija, joka on ottanut genren omakseen on ollut Kirsti Kuronen, jolta olen lukenut tähän mennessä vasta viimemmäksi ilmestyneen Merikin. Olikin ihanaa, kun kuulin, että Myllylahti on julkaisemassa J.S. Meresmaan kynästä syntyneen kauniskantisen Dodon.

        Ihminen on kalju ja suojaton eläin,
        kummallisella tavalla sopimaton ympäristöönsä.
        Sen on ollut pakko muokata siitä itselleen sopiva,
        ja samalla siitä on tullut muille sopimaton.         (s. 106)
         
        Kaikki tuntemani säeromaanit ovat YA-kirjallisuutta (Elizabeth AcevedonRunoilija X, Sarah CrossaninYksi), niin myös Dodo. Näissä käsitellään aina hienosti hurjan isoja teemoja. Dodoon mahtuu niin isän alkoholismi, vanhempien ero ja poikaystävän masennus, sekä puhetta bi/panseksuaalisuudesta ja polyamoriasta. Ihan vain muutamia asiasanoja heitelläkseni. Tästä tulee vahvasti mieleen Holly BournenNormaali-trilogia, vain paljon tiivimmässä muodossa (ei sillä, olisin voinut lukea Bournelta vaikka 1000 sivua lisääkin).
           
        Kun meidät laitetaan valinnan eteen
        tosi usein se on
        joko tai
        kyllä ei
        musta valkoinen
        iso pieni
        homo hetero
        nainen mies.
        Mutta binääri on rajaus.
        Se on teko.
        Se on valinta.
        Ja se on keinotekoinen.         
        Todellisuus on monimuotoisempi,
        paljon kirjavampi.
        Joko tämä tai sitten tuo JA tämä
        TAI
        en tiedä
        en tahdo valita, otan molemmat
        otan KAIKKI
        TAI
        ei kumpikaan
        ei mitään         
        joku muu mikä (s. 118)
          
        Päähenkilö on Iina-niminen nuori. Olin useaan otteseen hämmentynyt hänen iästään, mutta päädyin lopulta siihen, että hän on 16. Hän opiskelee kovasti päästäkseen peruskoulun loppuun ja hakemaan lukioon. Hänen poikaystävänsä Tuukka on kolme vuotta vanhempi ja heidän tavatessan oli Iina vielä  omien sanojensa mukaan sakkolihaa, mutta (onneksi) he olivat aluksi vain ystäviä.
           
        Masennuksessa on sellanen juttu, ettäse on kakstoiminen hupullinen viitta.
        Valoa läpäisemätön musta huppu sille,
        jonka päälle se lankee.
        Näkymättömyysviitta niille,
        jotka jää ulkopuolelle.         
        Masennus ei näy ulospäin. (s. 27)
          
        Kirjassa on myös ekokriittinen sanoma. Iina tuskailee ihmisten aiheuttamia sukupuuttoja ja hän on kasvissyöjä. Tähän mennessä lukemistani säeromaaneista, tämä on ensimmäinen, jossa on spefivivahde: Iina löytää hylätyn kaivoskaupungin luolasta avuttoman olennon, jonka hän ottaa mukaansa hoitaakseen. Olento ei ole varsinaisesti sukupuuttoon kuollut dodo, sillä sitä ei pitäisi olla olemassa mutta Iina nimeää sen Dodoksi - nimissä on voimaa ja nimeäminen tekee asiat oleviksi. Se muistuttaa lepakon ja kissan riseytystä ja minulle otus piirtyi mieleen aivan Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan Toothlessin miniversiona. (Pitäisi lukea se Cressida Cowellin alkuperäisteoskin.)
             
        Mä luen ja kasvatan hiljaista vihaa.
        Ei dodot kuolleet sukupuuttoon ilman tekijää.
        Ei ne ensin eläneet tuhansia, ehkä miljoonia vuosia
        ja sitten
        kops
        kuolleita kaikki.         
        Ei.
        Ihmisen sen tekivät. Eurooppalaiset.
        Me tapettiin ne.
        Murhattiin.
        Joka ikinen.
        Siihen ei mennyt kuin muutama kymmenen vuotta.         (s. 8)
           
        Irrallisia loppuhavaintoja:

        • Näinä korona-aikoina oli jännittävää, kuinka Iina kotiin tullessaan menee heti pesemään kädet! Tähän olisi tuskin normaalisti kiinnittänyt lainkaan huomiota. 
        • Oli tosi söpöä, kun Iina joutuu menemään kesäksi isänsä luokse, hän huomaa tämän hankkineen rescue sian, jonka nimi on Kalervo.  
        • Eikö vegaani voi tappaa hyttysiä?  
        • Onko joku jo kirjoittanut YA-kirjan, jossa on polysuhde? 
        • Haluan lisää säeromaaneja!

          
        Arvosana:
           
        Takakannesta:
        Dodo on nuorille suunnattu säeromaani, joka tihkuu vimmaa ja kesän loputonta valoa.
          
        Yksinhuoltajaäidin kasvattamalla Iinalla on edessään paha paikka. Arvosanoja pitäisi nostaa, jotta lukiosta ja aikanaan yliopisto-opinnoista tulisi totta. Iina tuntuu kuitenkin onnistuvan vain poissaolojen määrän nostamisessa. Hänellä on syitä. Ensinnäkin on Tuukka. Poikaystävää on nykyään vaikea saada aamuisin edes sängystä ylös, saati hoitamaan asioitaan. Toiseksi on Dodo, heidän vaarallinen salaisuutensa. Luonnontieteellinen ihme, joka vaatii huolenpitoa 24/7.
          
        Sitten äiti pakottaa Iinan kesäksi isän luokse maalle. Isän, joka valitsi mieluummin viinan kuin Iinan, ja jota Iina ei ole nähnyt vuosiin. Että sellainen unelmien kesä edessä.
          
        157 sivua, Myllylahti 2020
            
        Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Bibbidi Bobbidi Book, Lukupino, Siniset helmet, Kirjojen keskellä
         
        Samankaltaista luettavaa: Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, Sini Helminen: Väkiveriset -sarja
        ↧

        2x Ellen Thesleff

        April 22, 2020, 12:00 am
        $
        0
        0
        "Keskelle symbolismin kiihkeää hetkeä saapuu nuori Ellen Thesleff."
            
            
        Lukuhasteissa: Lempparit vaihtoon, Helmet 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi
           
        Kirsin kirjanurkan Kirsi haastoi Twitterissä kirjabloggaajia lukemaan toistensa lemppareita. Minä sain haastekumppanikseni Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksan. Hänen viime vuoden lempparikirjansa oli Annukka Mäkijärven, Hanna-Reetta Schreckin ja Iida Turpeisen sarjakuvateos Ellen T. Minä puolestani ehdotin vaihdossa Tomi Adeyemin Veren ja luun lapset, joka oli vasta toinen mielessäni ollut teos, sillä Anniina MikamanTaikuri ja taskuvarkaan oli bloggaajakollega jo lukenut aikaisemmin. 
            
           
        Ehdin onneksi lainaamaan haasteteoksen sekä toisenkin Ellen Thesleffistä kertovan teoksen (josta lisää alla) kirjastosta, ennen kuin ne menivät korona-rajoitusten vuoksi kiinni. Oli todella kiinnostavaa saada juuri tämä teos haasteen tiimoilta, sillä en tiennyt ennakkoon yhtikäs mitään Ellen Theslefistä. Häntä ei esimerkiksi kertaakaan mainittu yliopistossa käymilläni taidehistorian tunneilla (ei sen puoleen useita muitakaan naistaiteilijoita Tove Janssonia ja Helene Schjerfbeckiä lukuun ottamatta), eli varsin miespainotteista oli se. 
            
        Pidin sarjakuvan värikkyydestä ja eläväisestä viivasta. Oli myös hauskaa bongailla tunnettuja henkilöitä, joihin Thesleff oli ulkomaanvuosiensa aikana törmännyt. Esimerkiksi edellä mainittu Schjerfbeck oli käsittääkseni Ellenin tuttuja. Teos eteni vauhdikkaasti Ellenin vaiheita esitellen, mutta jäin ehkä kaipaamaan vähän syvyyttä aiheisiin. Toisaalta ei jääty luennoimaan liian pitkään. Teos on jaettu eri tapahtumapaikkojen mukaan Pariisi, Firenze ja Murolen kylä Ruovedellä. 
          
        Oli jälleen silmiä avaavaa lukea siitä, kuinka naiseus on tehnyt ihmisistä eriarvoisia: ei päässyt tiettyihin kouluihin tai opetuksesta joutui maksamaan enemmän "heikompien hengenlahjojen takia", ravintolassa ei tarjoiltu naisille ilman miesseuralaista ja liiallinen vilkkaus oli mielenterveyden ongelma. Paljon on noista ajoista edistytty. Minusta oli myös kiinnostavaa havaita, että Ellen ei mennyt naimisiin tai hankkinut lapsia, mikä hänen elinaikanaan oli varsin erikoinen valinta - ja meidän näkökulmastamme hyvin rohkea sellainen. 
           
           
        Arvosana:
          
        Takakannesta:
        Ellen Thesleff (1869–1954) on yksi maamme ensimmäisistä symbolisteista ja ekspressionisteista ja yksi merkittävimmistä pohjoismaalaisista maalareista. Hän elää kiehtovan ja rikkaan elämän ja on edelläkävijä aikana, jolloin naistaiteilijoiden on vaikea saada tunnustusta. Thesleff on poikatukkainen radikaali, joka tekee, mitä tahtoo ja elää taiteelleen. Hän vihaa opettamista, mutta rakastaa rahaa, joka antaa hänelle mahdollisuuden matkustaa, asua ulkomailla ja maalata.
          
        Sarjakuvaromaani kertoo Ellen Thesleffin työstä ja elämästä Euroopan metropoleissa ja hänen siellä rakentamistaan tiiviistä taiteilija- ja älymystöverkostoista. Teos rakentuu kolmen Thesleffille keskeisen paikan, symbolismin Pariisin, boheemin Firenzen ja Ruoveden Murolen luonnon ympärille. Sarjakuva kertoo Ellenistä ja taiteilijoista modernisaation myllerryksessä. Teos pohjaa Hanna-Reetta Schreckin vuonna 2017 julkaistuun Thesleff-elämäkertaan ja kuvaa sarjakuvan keinoin niitä puolia historiassa ja taiteilijan elämässä, joita perinteinen tutkimuskirjallisuus ei tavoita
            
        91 sivua, Teos 2019
             
          
           
        "Minä olen taitelija - siinä kaikki."
           
             
        Lukuhaasteissa: Helmet 2020:  , Popsugar Reading Challege: A book with a pink cover
            
        Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin  Suomen supernaisia -sarjassa julkaistiin aikaisemmin Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot ja nyt toisen kirjan päätähtenä on Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit. 
          
        Kuvakirja tarjoaa nopean kronolgisen katsauksen Ellen Thesleffin elämään ja auttoi hahmottamaan tapahtumien kulkua siinä missä Ellen T. -sarjakuva tuntui hieman sekavalta. Tämä onnistui myös jollakin tapaa kertomaan lyhyemmässä ajassa enemmän, esimerkiksi perheen köyhyydestä, kuinka he keräsivät torikaupiailta maahan pudonneita kaloja ja sipuleita. 
          
        Naisen on hankala ryhtyä taitelijaksi Ellenin aikana. naisilta odotetaan, että he menevät naimisiin, ekevät lapsia ja unohtvata taiteen tekemisen. Mutta Ellen ei sellaisesta piittaa.
          
        Oli siis varsin passeli ratkaisu lukea molemmat samalla kertaa. Tässä on lopussa yksi asia, mitä odotin sarjakuvalta: enemmän Ellenin taidetta esiteltynä. Ja ihastuttavaa, kuinka alussa ja lopussa paheksuttiin Thesleffin sisarten tapaa käyttää housuja ja Ellenin lyhyitä hiuksia. Ihana, raikas kuvitus! 
          
        Lehdissä kirjoitetaan Ellenistä. Arvostelijoiden mielestä Ellen käyttää värejä kuin mies - ja toiset taas ovat sitä mieltä, että "taitelijatar" maalaa "naisellisen hennosti"! 
          
           
        Arvosana:
          
        Takakannesta:
        Ellen on vasta nuori nainen, mutta hän tietää jo, että hän haluaa olla taiteilija. Ellen tietää myös, että hän on siinä hyvä. Että kukaan muu ei näe maailmaa niin kuin hän.
          
        ”Taulun nimeksi tulee Kaiku. Kun sitä katsoo, voi melkein kuulla tytön kirkkaan äänen, joka palaa kaikuna takaisin hänen luokseen. Tyttö sulautuu maisemaan kuin olisi sen sylissä.”
          
        Ellen! on kuvitettu elämäkerta suomalaisesta taiteilijasta ja naisesta, joka eli itsenäisen elämän ja toi suomalaiseen kuvataiteeseen uudet värit. Kirjassa Ellen kalastaa miesten vaatteissa Muroleessa kosken rannalla, istuu Firenzen kahvilassa ja matkustaa sodan jaloista Euroopan läpi.
          
        Kirja on jatkoa Suomen supernaisia -lastenkirjasarjalle, jonka ensimmäinen osa kertoi Minna Canthista. Sen on kuvittanut Sanna Pelliccioni ja kirjoittanut Leena Virtanen. Minna! -kirja valittiin yhdeksi vuoden 2018 kauneimmista kirjoista.
            
        32 sivua, Teos 2019
           
        Kirja on luettu myös täällä:Kirjavinkit, Lastenkirjainstituutti,  Lähiömutsi
        ↧

        Vapun lukumaraton (30.4.-3.5.2020)

        April 25, 2020, 12:00 am
        $
        0
        0
        Vappuna lukumaratoonataan! 
          
        Edellinen lukumaraton järjestettiin pääsiäisenä (10.-13.4.) Kirjaimia -blogissa, mutta omalta osaltani se meni hieman laihanpuoleisesti, enkä tehnyt lukemisestani edes blogiin merkintää. 
          
        Sen  sijaan vietin aikaa siskojeni ja heidän tytärtensä kanssa videopuhelun muodossa. Jos tuo edellinen maraton meni ohitse tai haluat muuten vain ottaa osaa lukutempaukseen, nyt on siihen oiva tilaisuus.
          
        Jos kiinnostuit, kommentoi osallistumisestasi alle!
            
        Maratonin säännöt ovat hyvin yksinkertaiset: sen aikana luetaan (yleensä) 24 tunnin ajan itselle sopivimpana yhtäkestoisena spruttina maraton-päivämäärien aikana. Voit luonnollisesti pitää taukoja (kuten syödä ja nukkua), mutta ne lasketaan mukaan kokonaisaikaan. 
           
        Lukea saa mitä vain, esimerkiksi romaaneja, novelleja, runoja, näytelmiä, lastenkirjallisuutta, tietoteoksia, sarjakuvaa tai äänikirjoja. Kirjaa ylös lukemasi teokset ja niiden sivumäärä, äänikirjoista kuunneltu aika. 
          
        Maraton ei ole kilpailu siitä, kuka lukee eniten, eikä tarkoituksena ole suorittaa veren maku suussa, vaan pyhittää pitkä, yhtäjaksoinen aika ihanan lukuharrastuksen parissa. Jos et ole ikinä ottanut osaa mihinkään lukuhaasteeseen, tähän on todella helppoa lähteä matkaan! 
             
        Maratonista voi halutessaan pöhistä etukäteen, päivittää kuulumisia sen kuluessa ja tehdä koosteen jälkikäteen. Voit esitellä kirjapinoa ja lukunurkkausta, kertoa tunnelmista ja vinkata hyviä  kirjoja tai lukunaposteluun sopivia herkkuja ja välipaloja sosiaalisen median alustoilla. 
          
        Maratonin lopuksi ilmoita lukemasi teokset, sivumäärä ja/tai kuunneltu aika tai linkitä oma koosteesi tähän postaukseen. Tällä kertaa en tee erillistä haastekoostetta, vaan täydennän osallistujien saldot postauksen loppuun. 
          
        Voit osallistua myös ilman blogia (kuten Instagramissa tai Twitterissä) ja ilmoittaa loppufiilikset, luetut kirjat ja sivumäärät kommenteissa.
          
        Maratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton ja #lukuvappu maratonpostauksissa voi käyttää tässä postauksessa olevaa kuvaa.
          
        Vappua ei siis ole peruttu, vaan sitä voi viettää myös bilettämällä kotona. Ja bilettämisellä tarkoitan tietenkin lukemista. Voi olla koko päivän rennosti pieruverkkareissa (tai pukeutua hinosti, jos haluaa), ripustella serpentiiniä ja ilmapalloja tunnelman luomiseksi, siemailla simaa, karistella munkkisokeria kaikkialle, uppotua mahdollisiin ja mahdottomiin maailmoihin ja hehkuttaa lukemaansa muillekin.
          
            
        ↧
        Viewing all 899 articles
        Browse latest View live
        Search