Yöpöydän kirjat

"Hän näki välähdyksiä tulevasta ja tiesi, että maailma liekehtisi ja vuotaisi verta. "

Arvostelukappale

Nora Robertsin Valitun aikakirjat -sarjan aloittanut Ensimmäinen vuosi oli sekoitus maailmanloppua ja fantasiaa. Sarjan toinen osa, Toinen koitos menee paljon vahvemmin fantasian suuntaan, sillä edeltävän kirjan tapahtumista on aikaa jo 13 vuotta. On jälleenrakennettu yhteisöjä ja Surman kauhut ovat monille jo kaukaista menneisyyttä tai tapahtunut ennen heidän syntymäänsä. On kuitenkin tullut aika ennustusten Valitun aloittaa koulutuksensa, jonka jälkeen on koottava armeija pimeyden voimien kukistamiseksi.

"Aika kuluu nopeasti ja hän pärjää varmasti mainiosti. Sehän on niin kuin velhojen sisäoppilaitos ja hän tietää jo paljon enemmän kuin Harry Potter."(s. 48-49)

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, sillä fantasiaelementit tuntuivat istuvan maailmaan paremmin. Valittu on ensimmäisessä kirjassa keskeisen hahmon tytär. Kerronnassa keskitytään pitkälti hänen kaksi vuotta kestävään koulutukseensa ja kasvuun tuona aikana. Fallon Swift -nimisen tytön täytyy suorittaa koulutuksensa aikana erilaisia tehtäviä, joiden aikana hänen tulee voittaa muinaisten olentojen luottamus. Hän tosin tuntuvat onnistuvan hieman liian helpon oloisesti.

Usein hän suri sitä, mikä hänestä oli määrä tulla. Jokin häntä ja hänen vanhempiaan suurempi voima määräsi hänen kohtalostaan. Hän suri sitä, että joutuisi jättämään perheensä ja kotinsa. (s. 28)

Hahmot edellisessä osassa olivat enimmäkseen pari-kolmekymppisiä, kun taas tämä jatko-osa keskittyy heidän teini-ikäisiin lapsiinsa. Niinpä sarja sopii myös YA-kirjallisuuden luikijoille. Fallon on melko kliseinen hahmo, mutta se ei haittaa, sillä tällaisessa kevyemmässä kirjallisuudessa antaa enemmän anteeksi pieniä ennalta-arvattavuuksia ja stereotypioita. Pituudestaan huolimatta kirja on nopealukuinen ja juoni rullaa helposti eteenpäin. Voin siis suositella esimerkiksi kesälomalukemistoon tätä sarjaa, joka tavoittaa samaa tunnelmaa kuin pari vuotta ennen blogin perustamista Robertsilta lukemani Kuuden piiri -sarja (Morriganin risti, Jumalten tanssi, Hiljaisuuden laakso).

"Kun me pari vuotta kaupungin asuttamisen jälkeen äänestimme pakollisen kierrätyksen ja kompostoinnin puolesta, jotkut reagoivat kuin olisimme kannattaneet orjuutta. Siitäkin kuitenkin selvittiin ja nyt kaikki kierrättävät." (s. 405)

Fallonin tähtihetkiä ovat, kun hän tapaa samhainina kuolleen isänsä (kohtaus, jonka aikana myönnän itkeneeni) ja se, kun hänen yli tuhatvuotisesta unestaan herännyt opettajansa kysyy Fallonin vuodoista. Fallon huudahtaa tuohtuneena, kuinka hänen äitinsä oli oikeassa siitä, että jos nainen on vähänkään poissa tolaltaan, miehet olettavat sen johtuvan kuukautisista.

"Miesten olisi hyvä olla hiljaa siihen asti kunnes alkavat itse joka kuukausi vuotaa ja kärsiä kivuista. "(s. 116)

Isoin miinus sarjassa ovat olleet loitsut, joiden sisältö tuntuu kuin emo-teinin riimittelyiltä. Lisäksi kohottelin pariinkin kertaan kulmakarvoja hyvin voimallisesti. Esimerkiksi tämä oli täysin tarpeeton kohta ja aiheutti vain ällötystä: "paita oli myös äidin vanha, ja sen alla kohosivat tytölle kasvaneet rinnannupukat niin kuin Lana niitä kutsui. Simon ei halunnut ajatella asiaa." Toinen kohta kuvaa suudelmaa, jollaista en itse kyllä mielelläni kokisi: "vaikersi mielihyvästä, kun Duncanin kieli lipoi hänen omaansa".

"Kolmen kehässä tieto virtaa, luottamus kun rakentaa siltaa. Olemme sinun lapsiasi", hän sanoi, kun heidän verensä sekoittuivat ja alkoivat hehkua kuumana. "Olemme niin kuin on kirjoitettu. Yksi, kaksi, kolme, kolme, kaksi, yksi. Jaetulla tiedolla täytetyksi. Lahjani virtaa sisaruksiin. Sillä näin tahdon, tapahtukoon niin." (s. 409)

Kuten sarjan päätösosan nimi Viimeinen taistelu lupailee, on suurin osa rähinästä säästelty kolmanteen kirjaan. Odotan mielenkiinnolla millaisen lopetuksen Roberts sarjalleen antaa. Toivottavasti taistelua kuitenkin on oikeasti tulossa, eikä tämä sorru samaan kuin Stephenie MeyerinAamunkoitto, jossa koko kirjan ajan kasvanut jännite lysähtää kasaan kuin liian aikaisin uunista otettu kohokas. En siis pidä väkivallasta, mutta esimerkiksi eeppiseen fantasiaan kuuluu hurmeinen kamppailu.

Valon Kummat ja Mustat Kummat, hyvät ja pahat ihmiset, kaikki taistelivat verisellä, ruumiiden täyttämällä tantereella. (s. 43)

Arvosana:

Takakannesta:

Fallon Swift viettää pian kolmetoistavuotissyntymäpäiviään rauhaisalla maatilalla. Seesteisyys on kuitenkin vain silmänlumetta. Hänellä ei ole kokemusta siitä, millainen maailma oli ennen Surmaa, kulkutautia, joka vei miljardeja ihmisiä. Surman jälkeisessä ajassa matkustaminen on vaarallista, sillä fanaattiset Puhtauden Soturit etsivät seuraavaa uhriaan. Fallonilla on lahja, ja juuri hänenkaltaisiaan Soturit vainoavat.

Fallonin todellista luontoa ei voi loputtomiin pitää salassa. Hän on Valittu. Kouluttautumalla ja harjoittelemalla hänestä on tulossa se, joksi hänen kuuluu tulla. Ja kun aika on kypsä, hän tarttuu miekkaan ehjän maailman puolesta ja taistelee

Suomentanut: Lauri Sallamo & Heidi Tihveröinen, 444 sivua, Gummerus 2019

Alkuperäinen nimi: Of Blood and Bone (2018)

Sarjassa ilmestyneet:

Ensimmäinen vuosi
Toinen koitos
Viimeinen taistelu (tulossa helmikuussa 2020)

"Haluamme olla kaukana kun Syvyys repäisee tiensä maanpinnalle."

Arvostelukappale

Nonna WasiljeffinTomupoika oli minulle yksi viime vuoden odotetuimmista kirjoista. Hänen esikoisensa Loukkupoika oli hieno lukukokemus, joten odottelin malttamattomana tämän toisen osan julkaisua, joka siirtyi keväältä syksylle. Kirjailija ja hänen kustannustoimittajansa halusivat nimittäin hioa kirjasta mahdollisimman hyvän, mikä on aina tarinan ja sen lukijan etu, vaikka Helsingin kirjamessuilla Wasiljeff totesikin saaneensa muokkaamisesta jo tarpeekseen: "Me hinkattiin ja hinkattiin niitä vitsin kohtia."

Aaron on päässyt pois Loukusta ja yrittää löytää Tomun itsestään. Univormu ei silti istu päälle vaan saa hänet tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi - onhan hänelle koko ikänsä ajan opetettu, että Tomuja tulee pelätäja nyt hän onkin yksi heistä. Toiset Tomut eivät silti pidä hänestä, Loukussa syntyneestä pojasta, jolla on vieläpä outo Syvyydensilmä, joka vuotaa välillä verta. Hänellä on ikävä vanhoja ystäviään, vaikka onnistuu saamaan helposti uusia. Ongelma on kuitenkin siinä, että Aaronin läheisille sattuu ja tapahtuu aika ikäviä asioita. Isän etsiminen ei myöskään etene, sillä kukaan ei pysty muistamaan hänen nimeään.

Tomupojassa tuntuu etenkin aluksi olevan vähemmän toimintaa, mutta enemmän hahmonkehitystä kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Uusina hahmoina tavataan muiden muassa Tomut Lazar ja Praerus, joista kummastakaan en pitänyt alussa ollenkaan, mutta kun opin tuntemaan heidät kirjan aikana, he paljastuivat paljon täyteläisemmiksi ja kiinnostaviksi persooniksi kuin arvasinkaan. Suosikkihahmoni on Sabina:

"Minä olen muutakin kuin kahvinkeittäjä. Haluan pois pölyisestä toimistosta, haluan ulos partioiden mukaan." (s. 92)

"En halua olla toimistossa asettelemassa pikkuleipiä lautaselle ja keittämässä kahvia. Voisin olla niin paljon enemmän!" (s. 231-232)

Vaikka kirjan alku ja keskivaiheet ovatkin melankolisia ja kerronta hitaampaa niin huh, millainen rymistelyloppu sillä onkaan. Wasiljeff nimittäin nostaa jalan pois jarrulta ja pistää hahmonsa kulkemaan aikamoiseen myllyn lävitse. Etenkin viimeiset 50 sivua ahmin hengitystä pidätellen.

Kirjailijan kieli on luovaa, esimerkiksi eräs hahmo kuvataan seisomaan paikoillaan kuin piirustus. Yhdessä suosikkikodassani kuvataan kirjoituskoneen naputtelua metallisten jalkojen kantapäiden iskuina paperiin. Välillä hän tosin tuntuu jäävän kiinni tiettyihin sanoihin ja kuvailuihin. Esimerkiksi yhden kohtauksen aikana useampi hahmo käyttää sanaa karsea eri yhteyksissä. Lisäksi Aaron on kehittänyt itselleen hikiset kämmenet -syndrooman, sillä laskin ainakin kahdeksan kertaa, kun hän hankaa hikisiä kämmeniään lahkeisiinsa. Pahimmillaan kahdesti samalla sivulla.

Hyllyrivejä täynnä sameita purnukoita. Purnukoissa oli jotakin. Erotin raajoja ja epämuodostuneita kasvoja, mutta en ymmärtänyt mitä ne olivat. (s. 272)

Aivan kuten Loukkupojankin kanssa, Tomupoikaa lukiessani koin maailman oli hyvin animemaisena. Mutta aina kun Aaron kulki varhoissa, näin nuo osiot mielessäni kuin vauhdikkaan lyijykynäpiirromaisena eli viivat eivät pysyneet paikallaan vaan liikkuivat kuin elävinä ja muuttuivat koko ajan.

Olen käsittänyt, että Wasiljeff on kirjoittamassa jo seuraavaa kirjaa, joka sijoittuu samaan maailmaan, mutta esittelee uuden näkökulmahenkilön - tai näin hän ainakin Helsingin kirjamessuilla kertoi. Odotan mielenkiinnolla, millainen tuo teos on. Sain kirjan mukana ihanan yllätyksen, kirjailijan Lazarista piirtämästä kuvasta tehdyn kirjanmerkin!

Arvosana:

Takakannesta:

Loukku ei päästä otteestaan. Jatkoa upealle fantasiatrillerille Loukkupoika.

Aaron on paennut Loukusta keskelle Tomuja. Hänen syvyyden silmänsä herättää pelkoa ja vetää puoleensa outoa väkeä. Kaikkialla häntä seuraa varjona salaperäinen nocturna Lazar, joka vahtii hänen jokaista liikettään.

Aaron yrittää selvitä Tomujen kovassa koulussa, mutta kun hänen uusi ystävänsä joutuu Tomujen kynsiin, hänen on vielä kerran palattava Loukkuun.

334 sivua, Otava 2019

Sarjassa ilmestyneet:

Loukkupoika
Tomupoika

Pienet sylkipisarat lennähtelivät hänen kuihtuneesta suustaan.

"Sinä olet... hirviö... jo nyt. Minun tehtäväni ei ole... pelastaa sinua... itseltäsi.

Tehtäväni on osoittaa... sinulle, ettei sinua... voi pelastaa. Ketään... sinunlaistasi... ei voi..."

Arvostelukappale

Jessica Townsendin Nevermoor on harmillisesti jälleen sellainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden sarja, jota on markkinoinnissa verrattu Pottereihin. Harva asia nimittäin ärsyttää minua enemmän kuin "Tässäkö uusi Harry Potter?" ja "Pottereiden haastaja" -tyyppinen pöhinä, aivan kuin kirja ei voisi menestyä omilla ansioillaan.

En kiistä, etteikö Morriganilla olisi paljon yhteistä Harryn kanssa: häntä kohdeltiin perheessään julmasti, pidettiin miltei näkymättömänä, paitsi jos jotain pahaa tapahtui, Morrigania syytettiin siitä. Onneksi hän pääsee maagiseen maailmaan ja kouluun opiskelemaan kykyjensä käyttöä. Lisäksi molemmat sarjat on kääntänyt Jaana Kapari-Jatta (tällä ainakin selvästi yritetään kosiskella Potter-faneja). Ja tottahan se on, että moni Potterit lukenut pitänee tästäkin. Paljon. Minä ainakin.

Laiturin seiniä peittivät monenmoisten kerhojen, ryhmien, bändien ja Seuran sisäisten seurojen ilmoittautumislomakkeet. -- hän arveli, että saattaisi liittyä Äärimmäisen Anonyymeihin Introvertteihin, joka lupasi ettei minkäänlaisia kokouksia tai tapaamisia järjestettäisi millloinkaan. (s. 70)

Silti Nevermoorin maailma Meineikkaine Seuroineen on aivan omanlaisensa verrattuna Tylypahkaan ja jästeiltä piilossa elävään taikayhteisöön. Vaikkakin Seuran suhtautuminen opiskelijoiden vaarantamiseen on samalla tasolla kuin Tylypahkassa. Townsend osaa kirjoittaa todella koukuttavasti, ja kirjaa on vaikea laskea käsistään. Nevermoor on upea kaupunki, maaginen, ennalta-arvaamaton, pelottavakin. Ja siihen tutustutaan tässä kirjassa entistä syvemmin.

Pidin Morriganista paljon jo ensimmäisen osan Morriganin koetukset aikana, mutta tämä toinen osa Meinioseppä - Morriganin kutsumus on jopa parempi ja symppaan Morrigania mahdottoman paljon. Se, että joku on meinioseppä ei nimittäin ole helppo taakka. Vaikka hän ei osaa käyttää kykyjään ollenkaan, saati tehdä niillä pahaa, kaikki olettavat sitä automaattisesti. Pahinta on, ettei Morrigan saa kertoa taidoistaan kenellekään.

"Olemme siis kumpikin vaarallisia otuksia. Kaksi samassa yksikössä, olipa rohkea valinta." Sointu nauroi vähän kitkerästi. "Vaativatko he suojauksen?"

"Vaativat", Morrigan vastasi.

--

"Minullekin", Sointu sanoi. "Kolme allekirjoittajaa. Sinulla?"

"Yhdeksän."

Sointu vihlesi pitkään ja matalasti. (s. 57-58)

Morriganin lisäksi hänen ystävänsä lohikäärmeratsastaja Pihlaja pääsi Seuraan. Kaikkein kiinnostavimpia ryhmäläisiä ovat (Morriganin lisäksi siis) Lambeth ja Sointu, jotka ovat joukosta ainoat mystisten laitokselle kuuluvat, muut ovat arkisten puolella. Sointu on mesmeristi, jota kukaan ei koskaan muista. Paitsi Morrigan.

Morrigan on syntynyt meiniosepäksi, eikä voi sille mitään, miksi se siis on väärin? Vain Jupiter on sitä mieltä, että kaikki meiniosepät eivät voineet järjestelmällisesti olla pahoja. Hän sanoo Morriganille, että kyky on hänen lahjansa, kutsumuksensa. Ja että Morrigan saa päättää, mitä merkitsee olla meinioseppä.

"Meiniosepät loivat koko Nevermoorin kaupungin aikojen kuluessa. Kieltäydyn uskomasta, että he olivat kaikki häijyjä tai hyödyttömiä. -- Kaikissa niissä meinioseppäsukupolvissa, jotka rakensivat tämän tyhjästä, on väkisinkin ollut joukossa hyviä." (s. 117)

Pidin paljon kirjan kuvailuista, esimerkiksi: "Hän tunsi lämmintä aurinkoista hehkua keskellä rintaansa, ikään kuin kissa olisi käpertynyt siihen kehräämään tyytyväisenä." ja "Morrigan kömpi pöyheistä huovista pyöräytettyyn toukan koteloa muistuttavaan pesään, jollaiseksi hänen sänkynsä oli siksi yöksi muuntautunut". On aina ihanaa lukea tekstiä, joka saa aivoni kehräämään samoin, kuin tuossa lainauksessa.

Odotan mielenkiinnolla sarjan seuraavaa osaa, näiden kahden ensimmäisen perusteella kyseessä on mitä mainioin nuorten fantasiasarja, jota aikustenkaan ei pidä ylenkatsoa. Kolmannen osan on tarkoitus ilmestyä englanniksi maaliskuussa ja sen nimi on Hollowpox: The Hunt for Morrigan Crow.

Arvosana:

Takakannesta:

Astu Nevermooriin – kaupunkiin, jossa mielikuvitus ja toivo heräävät eloon.

Morrigan Korppi ja Pihlaja Swift ovat läpäisseet vaaralliset koetukset, ja ovat nyt Nevermoorin Meineikkaan Seuran koulutettavia. Mutta Morriganin taival maagisessa Nevermoorissa, sen salaisuuksien keskellä on vasta alussa. Pian käy selväksi, että kaikkia kykyjä ei suinkaan käytetä hyvään...

Ensimmäinen Nevermoor-kirja, Morriganin koetukset kahmi maailmalla lukuisia palkintoja ja ylistystä.

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 397 sivua, Otava 2019

Alkuperäinen nimi: Wundersmith - The Calling of Morrigan Crow (2018)

Sarjassa ilmestynet:

Nevermoor - Morriganin koetukset
Meinioseppä - Morriganin kutsumus

Kirja on luettu myös täällä: Maaseudun tulevaisuus, Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Kaiken ei tarvitse olla totta

"- Kuvittele olevasi paikassa, joka tavallaan muistuttaa tätä, mutta jokainen pikku asia on sen verran erilainen, että tunnet olevasi idiootti. Kaikki on tuttua, mutta et tiedä miten käyttää oven kädensijoja tai vessaa. Et tiedä, piteletkö kädessäsi haarukkaa vai jonkinlaista ruuvimeisseliä. "

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

Sylvain Neuvelin Themis-kansiot trilogain päätösosa Ei enempää kuin ihminen on kauniskantinen pettymys. Odotin kirjalta paljon enemmän ja siksi siitä postaaminen on venähtänyt pitkäksi. Onneksi olen nyt tammikuussa saanut siivottua työpöydän nurkalta pois näitä roikkuvia arvosteluja.

- Sinä puhut tänne jäämisestä kuin se olisi vain yksi vaihtoehto muiden joukossa, niin kuin Ranskaan muttaaminen tai jotain. Ei se ole. Hän ei koskaan mene tanssiaisiin avaruusolentotyttökavereiden kanssa. (s. 97)

Pidin sarjan ensimmäisestä osasta Uinuvat jättiläiset todella paljon, eikä Heräilevät jumalatkaan ollut huono. Tässä kolmannessa osassa ollaan suurelta osin toisella planeetalla, siellä, mistä jättirobotit ovat kotoisin. Themis-robotin sisällä toisen osan lopussa olleet tohtori Rose Frankin, robotin ohjaaja Vincent Couture ja hänen tyttärensä Eva Reyes sekä kenraali Eugene Govender päätyivät vahingossa ekteiksi kutsutun kansan luo, kun he kutsuivat kaikki Maassa olleet robotit takaisin.

- Jos sanomasi on totta, sitten maailma on tullut hulluksi meidän poissa ollessamme. (s. 66)

Nelikko joutuu asumaan toisessa maailmassa yhdeksän vuotta, ennen kuin palaavat takaisin Maahan. Ektien Neuvosto ei halunnut kotiuttaa heitä, joten he pakenivat. Heidän poissa ollessaan asiat ovat kurjistuneet Maassa. Ne, joilla on eniten avaruusolentojen geenejä on kerätty leireille tarkoituksena tappaa heidät. Ihmiset kun ovat päätelleet, että jos jollakin on avaruusolentojen geenejä, hän on vaarallinen, sillä muukalaiset saattavat palata heidän takiaan viimeistelemään aloittamansa joukkomurhat. Vaikka puhdasverisiä on vain kourallinen ja eniten geenejä omaavat ohjaavat robottia. Nurinkurista, vai mitä! Erään hahmon syyttäessä ektejä murhaajiksi, miljoonien ihmisten tappajiksi, vastaa tohtori Franklin siihen: "- Niin mekin teemme."

- Nyt aikaansaannostamme käytetään viemään ihmisiltä perusoikedet, lietsomaan sotaa ja satuttamaan väkeä. En ole varma haluanko olla sellaisessa enää mukana. (s. 256)

"Väärien" geenien kantajien lisäksi leireille on kerätty tiettyjen uskontokuntien ja etnisten ryhmien edustajia. Touhu on mennyt siis varsinaiseksi holokaustin toistoksi. Yksi hahmo pohtiikin, että ihmisillä taitaa olla lyhyt muisti, kun toisen maailmasodan kauhut ovat heiltä unohtuneet. "Ei puolta maailmaa voi muuttaa pakolaisleiriksi" Ainoaa Maahan jäänyttä robottia, nimeltään Lapetus, on käytetty pakottamaan muita maita liittymään Yhdysvaltoihin. Ulkomaan kauppa on käytännössä kokonaan lakannut ja maiden täytyy tulla toimeen omavaraisesti. Kun Themis palatessaan laskeutuu Venäjälle, on selvää, että sitä halutaan käyttää vastustamaan Yhdysvaltojen asemaa maailman valtijaana.

- Kuvittele, että Cokis aikoo vallata kaiken, se ostaa jokaisen merkin jonka pystyy ja Pepsi on ainoa, johon sillä ei ole varaa. No niin, ehkä sinä pidät Dr Pepperistä ja haluaisi jatkaa sen juomista mutta et voi. Dr Pepperiä ei ole enää. On vain Cokis ja Pepsi. Jotkut hyväksyvät asian, mutta joillakin menee pidempi aika tottumiseen. Georgia esimerkiksi ei pystynyt luopumaan Fantasta. (s. 39)

Pidin todella paljon Evasta. Hän puolustaa Esat Ektissä niitä kansalaisia, joiden esi-vanhemmat ovat syntyneet muilla planeetoilla. Heillä kun ei ole samoja oikeuksia kuin muilla. Kirja alleviivaa hyvin vahvasti, kuinka eriarvoisuus ja rasismi ovat tyhmiä ja syntyvät vääristä olettamuksista. Vähempikin osoittaminen olisi riittänyt. Onneksi kirjassa on tasapainottamassa paljon populaarikulttuuriviittauksia. Löytyvät niin Fascape, Star Trek, Chewbacca, Nälkäpeli kuin The Walking Deadkin, jokainen hyvin humoristisessa yhteydessä. Kaiken lisäksi kirjassa ollaan hetken aikaa Suomessa! Nightwishkin mainitaan.

Ihmiset täällä ovat niin tyhmiä, etteivät tajua vihaavansa kaltaisiaan. Kenties se minua ärsyttää. Typeryys. Inhoan sitä enemmän kuin pahuutta. (s. 188)

Vaikka kirjassa siis oli loistavia elementtejä, itse kerronta oli hieman köyhää. Tapahtumia oli loppujen lopuksi vähän ja kaiken yllä roikkui melankolinen tunnelma. Puolet kirjasta ikävöitiin takaisin Maahan ja toinen puoli kaivattiin takaisin vanhoihin hyviin aikoihin. Se ei silti ole ollenkaan huono lukukokemus, olisin vain halunnut tietää enemmän ekteistä (en vain heidän politiikastaan). Yksi hahmoista ihmettelee samaa, kuinka Vincent tutkijana ei ole ollenkaan innostunut ollessaan ensimmäisiä ihmisiä vieraassa maailmassa, hän vain haluaa palata takaisin, jotta Evan ei tarvitse viettää koko elämäänsä Maan ulkopuolella.

- Nyt olen taas friikki. Yokits sentään, minut laitettiin lasipurkkiin, ihan kuin olisin epämuodostunut vauva friikkisirkuksessa. (s. 158)

Kun tein kirjasta pari päivää sitten muistiinpanoja, vertailin sitä mielessäni kirjabloggaajien klassikkohaasteen 10. kierrokselle lukemaani Octavia E. ButlerinAamunkoittoon (josta tulee postaus 31.1.), havaitsin kirjoissa muutamia yhtäläisyyksia ja isoja eroja. Esimerkiksi ektit kieltäytyvät parantamasta erään ihmisen syöpää, koska eivät halua sekaantua muiden kansojen asioihin ja tulevaisuuteen. Butlerin kirjan oankalit puolestaan tulevat pelastamaan ihmiskunnan rippeet ja poistavat päähenkilöltä syövän sekä vaihtokauppaperiaatteella muokkaavat ihmisten perimää.

Luulen, että yritin juuri silittää rottaa. -- Punainen ja pörröinen karvapallo. Niin kuin iso hamsteri, mutta punainen. -- Sillä pikkuotuksella ei ollut häntää ja sen pikkuruisia silmiä oli vaikea nähdä. Se oli vain polun yli vilahtava punainen pallo. -- turvallisuusvalvoja -- huusi joko minulle tai sille eläimelle -- huitoi pikku ystävääni pois. En usko olleeni vaarassa, mutta vartija katsoi minua samoin kuin äiti silloin kun söin madon muiden yllytyksestä tai kun pureksin auton latialta löytämääni purkkaa. (s. 98)

Themis-kansiot on kokonaiusuudessaan hyvin kiinnostava, etenkin koska sen luvut ovat kansioita, joissa vuorottelevat mm. päiväkirjamerkinnät, translitteroidut haastattelut ja uutiset. Ja onpa se varsin ajankohtainen, sillä kirjassa nousee kolmannen maailmansodan uhka. Harmillisesti sarjalle kävi samoin kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogialle. Kummatkin alkavat hyvin lupaavasti, mutta molemmissa kirja kirjalta katosi jotain, mikä teki ensimmäisestä osasta erityisen. Hieman vastaava, mutta tasaisen hyvänä pysyvä sarja puolestaan on Lars Wilderängin Tähtitrilogia, jota voin kyllä suositella lämpimästi.

- Ei ole mitään ongelmaa, Bodie. Kyse on vain siitä, että neljänkymmenenviiden sekunnin kuluttua sinua pyydetään aloittamaan kolmas maailmansota. (s. 171)

Arvosana:

Takakannesta:

Tuho uhkaa Maata trilogian huikeassa päätösosassa

Kymmenen vuotta Heräilevien jumalien tapahtumien jälkeen Rose Franklin palaa Maahan. Hänen järkytyksekseen koko planeetta on jälleen tuhon partaalla, ja konejättiläisten perinnöstä alkunsa saanut maailmanpalo uhkaa kaikkea elämää. Rose aikoo pelastaa Maan, mutta tuleeko hänestä vain nappula tuomiopäivän pelissä?

Suomentanut: Niina Kainulainen, 405 sivua, Like 2019

Alkuperäinen nimi: Only Human - Book Three of the Themis Files (2018)

Sarjassa ilmestyneet:

Esat Ektillä on vierailtu myös täällä: Varkauden lehti, Kansan uutiset, Kirjavaras Rere, Kirjaimia

"Tyttö näytti täsmälleen sellaiselta tyypiltä, jolle tapahtui tällaista.

Ei vain uudelta, vaan isolta ja kömpelöltä. Seko fleda, räikeän punainen ja vielä kihara.

Ja pukeutunut kuin se olisi halunnut kerätä katseita. Tai sitten se oli ihan pihalla.

Miesten ruutupaita, röykkiö outoja koruja kaulassa ja huiveja ranteissa. Parkin mielestä se

muistutti variksenpelättiä tai huolinukkea -- Jotain sellaista, mikä ei selviäisi luonnossa."

Lukuhaasteissa: Hyllynlämmittäjä, Helmet 2020: A book with at least a four-star rating on Goodreads

Olin viime syksynä Helsingin kirjamessuilla kiertelemässä kahden euron kirjalaareja, kun kuulin kahden ruotsia puhuvan nuoren naisen hihkuvan innoissaan: he olivat löytäneet Rainbow Rowellin Eleanor & Parkin läheisestä laatikosta. Täytyi siis itsekin käydä poimimassa isosta läjästä yksi kappale mukaan, kun olen pidemmän aikaa halunnut kirjan lukea. Yhtenä syynä se, että niin moni bloggaajakollega ja muu lukeva tuttuni on kehunut kirjailijan teoksia ja tämä kyseinen suomennettu yksilö sijoittuu vuoteen 1986, joka on minulle merkittävä, koska *köh* synnyin silloin...

"Olet protagonistin näköinen." Hän puki ajatuksensa sanoiksi niin nopeasti kuin pystyi. "Näytät sellaiselta tyypiltä joka lopulta voittaa. Olet niin kaunis ja hyvä. Sulla on taikasilmät", hän kuiskasi "...ja sun kanssa mä tunnen itseni kannibaaliksi."(s. 138)

Olin siis melko positiivisesti latautuneena tarttuessani kirjaan. Ja voi kuinka kovaa pilvilinnani romahtikaan. Olin odottanut jotain ihanan Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea kaltaista ja sainkin sitten vain sellaisen pettymyksen kuin Aurinko on tähti oli. Kirjan aikana koin kunnollisen tunteiden vuoristoradan. Rowell osaa kirjoittaa, siitä ei ole kyse (tosin hän käyttää liikaa kolmea pistettä...), mutta ai että, en pitänyt kummastakaan vuorottelevasta näkökulmahenkilöstä, Eleanorista (joka lukee paljon kirjoja, muttei ei pidä kissoista!) tai Parkista. Tai noh, ehkä Parkista aloin pitämään hieman jossain vaiheessa kirjaa, mutta alussa hänkin on niin ärsyttävän tuomitseva ja ennakkoluuloinen. Monta kertaa vaununi siis nousi draamaan kaarella kohti kliimaksia, joka ei kuitenkaan koskaan täyttynyt vaan jyristelin takaperin alamäkeen.

Heidän tapaamispäivästään lähtien Eleanor oli törmännyt Parkiin yllättävissä paikoissa. Oli kuin heidän elämänsä kulkisivat risteytyviä ratojaan, keskinäisen vetovoiman lakien mukaan. (s. 287)

Tarinahan on siis seuraavanlainen: Park on puoliksi korealainen, puoliksi irlantilainen poika, joka ainoana antaa tilaa (hieman vastahakoisesti tosin) bussiin tulleelle uudelle tytölle. Tämä on Eleanor, isokokoinen tyttö, jolla on iso oranssi tukka, miesten vaatteet ja harakan aarteita ranteissaan. Aluksi Park ei voi sietää outoa tyttöä, joka vaikuttaa haluavan piilottaa kaiken kauniin itsessään ja suorastaan tahallaan herättää huomiota erikoisella pukeutumisellaan. Kun Park lukee koulumatkojen aikana sarjakuvaa, hän huomaa Eleanorin kurkistelevan sivuja ja siitä alkaa kaksikon melko erikoinen rakkaustarina.

Seuraavana aamuna Eleanorin paikalla oli kasa sarjakuvia.

Hän nosti ne ja istui. Se luki jo.

Hän pani lehdet kirjojen väliin ja tuijotti ikkunasta. Jostain syystä hän ei halunnut lukea sen edessä. Kuin olisi antanut sen katsella syömistään. (s. 51)

En tosin ole vieläkään varma, kirjan luettuani ja kirjoitettuani siitä 28 sivua muistiinpanoja (viivoitettuja A4-vihkon arkkeja molemmin puolin!), että onko tämä loppujen lopuksi rakkaustarina vai ei. Parkin näkökulmasta se on, Eleanorin näkökulmasta en ole aivan varma. Park oli hänelle enemmänkin pelastuslautta. Hän kun tulee rikkonaisesta kodista. Äidin uusi mies on kamala törppö, joka diktaattorin ottein hallinnoi vaimoaan ja lapsilaumaa. Eleanorin isä on skotti, ei kovin paljon isäpuolta parempi, äiti puolestaan on tanskalainen kaunotar, joka alistuu miehensä jokaiseen oikkuun ja piilottelee mustelmiaan.

Ainoa hyvä puoli tässä veemäisessä mestassa oli, että kaikilla muillakin oli asiat viturallaan. Eleanoria ehkä inhottiin läskien ja outouden takia, mutta täällä häntä ei inhottu siksi, että hänellä oli rikkinäinen perhe ja murju himana. (s. 152)

Kotona on siis kovin levotonta, mutta ei Eleanorilla koulussakaan sen kivempaa ole. Opinnoissa hänellä menee hyvin: kun ei ole kaapelikanavia ja puhelinta, jää paljon aikaa läksyjen tekemiseen. Mutta liikuntatunneilla Eleanor on silmätikkuna (kerrankin hänen vaatteensa on piilotettu vessanpönttöön). Onneksi hän tapaa kaksi tummaihoista tyttöä, joista toinen on häntäkin kookkaampi. Kun erään liikkatunnin jälkeen Eleanorin pukukaapin oveen on liimattu terveyssiteitä, nämä kaksi tyttöä, DeNice ja Beebi auttavat häntä siivoamaan sotkun. Eleanoria tosin harmittaa heittää siteet roskiin, jos hän olisi ollut yksin, hän olisi saattanut säästää osan (tätä selittää mm. se, ettei hänellä ole edes hammasharjaa). Siitä eteenpäin kolmikko syö aina yhdessä.

Kuinka todennäköistä oli tavata joku sellainen, Park mietti. Joku jota saisi rakastaa ikuisesti ja joka rakastaisi takaisin. Mitä jos se toinen olisi syntynyt maailman toisella puolella? (s. 358)

Teoksessa kohdataan paljon rasismia, mutta sitä ei varsinaisesti käsitellä mitenkään. Surullisinta on, kun Park sanoo, etteä "Aasialaiset jätkät ei kenekään mielestä ole hotteja". Eleanor on feministi ja pohtii esimerkiksi Ryhmä-X -sarjakuvien naisia ja heidän taitojaan, jotka ovat hyvin passiivisia ja lähinnä vain ajatustyötä. Sarjakuvien lisäksi kirjassa on muitakin poplaarikulttuuriviittauksia leffoihin (kuten Star Warsiin) ja tv-sarjoihin (kuten Star Trekiin). Lisäksi Park harrastaa musiikin kuutelemista ja nauhoittaa Eleanorille mixtapen. Niinpä teoksessa vilahtelee bändien ja artistien nimiä ja lyriikoita.

Se halusi hänen kosketustaan. Se oli kuin kissa joka puskee päätään kättä vasten. (s. 296)

Olisin niin mielelläni halunnut tykätä tästä, mutta (dramatisoidusti ilmaistuna) sisimpäni oli lukemisen jälkeen niin pahasti mustelmilla onnellisten hetkien vuorenhuipulta pudottuani, että en vaan voi niiden muutaman kivan kohdan takia sanoa loppujen lopuksi pitäneeni tästä. Kirjan viimeiset sivut jättävät kaksikon tarinan hyvin epämääräiseen tilanteeseen niin, että lukija voi omien toiveidensa mukaisesti täydentää sen.

"Älä pelkää. Tämä pesee pois."

"Mutta en mä meikkaa."

"Mikset?"

Koska meikki on valetta.
--
"Mä vaan... näytän siltä kuin olisin naamioitunut. Niin kuin yrittäisin olla jotain muuta kuin olen."

Kuin hän yrittäisi olla nätti ja suosittu. Se yrittäminen siinä niin inhotti. (s. 253 ja 257)

Hahmot käyttävät kuvailuissaan hämmentävän paljon mainoksia, Eleanorin äiri on laiha kuin naiset tupakkamainoksissa, Parkin äiti (tai oikeastaan koko perhe) voisi olla aamiaismurojen mainoksesta ja Park vertaa Eleanorin kanssa olemista siihen, kun Diet Pepsi -mainoksen poika maistaa juomaa ja säteilee ylimaallista autuutta. Suomennos oli ihan ok, mitä nyt parissa kertaa oli toisteisia sanavalintoja tilanteissa, joissa synonyymit olisivat tulleet kysymykseen. Pari typoakin löytyi, esimerkiksi kievari oli kirjoitettu aan sijaan äällä. Tämän kokemuksen perusteella tuskin lähden lukemaan kirjailijan muuta tuotantoa, ellei joku sitten kommenteissa osaa perustella, miksi minun tulisi lukea jotain muutakin häneltä.

Eleanor rakasti kaikkea kirjoituskoneisiin liittyvää: sormituntumaa näppäimistöllä, näppäinten tahmaista ruksutusta. Hän piti jopa sen tuoksusta: metallin ja kenkälankin. (s. 182-183)

Arvosana:

Takakannesta:

Vuosi 1986. Eleanor ja Park tietävät, että ensirakkaus on harvoin ikuista. Silti he heittäytyvät sen vietäväksi.

Tätä oli teinirakkaus ennen tekstiviestejä, Facebookia, Twitteriä, Instagrammia ja Snapchatia.

Park luovii läpi lukuvuosien pitäen matalaa profiilia, kuunnellen Smithsiä ja vältellen ikätovereitaan. Sitten kouluun tulee uusi tyttö, Eleanor. Isokokoisesta, punatukkaisesta ja omituisesti pukeutuvasta tytöstä tulee välittömästi kiusaajien silmätikku. Kun Park huomaa Eleanorin lukevan salaa sarjakuvia, alkaa ystävyys. Hitaasti siitä kehittyy jotakin enemmän. Eleanor ja Park kertovat varovaisesti etenevän rakkaustarinansa vuorotellen, hersyvän dialogin kautta.

Eleanor & Park kertoo siitä, millaista on, kun perhe on rikkinäinen ja väkivallan uhka jatkuva. Se kertoo, millaista on, kun vanhat ystävät muuttuvat teini-iässä pahimmiksi vihamiehiksi. Se kertoo, millaista on, kun kaiken synkkyyden keskellä joku yhtäkkiä välittää ja haluaa pitää kädestä kiinni.

Eleanor & Park sai ilmestymisvuotenaan 2013 lukuisia nuortenkirjallisuuspalkintoja, ja sen käännösoikeudet on myyty neljäänkymmeneen maahan.

Suomentanut: Terhi Kuusisto, 382 sivua, Viisas elämä 2016

Alkuperäinen nimi: Eleanor & Park (2013)

Luettu myös täällä: Bibbidi Bobbidi Book, Kirjapöllön huhuiluja, Notko, se lukeva peikko, Tarinoiden syvyydet, Cats, books & me, Kirjaston kummitus

"- Minusta näytti että oma kulttuurini - meidän kulttuurimme - oli syöksymässä päistikkaa jyrkännettä kohti. Ja niinhän se oli. Tuntuu että täytyi olla järkevämpiäkin tapoja elää."

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 10, Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen, Popsugar Reading Challenge: A book by a woman of color, Ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoittamat kirjat- lukuhaaste, Joka päivä on naistenpäivä

Minulla on ollut nyt muutaman vuoden ajan tavoitteena tutustua paremmin naisten kirjoittamiin scifin klassikoihin ja Klassikkohaaste antoi jälleen hyvän tilaisuuden tarttua niistä yhteen. Haaste ei ole mahdoton, sillä näitä on paljon vähemmän kuin miesten kirjoittamia, mutta kyllä niitä silti on. Minulla oli kovat odotukset Octavia E. Butlerin Xenogenesis -trilogian aloittavasta Aamunkoitosta, joka on klassikoiden joukossa hieman uudempi, sillä se ilmestyi englanniksi 1987 ollen minua vuotta nuorempi. Se katsotaan silti useissa lähteissä klassikoksi ja niin teen minäkin.

Tässä teoksessa kiteytyy hyvin se, miksi klassikoiden lukeminen on joskus puuduttavaa: eli teoksella on mahdottoman kiinnostava aihe, mutta kerronta on melko tapahtumaköyhää tai se on rytmitetty eri tavoin kuin kirjallisuudessa nykyään ja päähenkilöstä on vaikeaa saada otetta. Siksi olikin turhankin huvittavaa, kun alla oleva kohta tuli vastaan.

Tapahtumat etenivät hänen makuunsa hiukan liian vinhasti. (s. 130)

Vaikka kirja on suomennettu 1990, on sen suomennos vanhahtava ja sai minut koko ajan pohtimaan, kuinkahan tuokin asia on ilmastu alkuteoksessa eli en voinut uppotua lukemaani. Aluksi mietin, olisiko kyseessä voinut olla tyylikeino (kääntäjä kun tuntuu jollain tapaa inhoavan pilkkuja, sen verran harvoin hän niitä käyttää), mutta hylkäsin sen nopeasti luettuani pidemmälle. Käännöshän on samalta mieheltä eli Matti Kannostolta, joka on suomentanut ainakin Margaret AtwoodinOrjattaresi ja bloggaajakollegani Tuulevi on tarkastellut tuota suomennosta hyvinkin kriittisesti juttusarjassaan.

Tällaisia pureksimatta nieltyjä sanoja olivat mm. "olletikaan" eli etenkään, "täydelleen" eli täydellisesti, eloaine, vajottaa uneen vaivuttamisen sijaan, "säikyttävän tietämätön" pelottavan sijaan, "paonmahdollisuus" erikoisesti yhdyssanana pakomahdollisuuden sijaan sekä "läpäissyt" alla olevassa lainauksessa, jossa itse olisi käyttänyt vaikkapa ilmaisua läpi käynyt tai selviytynyt. Alkuperäistä tekstikohtaa lukematta vaikeaa sanoa mikä siinä on nyanssina.

Muistiko hän sodan?

Älytön kysymys. Kuinka kukaan sen läpäissyt voisi sitä unohtaa? Kourallinen väkeä oli yrittänyt murhata koko ihmiskunna. Ja oli melkein onnistunutkin. (s. 11)

Olisin niin halunnut pitää tästä enemmän, ovathan kirjan ainekset niin mainioita: sota, joka on tuhonnut maapallon (ydinasein käyty kolmas maailmasota Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä tuntuu kyllä harvinaisen ajankohtaiselta teemalta näin vuosikymmenen vaihteessa), kehittynyt aurinkokunnan ulkopuolinen laji pelastaa viimeiset, sukupuuton partaalla olleet ihmiset, joiden perimää muokataan vaihtokauppaperiaatteella ja jotka luvataan palauttaa parin sadan vuoden aikana eheytyneen Maapallon viidakkoon.

- Te aloitatte alusta. Me sijoitamme teidät alueille joilla ei ole radioaktiivisuutta eikä historiaa. Teistä tulee toisenlaisia kuin olitte. (s. 44)

Kirja on jaettu neljään osioon, I Kohtu, II Perhe, III Lastentarha ja IV Koulutuskerros. Ne kuvaavat hyvin sisältöjä. Ensimmäisessä osiosssa esitellään päähenkilö, 28-vuotias Lilith Iyapo. Hän on tummaihoinen nainen, seikka jonka häpeäkseni kylläkin unohdin pariin kertaan kirjan aikana, siihen kun ei turhan usein viitata, mikä on siis vain hyvä asia. Kyseessä on enemmänkin oma huonomuistisuuteni, sillä luin kirjaa viikon ajan pienissä pätkissä. Lisäksi kannen nainen on harhauttavasti vaaleaihoinen.

- Teidän aikamitallanne on kestänyt useita miljoonia vuosia ennen kuin olemme uskaltaneet taas puuttua toisen lajin itsetuhoyritykseen. Monet meistä pitivät epäviisaana ryhtyä siihen tälläkään kertaa. Me arvelimme... että te olitte yksimielisiä, että olitte sopineet yhteisestä kuolemasta. (s. 21)

Lilithin mukana tutustutaan uuteen miljööseen eli oankaleiksi kutsutun muukalaislajin alukseen, joka kiertää Maata hieman Kuun rataa kauempana. Se on hyvin suuri ja sen sisällä kasvaa esimerkiksi laajoja metsiä. Alus on elävää kudosta, vähän niin kuin Farscapen Moya. Näihin minua kiinnostaneisiin seikkoihin ei harmillisesti paljoakaan syvennytty, sillä se keskittyy lähinnä Lilithin ja oankalien välisiin suhteisiin, osassa tapauksista seksuaalisiin sellaisiin.

Valtavia puita, joista osalla oli moninkertaisina haarautuvat rungot ja lehdet kuin pitkiä, vihreitä hiuksia. paikoin hiukset näyttivät liikkuvan, vaikkei tuulta tuntunut. -- Puutkin siis yhtä lonkerokkaita kuin tämän paikan väki. (s. 43)

Tämä kyllä tarvitsisi uuden suomennoksen (eikä kansikaan ole välttämättä kaikkein onnistunein), eli jos kirja kiinnostaa, kannattaa harkita sen lukemista englanniksi. Sisällössä on nimittäin useampiakin hyvin moderneja kohtia, esimerkiksi oankalit ovat kasvissyöjiä ja sukupuoli on teoksen konstekstissa varsin kiinnostava. Oankaleja kun on kolmenlaisia, niitä, jotka ovat mies- tai naispuolisia ja ooloita, jotka ovat paremman sanan puutteessa sukupuolettomia. Ilman niitä oankalit eivät voisi lisääntyä, joten oankaliperheissä on kolme aikuista, joista mies- ja naissukupuoliset ovat yleensä sisaruksia.

- En halua mitenkään loukata, hän aloitti, - mutta oletko sinä mies vai nainen?

- On erehdys olettaa, että minun pitää olla jotakin sellaista sukupuolta johon sinä olet tottunut, se vastasi, - mutta satun kyllä olemaan miespuolinen. (s. 17)

Uudisraivaajien selviytymisestä ei kuitenkaan tämän sarjan ensimmäisen osan aikana paljoa saada tietää. En tiedä, luenko sarjan jatko-osia, mutta hieman jäi kyllä kiinnostamaan, mihin suuntaan kirjailija lähtee seuraavaksi pelastamansa ihmiskunnan kuvauksen kanssa. Ehkäpä annan sarjalle parin vuoden päästä uuden mahdollisuuden ja tartun erikoisesti nimettyyn jatko-osaan Puolipäivän riitit (alkuteos on Adulthood Rites eli "Aikuistumisriitit").

- Arvelin että siitä päätellen miten ihmisten genetiikka heijastui teidän kulttuurissanne, ensimmäisen ryhmän vanhemmaksi olisi pitänyt valita miespuolinen ihminen. Nyt minusta tuntuu että olin väärässä.

- Vanhemmaksi?

- Sellainen mielikuva meillä on siitä asiasta. Opettamaan, lohduttamaan, ruokkimaan ja vaatettamaan, ohjaamaan ja tulkitsemaan sitä mikä heille on uusi ja pelottava maailma -- Voit käyttää suhteetastanne sitä sanaa joka tuntuu mukavimmalta. Me olemme aina nimittäneet sen työn tekijöitä vanhemmiksi. (s. 137)

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Arvosana:

Takakannesta:

Lumoava, voimallinen, kiihkeäsykkeinen – näin on luonnehdittu Octavia Butlerin romaania Aamunkoitto, joka on kolmiosaisen Xenogenesis-sarjan avaus.

Päähenkilöksi nousee Maassa syntynyt Lilith Iyapo, jonka kosmoksen muukalaiset, oankalit, ovat kerran pelastaneet avaruusalukselleen ydintuhon kourista.

Nyt koittaa aika, jolloin Lilithin on määrä kokeilla elämää Maan pinnalla. Mutta tällä askeleella on hintansa. Oankalit ovat DNA-keinottelijoita, heidän henkiinjäämisensä vaatii alituista geenipohjan uusimista.

He haluavat antaa ihmiselle muukalaisuutensa ja samalla ottaa ihmisyyden haltuunsa. Lilith on heidän valittunsa. Hänen täytyy synnyttää ensimmäinen uuden ajan lapsi. Päätös on tinkimätön. Onko edessä tuho vai pelastus?

Suomentanut: Matti Kannosto, 299 sivua, Kirjayhtymä 1990

Alkuperäinen nimi: Dawn (1987)

Luettu myös täällä: Aikakone 2/1990, Taikakirjaimet, Kirjavinkit, Sanankorjuu

Uusi vuosikymmen on korkattu! Tammikuu kului kuitenkin pitkälti viime vuoden rästipostausten parissa, kun julkaisin joka kolmas päivä kirjapostauksen. Ehdin kuitenkin kirjoittamaan myös tämänkin vuoden puolella luetuista. Rästipostauksia riittää vielä helmikuun puolellekin, joskin nyt käsiteltävänä ovat vuoden viimeisten kuukaisien aikana luetut sekä muualle arvostellut eli siis juttua on tulossa ainakin osasta Tähtivaeltajaan ja Nörttityttöihin kirjoittamistani teoksista.

Tammikuussa luin kahdeksan kirjaa (1700 sivua) ja vaikka alensin vuoden lukutavoitettani Goodreadsissa 150 kirjasta 125 kirjaan, olin liki koko kuukauden usean kirjan jäljessä tahdista. En kuitenkaan stressaa siitä, sillä enköhän tule taas lukumaratoneilla ja muutenkin, esimerkiksi sarjakuvia lukemalla, ottamaan sen kiinni jossain vaiheessa. Eniten lukemista ovat jarruttaneet paitsi viime vuonna luetuista kirjoista kirjoittamani muistiinpanot kuin myös hitaasti luettu klassikkohaasteen teos, sillä siihen upposi kokonainen viikko, vaikka yleensä luen vastaavan mittaisen teoksen parissa päivässä.

Kuukauden parhaat lukukokemukset tarjosivat hengästyttävä Kiepaus, söpön minilohikäärmeen esitellyt Suomea lohikäärmeille ja huumoripitoinen Gregin kirous. Vuoden tähän mennessä isoin pettymys on ollut Eleanor & Park, joka oli aivan toisenlainen kuin odotin ja toivoin. Koska luin joulukuussa useamman teoksen, joille annoin neljästä neljään ja puoleen kissaa (monta, jotka nostin vuoden parhaiksi kirjoiksi), on tammikuun lukukokemuksien kahdesta ja puolesta kolmeen ja puoleen kissaan "pisteyttämäni" teokset olleet hieman, noh, pettymyksiä - onneksi Kiepaus tarjosi sitäkin paremman lukuelämyksen kuin laastariksi. Ja uskon, että helmikuun lukupinossa on sen verran hyviä kirjoja, että ei pääse vuoden keskiarvo painumaan liian alas.

Tammikuussa luetut:

Chris Rylander: Gregin kirous
Rainbow Rowell: Eleanor & Park
Octavia E. Butler: Aamunkoitto
Briitta Hepo-Oja: Suomea lohikäärmeille (postaus tulossa)
Taru Kumara-Moisio: Ihmisversoja (postaus tulossa)
Jemina Kuisma: Terra Antiqua (postaus tulossa)
Santa Montefiore & Simon Sebag-Montefiore: Lontoon kuninkaalliset kanit (postaus tulossa)
Vuokko Hurme: Kiepaus (postaus tulossa)

Helmikuun lukupinossa:

Kerstin Gier: Pilvilinna
Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija
Judith Kerr: Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin
Anniina Mikama: Huijarin oppipoika
Julie Murphy: Dumplin
Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
Sita Salminen: Lupa
Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Kirjabloggaajat ja -vloggaajat äänestävät vuoden 2019 parhaista kirjoista neljässä eri kategoriassa. Kategoriat ovat:

Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia
Blogistanian Kuopus
Blogistanian Tieto

Bloggaajat ja vloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan/vlogeissaan sunnuntaina 1.3.2020 klo 10.00, tarkemmat äänestysohjeet kategoriakuvausten jälkeen. Tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa maanantaina 2.3.2020 klo 10.00.

Blogistanian Finlandia 2019

Blogistanian Finlandia 2019 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2019 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Blogistanian Finlandia -äänestys järjestetään yhdeksättä kertaa. Finlandian ääntenlaskusta on vastuussa Amman lukuhetki -blogi.

Aiemmin palkitut:

2018 - Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava)

2017 - Rosa Liksom: Everstinna (Like)

2016 - Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus)

2015 - Laura Lindstedt: Oneiron (Teos)

2014 - Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus)

2013 - Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus)

2012 - Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala)

2011 - Katja Kettu: Kätilö (WSOY)

Blogistanian Globalia 2019

Blogistanian Globalia 2019 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2019 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Blogistanian Globalia -äänestys järjestetään yhdeksättä kertaa. Globalian äänenlaskusta on vastuussa Todella vaiheessa -blogi.

Aiemmin palkitut:

2018 - Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (Tammi, suom. Kristiina Rikman)

2017 - Hanya Yanagihara: Pieni elämä (Tammi, suom. Arto Schroderus)

2016 - Sadie Jonesi: Kotiinpaluu (Otava, suom. Marianna Kurtto)

2015 - John Williamsi: Stoner (Bazar, suom. Ilkka Rekiaro)

2014 - Kate Atkinson: Elämä elämältä (Schildts & Söderströms, suom. Kaisa Kattelus)

2013 - Haruki Murakami: 1Q84 (Tammi, suom. Aleksi Milonoff)

2012 - Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (WSOY, suom. Päivi Kivelä)

2011 - Sarah Waters: Vieras kartanossa (Tammi, suom. Helene Bützow)

Blogistanian Kuopus 2019

Blogistanian Kuopus 2019 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2019 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa. Blogistanian Kuopus -äänestys järjestetään kahdeksatta kertaa. Kuopuksen äänenlaskusta on vastuussa Yöpöydän kirjat -blogi.

Aiemmin palkitut:

2018 - Magdalena Hai: Kolmas sisar (Otava) ja Maria Turtschaninoff: Maresin voima (Tammi, suom. Marja Kyrö)

2017 - Angie Thomas: Viha jonka kylvät (Otava, suom. Kaijamari Sivill)

2016 - Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava)

2015 - Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä (WSOY)

2014 - Jenna Kostet: Lautturi (Robustos)

2013 - Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY)

2012 - Annukka Salama: Käärmeenlumooja (WSOY)

Blogistanian Tieto 2019

Blogistanian Tieto 2019 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2019 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2019 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Lasten- ja nuortentietokirjoista äänestetään Blogistanian Kuopus -katgoriassa. Blogistanian Tieto -äänestys järjestetään seitsemättä kertaa. Tiedon äänenlaskusta on vastuussa Kirjamies -blogi.

Aiemmin palkitut:

2018 - Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava)

2017 - Koko Hubara: Ruskeat tytöt – tunne-esseitä (Like)

2016 - Mari Manninen: Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (Atena)

2015 - Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like, suom. Petri Stenman)

2014 - Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava)

2013 - Tuula Karjalainen: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi)

Äänestysohjeet

Äänestyksen edellytys on, että bloggaaja/vloggaaja on lukenut äänestämänsä teokset ja kirjoittanut tai videoinut niistä blogiinsa. Bloggaaja/vloggaaja voi äänestää yhdessä tai useammassa kategoriassa. Jokaisessa kategoriassa voi äänestää kolmea eri kirjaa siten, että paras kirja saa kolme (3) pistettä, toiseksi paras kirja kaksi (2) pistettä ja kolmanneksi paras kirja yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään teoskohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

Mikäli bloggaaja/vloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja/vloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Osallistuja julkaisee blogissaan/vlogissaan sunnuntaina 1.3.2020 klo 10.00 (Suomen aikaa) jutun, jossa on listattu äänestetyt kirjat ja niiden saamat pistemäärät. Jokainen pisteitä saava kirja on linkattava siitä kirjoitettuun blogi- tai vlogijuttuun. Samaan julkaisuun voi koostaa kaikissa kategorioissa annetut pisteet tai jokaisen kategorian pisteistä voi julkaista oman juttunsa. Tärkeintä on, että kaikki annetut pisteet julkaistaan 1.3.2020 klo 10.00.

Käy linkittämässä äänestyspostauksesi/videosi ääntenlaskijablogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin ääntenlaskijablogissa viikkoa ennen itse äänestystä (23.2.2020). Halutessaan bloggaaja/vloggaaja voi ajastaa juttunsa julkaisun. Ajastaminen riippuu blogi/videoalustan asetuksista. Myöhästyneitä pisteitä ei huomioida eikä pisteitä saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta äänestyspostauksesta/videosta voi ilmoittaa ääntenlaskijablogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun äänestyspostaus on ajastettu julkaistavaksi.

Äänestyksen voittaja

Äänestyksen voittaja on teos, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla kirjojen saamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, palkinto jaetaan saman pistemäärän saaneiden kesken.

Järjestelyt

Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja.

Palkinnon järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden ääntenlaskuvastuusta kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.

Haastan kirjabloggaajat, instagrammaajat, twiittaajat, podcastaajat ja tubettajat ottamaan osaa Minna Canth -lukuhaasteeseen. Olipa käyttämäsi alusta mikä tahansa, jos luet kirjoja ja kirjoitat tai puhut niistä, voit osallistua. Somessa voi käyttää tässä postauksessa olevia kuvia ja viime vuoden tavoin aihetunnistetta #minullaoncanthia.

Kuudetta kertaa vetämäni Minna Canth -haaste kestää tällä kertaa kokonaisen kuukauden, 19.2-19.3.2020, jonka aikana voitte julkaista Minnaisia juttujanne. Osallistu mukaan kommentoimalla tahän postaukseen. Julkaisen 19.3. eli Minnan syntymäpäivänä koostepostauksen, johon voitte jättää linkkinne tai listan luetuista teoksista.

Haasteeseen voi lukea paitsi Canthin kirjoittamia teoksia, myös kirjoja, jotka kertovat tavalla tai toisella hänestä. Esimerkiksi viime vuonna juhlittiin, koska Canthin syntymästa tuli kuluneeksi 175 vuotta syntymästä ja sen kunniaksi julkaistiin paljon teoksia, joissa hän on tavalla tai toisella mukana, kannattaa muistaa myös Blogistanian Tieto -kirjallisuuspalkinnon 2014 voittanut Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth on hyvä lukuvinkki.

Aiempina vuosina olen lukenut Canthin tuotannosta Anna Liisan, Köyhää kansaa, Työmiehen vaimon, Agnesin ja Lehtori Hellmanin vaimo. Lisäksi luin viime vuonna Canthista kertovia teoksia: Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot, Elina Lappalainen & Ilona Partanen: Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset, Ida Salminen & Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa, Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) - Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan ja Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa.

Omasta lukupinostani löytyvät tällä kertaa:

Minna Canth: Hanna
Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Haasteessa mukana:

"Hän sanoi -- että minun kannattaa kirjoittaa muistiin nämä asiat, jotka minä olen nyt sinulle kertonut. -- Hänen mielestään teidän kaikkien olisi hyvä kuulla minun tarinani, sillä silloin te voitte paremmin ymmärtää meitä, jotka tulemme Kardumista."

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä, Popsugar Reading Challenge: A book with an upside-down image on the cover, Scifi-lukuhaaste

Vuokko Hurmeen Huimaa-lastenkirjasarjan aloittava Kiepaus on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka. Nyt kyllä vähän harmittaa, etten ole tullut tarttuneeksi tähän jo aiemmin, sillä kirjahan on ihan loistava! Todella hurja tarina 8-vuotiaan Lennan upeasti kertomana sopii mainiosti myös vähän vanhemmillekin lukijoille, ainakin 10-12-vuotiaille (ja kyllä aikuinenkin viihtyy erinomaisesti tämän kirjan parissa).

Oli niin outoa ja hullua kuulla maailmasta, joka oli samalla kertaa sekä toisenlainen että samanlainen kuin Kardum. (s. 13)

Lenna asuu äitinsä, isänsä ja neljävuotiaan pikkusiskonsa Roosan (jota kutsutaan yleensä Rouskuksi) kanssa seitsenkerroksisessa talossa, erikoisessa ja vaarallisessa kaupungissa nimeltään Kardum. Kaupunki oli saanut tuon nimen hänen äitinsä ollessa kahdeksan, kun painovoima yllättäen vaihtoi suuntaa. Maa ei enää vetänyt puoleensa, vaan taivas.

Meillä oli miltei kaikkea, mitä saattoi kaivata. Silti olimme usein kauhean pitkästyneitä. Tiedäthän, on aika tylsää olla samojen seinien ympäröimänä ihan koko elämänsä. (s. 65)

Noin kaksikymmentä vuotta aiemmin suuri osa ulkona olleista ihmisistä ja eläimistä, kuten myös taloista, puista ja vesistöistä putosi taivaalle. Vain ne ihmiset, jotka olivat onnekkaasti sisätiloissa jäivät jäljelle ja talot, joilla on vankimmat perustukset uhmaavat muutuneen maailman fysiikan lakeja, vaikka välillä jokin niistä antaakin periksi. Ihmisiäkin putoaa joskus huolimattomuuttaan tai epäonnisten sattumusten kautta.

Sinusta saattaa tuntua oudolta, että me Kardumissa söimme kärpäsentoukkia, mutta ei siinä mitään erikoista ollut. -- oikein rapeita ja herkullisia. Kärpäsentoukkakakkuja (s. 57)

Aika hurjan maailman Hurme maalailee lastenkirjassaan. Kun niinkin olennainen fysiikan laki kuin painovoima yhtäkkiä käyttäytyykin toisin kuin aikaisemmin, syntyy odottamattomia ongelmia. Paikasta toiseen pääsee kulkemalla vain harvoja vaijeriratoja pitkin, astioita, vaatteita tai ihmisiäkään ei pestä ollenkaan, sillä kaikki vähäinen vesi käytetään juotavaksi - kasvimaakin saa vetensä vasta pissapotan kautta. Selviytyminen on todellista kamppailua ja odottaessaan Lennan pikkusiskoa äiti pohtiikin, ettei ole järkevää hankkia lapsia senkaltaisessa kuolevassa maailmassa.

"En koskaan enää rupea tähän", hän puhisi hampaiden välistä. "Tämä on vihonviimeisintä touhua tällaisessa maailmassa. Lapsia ei pidä saattaa tällaiseen maailmaan. Tämä on sulaa typeryyttä."(s. 154)

Kun maanalaiset pohjavesivarastot yllättäen loppuvat, on perheen selviytyminen hiuskarvan varassa. Äiti päättää ottaa lastensa tulevaisuuden omiin käsiinsä ja lähtee etsimään uutta paikkaa, jossa he voisivat elää. Olipas erikoista lukea kirjaa, jossa katto on alhaalla ja lattia ylhäällä, talot ja puut roikkuvat alaspäin ja yön tullen aurinko nousee ylös. Etenkin suuntiin liittyvä hahmotushäiriöni lisäsi tähän oman lisähaasteensa. Kansikuva olisi voinut olla hieman houkuttelevampi, esimerkiksi selkoversiossa on paljon dynaamisempi meiniki. Iso suositus tälle kirjalle! Täytyy käydä varaamassa jatko-osatkin kirjastosta.

Arvosana:

Takakannesta:

Huima lasten fantasiasarja alkaa!

Lenna Anderssen eli elämänsä kahdeksan ensimmäistä vuotta kaupungissa, jonka nimi oli Kardum, maailmassa, joka oli kääntynyt nurin päin. Siellä missä ennen oli taivas, oli nyt maa, ja missä piti olla maata jalkojen alla, olikin vain huikaiseva pudotus tyhjyyteen. Tapahtuma, jota kutsuttiin Kiepaukseksi, oli mullistanut kaiken. Ihmiset ovat kuitenkin oppineet pärjäämään ylösalaisessa maailmassaan, ja Lennan perheen elämä Kardumissa on oikeastaan juuri sopivan jännittävää ja mukavaa kunnes puhdas vesi alkaa loppua. Miten Lennan ja hänen perheensä, äidin, isän, pikkusiskon ja lemmikkikanan, käy? Uskaltavatko he lähteä etsimään tulevaisuuttaan toisesta maailmasta, joka ehkä on jossain heidän allaan, taivaalla?

247 sivua, S&S 2017

Kuvittanut: Susanna Iivanainen

Sarjassa ilmestyneet:

Kiepaus
Kaipaus
Keikaus

Myös näissä blogeissa ollaan kiepahdettu: Aamulehti, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Lukujonossa, Luettua elämää, Viihdevintiöt, Kirjojen keskellä

"Kun ensi kertaa näin vilauksen Sysikuilusta, seisoin ruuhkaisen tien reunassa ja katselin Tulan laakson aaltoilevia peltoja ja hylättyjä maatiloja. -- Syysaurinko hehkui lämpöä, mutta minä vapisin takkini alla silmäillessäni taivaanrannassa siintävää likatahraa muistuttavaa utupilveä."

Arvostelukappale. Olen kirjoittanut tästä kirjasta myös Tähtivaeltajaan 1/2020.

Lukuhaasteissa: Marko Suomen YA-haaste

Vaikka Leigh Bardugon Varjo ja riipus on todella kliseinen ja ennalta-arvattava YA-fantasia, se on silti yksi viime vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoa. Joskus vain haluaa lukea kirjan, joka on kuin tarttuisi moneen kertaan luettuun lemppariin, mutta samalla ensimmäistä kertaa - kai sitä tunnetta voisi kuvata myös nostalgiaksi.

Poika ja tyttö olivat saapuneet muutaman viikon sisällä toisistaan. He olivat rajasotien orpolapsia, kaukaisten kaupunkien raunioista poimittuja likakasvoisia pakolaisia, joiden oli tarkoitus oppia herttuan kartanossa lukemaan ja kirjoittamaan ja valitsemaan itselleen ammatti. (s. 7)

Päähenkilö, teini-ikäinen orpotyttö Alina, on rakastunut parhaaseen ystäväänsä Maliin, joka niin ikään on orpo. Kaksikko on päätynyt armeijan riveihin, Mal jäljittäjäksi ja Alina kartanpiirtäjäksi. Mal ei huomaa Alinaa vierellään, ainakaan merkityksessä potentiaalinen kumppani ja Alina pelkääkin, että ovat kasvamassa erilleen. Soppaan mahtuu kuitenkin ei vain yksi vaan kaksi romanssia ja lukija joutuu pähkäilemään, kumpaan tiimiin kuuluu.

Bardugon fantasiamaailman Ravka on kuin pseudo-Venäjä, jonka naapurimaat Shu Han ja Fjerda ovat aasialais- ja skandihenkiset. Venäjään viittaavat mm. samovaarit, kvasi-juoma, sipulikattoiset kirkot, balalaikka, kuninkaan (tai siis tsaarin) symbolina oleva kaksoiskotka ja banja eli venäläinen kansansauna. Kuulin jostakin, että Venäjällä kirja olisi kuohuttanut, koska se antaa virheellisien kuvan heidän kulttuuristaan. Kyseessä on kuitenkin fiktiivinen teos ja silloin voi hieman ottaa vapauksia, jos luo kokonaan toisen maailman, jolla on muutamia yhtymäkohtia omamme kanssa, vaikka kultturinen omiminen onkin ollut viime vuosina puheenaiheena.

"Muut maat eivät kohtele grishojaan yhtä hyvin kuin Ravka. -- Fjerdalaiset polttavat meitä noitina ja Kerchissä meitä myytiin orjiksi. Shu Hanissa voimamme yritetään nylkeä meistä." (s. 80)

Grishat ovat ihmisiä, joilla on maagisia taitoja ja he käyttävät taitojaan kuninkaan palvelemiseen niin taiteilijoina, aseseppinä kuin sotilainakin. Silti maassa on myös tavallisista ihmisistä koostuva armeija, jota voisi ennemminkin kutsua suoraan tykinruoaksi. Grishat voivat esimerkiksi kutsua tulta ja tuulta, pysäyttää sydämen ja parantaa. Lisäksi on Varjo, voimakas grisha, jonka kaltaisia on vain yksi kerrallaan. Alina saa tietää yllättäen, että hänellä on salattu kyky, joka herättää Varjon huomion.

Olin aina olettanut, että Ravkan nälkäiset maatyöläiset ja huonosti varustellut sotajoukot olivat Sysikuilun syytä. En ollut siitä enää niin varma, kun ohitimme timanttilehdin koristellun jadepuun. (s. 101)

Kun ajatteli, että Ravka oli käynyt sotaa jo yli vuosisadan, koko ajatus juhlista tuntui vähän tuhlailevalta. (s. 188)

Maata halkoo Sysikuiluksi kutsuttu pimeä alue, missä asuu pelottavia olentoja. Suomennoksesta sain mielikuvan, että kyseessä olisi kanjoninkaltainen geologinen muodostelma, mutta saatuani selville, että englanniksi se on nimeltään Shadow Fold, alkaa ilmiö kuulostaa enemmänkin kiinteästä varjosta muotoutuneelta taskulta, joka myötäilee maastonmuotoja, ei niinkään maankuorta lävistävältä "haavalta".

Lukiessani mietin, kuinka kuilun poikki kulkevat saivat laskettua hiekalla purjehtivat alukset kanjonin pohjalle - tällaista ongelmaahan ei tietenkään synny, jos Sysikuilu on tasaisella maalla. En ole vielä päätynyt, kummanlaisena mieluummin paikan näkisin, ehkäpä kanjonimaisuus toisi sille enemmän pelottavuutta. Tästähän on tulossa Netflix-sarja, jota odotan mielenkiinnolla, sillä grishojen asut, miljööt ja erityisesti Sysikuilu kiehtovat (muistuttaahan se jossakin määrin Made in Abyss -animen omituista kerroksellista kuilua).

Olin nähnyt Sysikuilun monissa kartoissa – mustan viillon, joka erotti Ravkan ainoasta rantaviivastaan jättäen sen maan ympäröimäksi. -- Joissakin kartoissa Sysikuilua kuvattiin pitkäksi, kapeaksi järveksi ja siitä käytettiin nimeä "Epämeri" - nimitys, jonka oli tarkoitus rauhoittaa sotilaita ja kauppiaita ja rohkaista matkaajaa ylitykseen. (s. 14)

Tässä oli selkeitä taitekohtia, joissa juoni otti ison harppauksen eteenpäin ja niiden väleissä oli hieman hitaampaa kerrontaa. Tylsää ei kuitenkaan tullut missään vaiheessa, vaikka arvasinkin pari isoa juonenkäännettä jo varhain. Tällaisessa kirjassa se ei kuitenkaan haittaa, vaan haluaa lukea eteenpäin nähdäkseen, onko päätellyt johtolankojen perusteella oikein.

Kirjaan on jäänyt harmittavasti muutamia kirjoitus- ja lyöntivirheitä. Huolimatta näistä vähäisistä hiomattomuuksista kirja oli ahmaistava mahdollisimman nopeasti, vaikka halusin samaan aikaan pitkittää lukukokemusta mahdollisimman pitkään. Olisi myös kiinnostavaa vertailla alkuperäistä erikoissanastoa käännökseen. Onneksi trilogialla on oma Wiki-sivustonsa, josta nämä löytää helposti.

Mahtavaa, että saatiin viimein suomeksikin tämä maailmalla paljon esillä ollut YA-fantasia. Toivottavasti jatko-osat suomennetaan mahdollisimman pian! Tämä muistuttaa vähän Victoria AveyardinPunaista kuningatarta, joten jatkan varmaan sen sarjan parissa odotellessani.

"Potku nivusiin on muinainen, salainen isku."(s. 265)

Arvosana:

Takakannesta:

Alina Starkov on teini-ikäinen orpotyttö ja rivisotilas, joka tietää ettei välttämättä selviä hengissä ensimmäisestä vaelluksestaan Sysikuilun halki. Sysikuilu on yliluonnollisen pimeä ja synkkä alue, joka kuhisee ihmislihaa syöviä hirviöitä. Se katkaisee ravkalaisten pääsyn merelle, ja retkikunnat ylittävät alueen säännöllisesti kuljettaakseen meritse tulevia tarvikkeita. Kun Alinan rykmentti joutuu raivoisan hyökkäyksen kohteeksi, hänen uinuneet voimansa heräävät eloon.

Tieto Alinan poikkeuksellisesta kyvystä leviää ja hänet pestataan grishojen eliittisotajoukkoihin. Joukkojen pahamaineinen mutta lumoava johtaja Varjo uskoo, että Alinan voima riittää tuhoamaan Sysikuilun ja yhdistämään sodan rikki repimän valtakunnan, mutta vain Alina pystyy hallitsemaan kesyttämätöntä kykyään. Kun menneisyyden salaisuudet alkavat paljastua, Alina ymmärtää, että ne voivat tuhota paitsi hänen kotimaansa myös kaiken mitä hän rakastaa.

Suomentanut: Jussi Korhonen, 331 sivua, Aula & Co 2019

Alkuperäinen nimi: Shadow and Bone (2012)

Sarjassa ilmestynet:

Varjo ja riipus
Siege and Storm
Ruin and Rising

Kirja on luettu myös täällä: Kirjoihin kadonnut, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirjaston kummitus, Kolmas kirja taskussa

"Kuvittelin olevani matkalla vaatekomeroni kautta Narniaan."

Arvostelukappale. Olen kirjoittanut teoksesta myös Tähtivaeltajaan 4/2019.

Vuosi 2019 oli kotimaisten aikamatkailukirjojen julhaa. Ilmestyivät Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla palkittu Marisha Rasi-KoskisenAuringon pimeä puoli, Mikko Koirasen Topelius-ehdokkaana ollut esikoinen Nauhoitettava ennen käyttöä, Anniina Mikaman genrerajoja ylittävän YA-trilogian toinen osa Huijarin oppipoika sekä tässä postauksessa käsiteltävä Sanna IstonSirpale, joka niin ikään oli Topelius-ehdokkaana. Sirpaleen aikamatkailu on joukosta se, jota en laskisi scifiksi vaan maagiseen realismiin. Matkaaminen kun tapahtuu hieman samoin kuin Narniassa.

Einsteinin mukaan menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat kaikki olemassa yhtä aikaa. (s. 249)

Olen lukenut Istolta aikaisemmin Maan alaiset, niinpä tiesin odottaa laadukasta tarinankerrontaa myös Sirpaleeltakin. Tällä kertaa päähenkilönä tavataan lukioikäinen Minja, joka jää kotiin Berliiniin koiravahdiksi muun perheen matkatessa Suomeen. Tarina alkaa Teufelsberg-nimiseltä kukkulalta Minjan ollessa ulkoiluttamassa koiraansa parhaiden ystäviensä kanssa.

Koko minun elämäni oli ryppyinen, ei siitä saanut sileää silitysraudallakaan. (s. 143)

Fräulein Haarig eli Neiti Karvonen kaivaa kuopan, josta paljastuu vanhoja lattialaattojen ja astioiden palasia, kuten kahvikupin korva. Minja muistaa, että hän on löytänyt samankaltaisen kupin palasen kotoaankin, keittiön lattian kolosta. Kun Minja etsii korvan ja ottaa sen käteensä teeskennellen kuin joisi kokonaisesta astiasta, hän päätyy toisen maailmansodan kynnyksellä olevaan Berliiniin. Minja matkaa menneeseen useampaan kertaan. Kahvikupin korvaan tarttuminen on kuin huumetta.

Minä sain nähdä ja kokea sen. Tilanteen, jonka muut näkivät vain mustavalkoisina kuvina historiankirjojen sivuilla tai kirpputoreilta löytyneissä haalistuneissa postikorteissa. Sateen harmaudesta huolimatta minä näin kaiken väreissä. (s. 70)

Asunto on sama kuin missä hän asuu 2010-luvulla, mutta menneisyydessä huoneita on paljon enemmän, sillä huoneistoa ei ole jaettu seinällä kahtia. Minjasta naapurin puoli on kuin pienempi maatuskanukke isomman sisällä. Erityisen jännittävää on, kun hän pystyy menneessä kulkemaan myös toiselle puolelle, hänelle aivan uusiin huoneisiin. Nykyisyydessä jaetulla puolella asuu äreä vanha rouva, jota Minja hieman pelkää ja kutsuu Yrmyksi.

Pieni ranneliike minulle, mutta suuri askel sille, joka sai astua kielletyn kynnyksen ylitse. (s. 101)

Aikamatkoillaan Minja kasaa palapeliä siitä, miksi liki sata vuotta sitten eläneen perheen tytär on lukittuna omaan huoneeseensa. Kun hän tajuaa, että tämä on rakastunut poikaan, jota perhe ei hyväksy, hän päättää puuttua asiaan. Poikahuolia Minjalla on myös omassa elämässään. Vanhempien ollessa poissa, Minjan ystävä Luca melkein asuu hänen luonaan. Luca on hänen ankkurinsa nykyaikaan, jottei hän muuttuisi kummitukseksi, joka viettää kaiken ajan menneessä. Lopulta Minja huomaa, ettei Luca ehkä olekaan vain ystävä, vaan jotakin enemmänkin.

Ohimenevän hetken ajan näin Lucan heidän silmiensä kautta. Hän näytti hyvältä. (s. 23)

Sirpale on näennäisen kepeä kirja, mutta käsittelee isoja teemoja ajatuksia herättävästi. Minja kokee, ettei kuulu minnekään, Saksassa häntä pidetään liian suomalaisena ja Suomessa liian saksalaisena. Kirjan teemana voisikin pitää erilaisuutta ja sen näkemistä monista kulmista: ovat niin turistit ja paikalliset, ongelmat nykyajassa ja menneessä, me ja ne muut (tässä erityisesti juutalaiset ja LGBTIQ+ ihmiset). Minja ottaa turisteista kuvia järkkärillään, sillä hänen mielestään he näkevät enemmän ympäristöstään kuin paikalliset. Minusta oli hyvin kiehtovaa, kun Minja ajatteli, että kieli, tavat ja tottumukset erottavat nämä kaksi ryhmää toisistaan kuin rinnakkaistodellisuuteen, vaikka hänen äitinsä mielestä turistit ovat vain liian äänekkäitä ja sotkevat.

Minusta Luca ei täysin ymmärtänyt asian eri puolia. Sitä ulkopuolisuuden tunnetta, joka minulla oli joka paikassa. (s. 72)

Sirpaleen kansi on hieman vaatimattoman näköinen. Tällaiset melko pelkistetyt piirroskannet ovat tällä hetkellä aika tyypillinen näky nuortenkirjoissa. Vastaava on esimerkiksi huhtikuussa ilmestyväs Jenni Hendriksin ja Ted CaplaninTosi raskas reissu (Unpregnant). Pölytakin alla on kuitenkin piilossa todellinen aarre, joka kurkistaa vain pienesti kahvinkupinkorvaan tehdystä reiästä. Siellä on nimittäin vanha Berliinin kartta. Kirja on siis upean näköinen ilman paperikanttaan. Tätä eivät kirjastosta teoksen lainanneet harmillisesti pääse kokemaan samoin kuin muut kirjan käteensä ottaneet.

Meillä kummallakin oli nenä, suu ja kaksi uteliaana tuijottavaa silmää. Hiukset kapeiden kasvojen kehyksenä ja vaalea, poskilta punottava iho. Mikä meissä muka oli erilaista, missä näkyivät ne melkein sata vuotta välillämme? (s. 127)

Samastuin paikoin vahvastikin Minjaan: hän esimerkiksi leikkaa lehdistä kuvia ja sanoja, ja tekee niistä kollaaseja. Hän myös etsii taidettaan varten ajatuksia ja lainauksia niin netistä kuin kirjoistakin. Kielestä en löytänyt mitään huomautettavaa yhtä sanavalintaa lukuunottamatta. Onko rilluttelu todellakin moderniin nuortenkirjaan sopiva ilmaisu? Jäin myös miettimään lausetta "pudotin jalkani lattialle", joka kuulostaa hieman erikoiselta, aivan kuin jalat olisivat muusta kehosta irralliset.

Me olimme tosiaankin omien aikojeme vankeja -- Jokainen aikakausi saneli omat sääntönsä ja niitä meidän oli noudatettava, olivatpa ne miten typeriä tahansa. -- Lahkeen ja hameenhelman pituudesta lähtien kaikki oli tarkkaan säänneltyä. (s. 177)

Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, jos haluaa lukea toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan kirjan, joka ei ole liian raskas kokemus. Tämä on myös vetävästi kerrottu nuortenkirja, jossa ollaan vahvasti kiinni nykyajassa.

Arvosana:

Takakannesta:

Voiko menneisyyttä muuttaa?

Sanna Iston Sirpale on vangitsevasti historiaa ja nykyaikaa sekoittava nuortenromaani Berliinistä.

Kolme kesäviikkoa koiravahtina, kun muu perhe on matkoilla: mikä ihana vapaus! Mutta lukioikäisen Minjan unelmaloma ei ehdi edes kunnolla alkaa, kun kohtalo jo ottaa ohjat käsiinsä. Lattialistan alta löytynyt vanha kahvikupinkorva tempaisee hänet toiseen aikaan ja berliiniläisen kotitalon hurjaan historiaan. Huoneet pysyvät samoina, vaikka kaikki muu on toisin. Helteet, huvitukset ja ihana Luca saavat odottaa, kun Minja uppoutuu asunnossa eläneen perheen tarinaan. Miksi tytär on lukittuna huoneeseensa? Voisiko Minja vielä auttaa häntä, ja jos voisi, mikä kaikki muuttuisi?

315 sivua, WSOY 2019

Muualla sanottua: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Bibbidi Bobbidi Book, Siniset helmet, Kirjahilla, Kirjoihin kadonnut

Samankaltaista luettavaa: Satu Mattila-Laine: Parantola, Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta, Sari Peltoniemi: Suomu. Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella, Kerstin Gier: Rubiininpuna

"Aamuauringossa kylpevien portaiden päässä pilkotti tie, jota pitkin hän oli saapunut.
Tie katosi jo muutaman metrin päässä utuisiin varjoihin ja tuossa valon ja varjon
risteyskohdassa kaksi peuraa söi heinää katsellen tuon tuosta kaikessa rauhassa
ympärilleen. Punainen auto nökötti tammen oksien alla."

Arvostelukappale. Olen kirjoittanut tästä teoksesta myös Tähtivaeltajaan 1/2020.

On heti alkuun tunnustettava, että Agnes af Forsellesin Kymnaasi hyljeksityille ja orvoille tytöille on ensimmäinen Ilkka Auerilta lukemani teos. Olen toki ollut pitkään tietoinen hänen tuotannostaan jo alkaen vuonna 2004 ilmestyneestä Lumen ja jään maan ensimmäisestä osasta Sysilouhien sukua.

Kymnaasi rakennettiin yli sata vuotta sitten. 1800-luvun lopulta aina Länsisiiven tulipaloon asti se toimi Forsellesin perheen kotina -- Vuosikymmenten aikana ehti tapahtua yhtä ja toista, myös kammottavia asioita. Kauhutarinoita saat kuulla vielä kylliksi, mutta riittänee jos sanon, että uima-altaaseen on hukkunut ja hukuttautunut ihmisiä -- Se on kaiken kaikkiaan tosi pelottava paikka – siellä kummittelee ja kaikki pelkäävät kellareita. (s. 47)

Olin tuolloin lukiossa ja muistan lainanneeni kyseisen kirjan, mutta sen ensimmäinen sivu ei vakuuttanut (jätin silloin kirjat todella helposti kesken, toisin kuin nykyään. Esimerkiksi Eoin ColferinArtemis Fowlia yritin lukea useampaankin kertaan saatuani sen siskoltani lahjaksi, mutta siinäkään ensimmäinen sivu ei vielä vakuuttanut). Lukulistaltani löytyvät myös Auerin Haamu kustannuksella aikaisemmin ilmestyneet Anastasia ja Domowik, joihin tartun tämän lukukokemuksen rohkaisemana innokkaana lähitulevaisuudessa.

Hän tuijotti sammuksissa olevan kattovalaisimen lasikiekkoa. Säröjä ei pimeässä nähnyt, mutta ne olivat siellä.

Valaisin oli rikki.

Aivan niin kuin hänkin. Säröillä, halki, hajoamispisteessä.

Vasta viidentoista ikäisenä. (s. 12)

Topelius-ehdokkaanakin ollut, goottilaisen kauhun suuntaan niiaava Kymnaasi on intensiivinen teos, joka tarjoaa laajan tunnekirjon lukijalleen. Päähenkilö Sofia on orpo. Hän asuu sijaiskodissa, missä häntä kohdellaan todella kurjasti. Niinpä Sofia onkin päättänyt lopettaa onnettoman elämänsä, mutta ennen kuin onnistuu siinä, hänet pelatetaan tempaamalla elämän ja kuoleman Rajalla olevaan salaperäiseen oppilaitokseen.

Olin tervetullut. Olin saapunut jonnekin, jota en ollut edes osannut kaivata. Olin tullut kotiin. (s. 302)

Kymnaasissa yhteiskunnan hyljeksimistä, vahvaksi kasvaneista tytöistä koulutetaan auttajia. He palaavat tarvittaessa Pinnaksi kutsuttuun elävien maailmaan. Tytöt toimivat esimerkiksi muusina ja auttavat sellaisia, joilla on vaikeaa koulussa tai jotka ovat kohdanneet suuren surun. Tämä on minusta aika voimaannuttava ajatus, että vaikka Kymnaasin tytöillä on ollut vaikeuksia elämässään, he voivat käyttää kokemuksiaan johonkin positiiviseen.

Kaikesta karuudesta huolimatta näkymässä oli jotain synkeän kiehtovaa ja lumoavaa, joka täytti Sofian hieman samanlaisella kunnioituksella kuin jos olisi ollut hautaismaalla öiseen aikaan. (s. 226)

Alun ahdistavuus vaihtuu ihmetykseen. Kymnaasin maailmaan tutustuminen kun muistuttaa matkaa, jonka Harry koki tutustuessaan jästien silmiltä piilossa olleeseen velhomaailmaan. Auer paljastaa luomansa maailman yksityiskohtia pieni murunen kerrallaan ja samaan aikaan tarinan jännite kasvaa. Loppupuolella olikin jo aika hyytävää kyytiä, kun Sofia taistelee pääpahista vastaan. Sain lopusta hieman samoja viboja kuin Ransom Riggsin esikoisteoksesta Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ja Doctor Whon jaksosta The Empty Child.

"Länsisiipi näyttää karmivalta."

"Se on karmiva. Ja hylätty", Muusa vastasi.

"Kaikki nuo seinillä kasvavat köynnökset -- näyttävät kuivilta ja ikkunat... Tyhjiltä, kuolleilta."

"Siellä raivosi kauan sitten tulipalo, joka tuhosi monia."

"Tuhosi? Siis kuoliko siellä ihmisiä?"

"No, kuoleminen on vähän outo sana, sanotaan vaikka niin, että he muuttuivat. Siipi on täynnä erilaisia... olemuksia, jotka eivät tee hyvää kenellekään sinne menevälle." (s. 89)

Auerin käyttämä kieli oli todella erinomaista. Paikoin se on kaunista ja runollista, paikoin särmikästä ja luotaantyöntävää, sopien kulloiseenkin mielialaan. Ainoa miinukset tulevat toistuvista ilmaisuista käsivalaisin ja valojen kytkeminen (taskulampun ja sytyttämisen sijaan), myös ummehtunut yninä ihmetytti (tukahtuneen sijaan). Kirjan upea kansi on Auerin itsensä käsialaa, samoin Kymnaasin pohjapiirros, joka läytyy sisäkannesta. Hänen Instagram-tilillään on lisääkin kirjaan liittyvää kuvitusta, kuten tämä aika kauhistuttava kuva palaneen siiven sisältä. Teoksen maailma on runsas ja muutamia kohtia jää avoimeksi, niin että lukisinkin siis mielelläni mahdollisen jatko-osan!

Hän olisi halunnut vain istua johonkin kirjaston lukuisista nojatuoleista ja ahmia kaikki kirjat yhdeltä istumalta.

--

uppoutui huomaamattaan toinen toistaan kiehtovampien teosten maailmaan jo yksinomaan niiden nimien ja niiden ympärillä värjyvän satumaisen tunnelman perusteella. Se leijaili kuin näkymätön pilvi kunkin kirjan ympärillä, ja riitti, että painoi kätensä kirjan selkämykselle, niin mieleen ilmestyi kansien väliin tallennettuun sisältöön liittyviä ajatuksia. (s. 159-160)

Kymnaasi liittyy pieneen joukkoon kirjoja, jotka lukiessani olen kokenut mangamaisina. Aiemmin esimerkiksi Nonna WasiljeffinLoukkupoika on aiheuttanut tällaisia tuntemuksia. Mangamaisena puolestaan markkinoitu Magdalena Hain Kolmas sisar pyöri mielessäni live actionina.

Arvosana:

Takakannesta:

Sofia on orpo, onneton ja yksin. Oudot sattumukset johdattavat hänet metsän keskellä sijaitsevaan salaperäiseen sisäoppilaitokseen. Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille on paikka, jossa todellisuuden rajat hämärtyvät.

Sofia tutustuu Kymnaasin kiehtovaan historiaan ja sen erikoislaatuisiin asukkaisiin, Muusaan, Sointuun, Avelineen ja kiehtovaan Lydiaan. Sofia löytää Kymnaasista kodin ja paikkansa maailmassa, joka on paljon mystisempi kuin voisi kuvitellakaan.

Kun pimeät voimat uhkaavat Kymnaasia, Sofia tajuaa, että hän voi menettää kaiken. Ja siihen hän ei enää suostu. Mutta onko Sofia valmis kohtaamaan pahuuden silmästä silmään.

302 sivua, Haamu 2019

Muualla sanottua: Lastenkirjainstituutti, Nörttitytöt, Kirjapöllön huhuiluja, Pirja ja kirja, Kirjan vuoksi,

Samankaltaista luettavaa: Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta, C. J. Daugherty: Night School - Yön valitut, Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ystävänpäivän lukumaraton on jo perinteeksi muodotunut tapa kirjablogistaniassa. Suunnittelin tämän vuoden haastekuvakkeen ja maratonin vetäjänä on Kirjan jos toisenkin -blogin Jane.

Tällä kertaa varauduin maratonille vain kolmen kirjan voimin tavoitteenani lukea ne kaikki. Teokset ovat kaikki osia sarjasta, joten tiedän jo odottaa niiltä hyvää tarinankerrontaa. Lukupinostani löytyvät siis:

Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Painajaiskuningas
Vuokko Hurme: Kaipaus (Huimaa #2)
Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana

Lukumaraton alkaa osaltani lauantaina 15.2. klo 21:30. (Tarkoitus oli aloittaa maraton jo eilen, mutta anoppi tuli yllätysvierailulle kaupunkiin ja tarjosi minulle sekä puolisolleni kihlajaispäivämme kunniaksi lounaan, menimme nimittäin kihloihin 10 vuotta sitten.) Aloitan maratonin jatkamalla Isadellan tarinaa.

Klo 0:30 Sydän murskana luettu, 189 sivua saldossa. Olipas jälleen ihastuttavan eläväistä kieltä ja arvaamattomia juonenkäänteitä. Isadella on vaan niin kiinnostava hahmo, vaikka välillä ei tajuakaan ihan kaikkea. Seuraavaksi ruokatauko ja hetki Painajaiskuningasta ennen nukkumaan menoa.

Klo 10:00 Maraton jatkuu Painajaiskuninkaan sivulta 100. Luettuja sivuja yhteensä 289.

"Sammal peittää koko tasanteen, kivimurikat ja rauniokasat. Tässä on joskus ollut valtava pyhäkkö, mutta siitä ei enää ole jäljellä kuin kivimurskaa. Hiljaisuus on korviahuumaava, ei

kuulu viidakon ja vuoriston ääniä, ei sirkkojen siritystä, lintujen lailua, moskiittojen ininää.

Ainoa merkki entisestä elämästä ovat pääkallot, joita lojuu jalkojemme juuressa."

Arvostelukappale

Luin vuonna 2019 todella hyviä kirjoja, etenkin joulukuussa. Vuoden viimeisinä päivinä luin tämän Tomi Adeyemin Veren ja luun lapset, joka oli mainio kirsikka luettujen pinon päälle. On aivan ihanaa, että voin jälleen nauttia korkeasta fantasiasta. Hukkasin tuon ilon jossain vaiheessa lukion ja kirjablogin perustamisen välissä, mutta kiitos viime vuoden alussa lukemani Siri PetterseninOdininlapsen, tuo jumi avautui. (Sen jatko-osa Mätä odotteleekin jo lukemistaan #hyllynlämmittäjä-pinossa.)

Afrikkalainen mytologia tekee Veren ja luun lapsista erityisen. En tiedä paljoakaan kyseisen mantereen uskomuksista Egyptiä lukuunottamatta (olen jopa käynyt vuosia sitten arkeologian opintojeni aikana kurssin, jossa perehdyttiin egyptiläisiin jumaliin ja hautausperinteeseen). Käsittääkseni kirjan mytologia perustuu länsiafrikkalaisen joruba-kansan kulttuuriin vaikka tapahtumamiljöönä onkin fiktiivinen maailma, jonka muina kansoina mainitaan hyvinkin tutunkuuloiset britāunit, pörltöganét ja spãnit. Olisi hyvin kiinnostavaa oppia lisääkin afrikkalaisista kulttuureista!

Erityisesti eläimet ovat teoksessa kiehtovia, osaa kun voi käyttää ratsainakin (eli kuten nimi ntaa olettaa, niillä voi ratsastaa kuin hevosella). Lajeina mainitaan esimerkiksi vertauskuvien kautta ainakin gebardaari, leijonaari, lumileopardiini, gorillaani, virtahippo, panttenaari, hyenaari, ketturi ja paholaisrauska. Näistä suurin osa on siis nisäkkäitä, kalat ja kanat tuntuivat kuitenkin ollevan samanlaisia kuin omassakin maailmassamme.

Ainoa ystäväni on Nailah, uskollinen leijonaari jonka olen kasvattanut itse siitä saakka, kun löysin sen haavoittuneena pentuna. -- Uljas ratsaani on minua korkeampi -- Korvien takana on rosoiset sarvet -- Kohotan käteni, ja Nailah laskee päänsä alas varoen leuan yli kaartuvia torahampaitaan. Se kehrää kun rapsutan sen kuonoa. (s. 35)

Teos on ollut isosti esillä englanninkielisessä kirjagramissa, eikä sen kantta voinut välttää näkemästä Instagramin feedissä. Olikin ihanaa, että Otava on hankkinut teoksen käännösoikeudet ja saman kannen (joskin tämä indonesian kielinen painos on myös todella kaunis). Tarinalla on vahva rasisminvastainen sanoma. Sen kuvaamat hahmot on jaettu erilaisiin sosiaalisiin luokkiin, joista ääripäät ovat ylhäistö ja magian käyttäjät.

Teoksella on useampi näkökulmahenkilö, joista pidin eniten prinsessa Amarista ja Zéliestä. Molemmilla on veli, Zélien veli on agbön-nimistä urheilulajia harrastava Tzain ja Amarin veli, tuleva kuningas on nimeltään Inan. Inan muistuttaa paljon uusimman Star Wars -trilogian Kylo Reniä (angstinen pikkupoika nuoren miehen ruumiissa) ja Zéliestä puolestaan tulee mieleen Nälkäpeli -sarjan Katniss (vastahakoinen kapinan keulahahmo).

Tzain vetää ihmisiä magneetin lailla puoleensa. Minun taas ei tarvitse töniä ketään tieltäni - pelkkä vilaus valkoisista hiuksistani saa kulkijat väistämään minua kuin tarttuvaa tautia. (s. 31)

Zélie on divîni, valkotukkainen ja tummaihoinen nuori, josta olisi tullut maji eli magian käyttäjä täyttäessään 13. Maan kuningas sai kuitenkin magian katoamaan 11 vuotta aikaisemmin ja tulloin hänen joukkonsa tappoivat muiden muassa Zélien äidin. Tapahtumaa kutsutaan puhdistukseksi vaikka se oli oikeasti kansanmurha. Kuninkaallisella perheelläkin on ollut aikoinaan maagisia kykyjä, mutta käytettyään taitojaan väärin jumalat rankaisivat heitä ja ottivat ne pois kauan aikaa sitten. Tämän takia he varmaankin vihaavat ja pelkäävät niitä, joilla on taitoja.

Valkoiset hiukset ovat merkkinä jumalten kosketuksesta ja niiden peittäminen on mahdotonta. Aateliset puolestaan pystyy erottamaan erityisesti divîneistä huomattavan paljon vaaleamman ihonsa ja tummien hiusten ansioista. Tosin ylhäistössäkin vaaleampi iho tarkoittaa korkeampaa asemaa. (Ihonvärin sävyjä kuvaillaan teoksessa kauniisti mm. sanoilla kookospähkinän värinen, laavalasin värinen, kastanjan ja mahongin sävyinen iho.) Aateliset ja sotilaat kutsuvat divîneitä loukkavasti matosiksi osoittaakseen oman arvoasemansa, jota pitävät korkeampana. Kuninkaan työleirit ovat täynnä divîneitä. Jos he eivät ole pystyneet maksamaan verojaan, joutuvat he kaivamaan hiiltä, rakentamaan palatseja ja raivaamaan teitä.

Orïshan kansa yrittää pyyhkiä meidät pois julistamalla koko perimämme laittomaksi, niin kuin valkoinen tukka ja kuollut magia olisivat tämän yhteiskunnan tahra. (s. 36)

Zélie saa tehtäväkseen palauttaa magian maailmaan, mutta sen suorittamiseen annetaan hyvin pieni aikaikkuna, jonka jälkeen magia todella kuolee, jos hän seuralaisineen epäonnistuu. Kirjassa seurataan joukon seikkailuja halki Orïshan ja koko ajan tapahtuukin jotain, mikä pitää mielenkiinnon yllä. Goodreadsissa huomasin joidenkin lukijoiden valittaneen, ettei teoksessa keskustella paljoakaan kuolleista, mutta minusta jokaista kuolemaa jäi kyllä suremaan joku - ainoana poikkeuksena kuningas Saran, joka murhaa jonkun jo ennen aamupalaa silmäänsäkään räpäyttämättä. Etenkin Zélielle kuolleet aiheuttavat tuskaa, hänen äitinsä kun oli maji, jonka tehtävänä oli saattaa väkivaltaisesti kuolleiden henget tuonpuoleiseen ja tytär perii äitinsä kyvyn.

Divîneillä on samankaltainen heikkous kuin Teräsmiehellä kryptoniitti. Majasiitti-niminen metalli nimittäin estää heitä käyttämästä voimiaan, jo pelkkä sen lähellä oleminen koskettamisesta puhumattakaan sattuu. Majasiitista on tehty muiden muassa miekkoja. Zélie ei kuitenkaan ole aivan puolustuskyvytön, sillä hän on opetellut salaa sauvataistelutaitoja. Opettajansa Mama Agban mukaan maailmassa nimittäin riittää miehiä, jotka tahtovat hänelle pahaa. Teoksella on siis vahvasti feministinen sanoma tasa-arvoisen kohtelun saralla.

Huoneessa on pelkästään nuoria tyttöjä, mutta vartija pitää silti käden sivusti miekkansa kahvalla. Hän tiukentaa vielä otettaan, niin kuin joku meistä voisi minä hetkenä hyvänsä hyökätä. (s. 17)

Pituudestaan huolimatta Veren ja luun lapset on todella koukuttavaa ja joutuisaa luettavaa, eli sitä ei kannata pelätä. Teos loppuu sen verran kiinnostavasti, että jään malttamattomana odottamaan jatko-osan suomennosta. Suosittelen lukemaan tämän, jos olet pitänyt esimerkiksi Leigh BardugonVarjosta ja riipuksesta tai Victoria AveyardinPunaisesta kuningattaresta. Ja lukuvinkki toimii luonnollisesti myös toisin päin!

Kiinnostaisi kyllä lukea tämä Hesarin artikkeli, kun sellainen on kerrankin julkaistu nuortenkirjasta, se vain on tyhmästi maksumuurin takana: "Tomi Adeyemi nappasi magiaan kykenevästä maji-kansasta kertovaan esikoisromaaniinsa kaikki tunnetut fantasiakliseet", kuten myös tämä saman kohtalon kokenut Satakunna kansan artikkeli: "Tomi Adeyemi kirjoittaa, jotta myös tummaihoiset voisivat samaistua fantasiakirjojen päähenkilöihin". Näinhän sitä saadaankin nostetua nuortenkirjat aikuisten tietoisuuteen, vai mitä? Minusta tämä kun ei ollut läheskään niin kliseinen kuin vaikkapa tuo Varjo ja riipus, minkä lisäksi kliseisyys ei lähtökohtaisesti tee lukukokemuksesta huonoa.

Muodostakaa vapaasti oma mielipiteenne ja kommentoikaa alle, millaisia tuntemuksia kirja on teissä herättänyt!

Arvosana:

Takakannesta:

Järisyttävä tarina vastarinnasta, uskollisuudesta ja rajat rikkovasta rakkaudesta.

”He tappoivat äitini. He riistivät magiamme. He yrittivät haudata meidät. Nyt me nousemme.”

Zélie muistaa, kuinka Orïshan maat humisivat magiaa, ja äiti kutsui koolle henkiä. Kaikki muuttui, kun magia katosi.

Nyt Zéliellä on mahdollisuus tuoda magia takaisin. Karanneen prinsessan avulla hänen on voitettava prinssi, joka haluaa tuhota magian lopullisesti. Pian Zélie huomaa, että hänellä on erityinen yhteys prinssiin. Orïshan maat ovat täynnä vaaroja, mutta suurin vaara piilee Zéliessä itsessään.

Suomentanut: Outi Järvinen, 550 sivua, Otava 2019

Alkuperäinen nimi: Children of Blood and Bone (2018)

Sarjassa ilmestynet:

Veren ja luun lapset
Children of Virtue and Vengeance

Kirja on luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Pajunkissan kotona, Kuunkätkö, kirjakätkö, Kirjavaras Rere

Blogistanian vuoden 2019 kirjallisuuspalkintojen äänestys järjestetään sunnuntaina 1.3.2020 klo 10. Jo olet äänestämässä Blogistanian Kuopus -kategoriassa, ilmoittaudu äänestykseen mukaan jättämällä tämän postauksen kommenttikenttään linkki joko blogisi etusivulle tai suora linkki ajastamaasi äänestysbloggaukseen. Näin osaan tulla blogiisi keräämään äänet talteen.

Muistakaa ajastaessanne tarkistaa, että blogillanne on oikea aikavyöhyke eli UTC +2 / Eastern Europian Time, kun äänestätte Suomesta. Jos äänestät ulkomailta eri aikavyöhykkeeltä, laskekaa aikaero, jotta bloggaus ilmestyy klo 10 Suomen aikaa.

Liian aikaisin tai myöhässä julkaistuja postauksia ei oteta huomioon ääntenlaskennassa, joten olkaahan tarkkana. Jos et osaa ajastaa postausta tai olet epävarma sen onnistumisesta, kysy apua kommenttiosiossa hyvissä ajoin ennen äänestyspäivää.

Äänestyksen säännöt löytyvät täältä. Ne kannattaa vielä tarkistaa ennen ajastamista, jotta pisteet varmasti menevät oikealle teokselle.

Amman lukuhetki vastaa Blogistanian Finlandiasta, eli kotimaisen kaunokirjallisuuden äänestyksestä. Globaliaa eli käännösteoksia äänestetään Todella vaiheessa -blogissa, Kuopusta eli lasten- ja nuortenkirjoja Yöpöydän kirjat -blogissa ja Tietoa Kirjamies -blogissa.

Äänestyksen tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa maanantaina 2.3.2020 kello 10.

"Minasta tuntui kuin hän olisi astunut kokonaan toiseen maailmaan,
unien ja taikuuden valtakuntaan."

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Marko Suomen YA-haaste

Jostakin käsittämättömästä syystä Anniina MikamanTaikuri ja taskuvaras unohtui lukupinooni, kunnes vasta viime vuoden joulukuussa luin sen. Olin kyllä kuullut teoksesta todella monesta paikasta ja varsin ylistävään sävyyn. Esimerkiksi Hel-YA:ssa palkittiin teoksen kansi (Sami Saramäki) ja teoksen päähenkilöt Mina ja Tom äänestettiin parhaaksi pariksi. Ehkäpä tämä kaikki hype sai minut sitten siirtämään teoksen lukemista eteenpäin, usein kun kaikkien kehumat kirjat kasvattavat odotuksia liikaa ja sitten pettyy varmemmin.

Tämä oli kuitenkin kaikkien kehujensa arvoinen ja vielä vähän enemmänkin, sillä se nousi koko viime vuoden parhaiden lukukokemusten kärkeen. Voinkin siis ilomielin suositella tätä, vaikka sinulla olisikin kirjan suhteen varautunut asenne. Eikä kannata säikähtää siksikään, että olen kirjan liittänyt osaksi Scifi-lukuhaastettani, sillä teoksen tieteisfiktio on (enimmäkseen, spoilaamatta sisältöä) steampunkkia, mutta kirjassa on niin paljon enemmän kuin yhden genremäärittelyn alle voi laittaa.

Mina inhosi kenkiään enemmän kuin koskaan, kun niistä alkoi huoneen lämpimässä kohota tympeää hevosenlannan hajua. (s. 29)

Kirjan tapahtumapaikkana on 1800-luvun lopun Helsinki. Mikama on kuvannut miljöötä todella uskottavasti vaatteineen, tapoineen ja hajuineen. Myös keskustelu naisen asemasta nousee toistuvasti esiin, ainakin rivien väleissä. 16-vuotiaassa Minassa on jotain samaa itsepäisyyttä ja sisäistä voimaa kuin Minna Canthissa, esimerkiksi hän toivoo voivansa joskus jatkaa koulussa käymistä, vaikka vanhempien kuoltua hän onkin päätynyt asumaan luhistumaisillaan olevaan vajaan hökkelikylän perukoille, tunkion viereen ja elättämään itsensä näpistelemällä. Hän myös haaveilee matkustavansa Amerikkaan tai Afrikkaan tai oikeastaan ihan minne tahansa, pois.

Hän tapaa Tomin aivan sattumalta. Mies tulee ulos kellosepän liikkeestä ja Mina päättää käyttää katurotan taitojaan ja anastaa rikkaalta vaikuttavan miehen kellon - tai niin Mina aluksi luulee. Tom kuitenkin löytää hänen piilomajansa ja pyytää tyttöä tulemaan hänelle töihin. Mina, joka on rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta hyvin kasvatettu nuori nainen, pitää miehen tarjousta aivan säädyttömänä, sillä miksi hieno herra palkkaisi apulaisekseen taskuvarkaan.

Miehen katse pysähtyi kojeeseen, jota Mina piti hämmentyneenä sormissaan kuin orava käpyä.

– Se on sydän, mies sanoi viimein. -- – Tuo, mitä neiti pitelee käsissään, on sydän.

– Eihän ole. Se on vain jonkun koneen pala, kellon tai höyrykoneen tai jonkun semmoisen sisältä.

– Eikö se ole sama asia? Ettekä usko, että koneellakin on oltava sydän? (s. 219)

Tom on taikuri, illusionisti, joka luo katsojiensa edessä uskomattomia tarinoita ja esittää temppuja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Hän rakentaa koneita, jotka ovat aivan kuin eläviä. Vielä 1800-luvulla uskottiin eri tavalla taikuuteen. Nykyihmisen on vaikeampaa uskoa näkemäänsä kyseenalaistamatta, millä on niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Moderni ihminen kun mietii aina, kuka on nukkemestari, joka liikuttelee lankoja kulisseissa.

Mikaman kieli on ällistyttävän ihanaa. Aivan liian harvoin pääsee lukemaan tällaista teosta, josta haluaisin kirjoittaa melkein kaiken muistikirjaani, sillä jokainen sana on kuin siemaus kalleinta viiniä. Nostan siis silinterihattuani (joka nököttää eteisen hattuhyllyllä) sinulle Anniina Mikama, lumosit minut sanoillasi.

– Väitin aiemmin, etten ole koskaan matkustanut, Mina sanoi silmäillen kirjahyllyjä. – Enkä minä olekaan. En muuten kuin kirjojen sivuilla.

– Mutta sehän onkin maailman nopein ja mukavin tapa matkustaa! sanoi Tom. – Avaat vain kirjan ja ryhdyt lukemaan, ja siinä samassa sinut on tempaistu jonnekin kauas omasta nojatuolistasi. Pääset kokemaan seikkailuja ja tutustumaan merkillisiin ihmisiin, joita et olisi koskaan tavannut oikeassa elämässä. Ja saatat päästä jopa sellaisiin paikkoihin, joissa yksikään toinen ihminen ei ole ennen käynyt. (s. 46)

Vasta lukemalla ymmärsin, miksi Goodreadsissa eräs lukija oli verrannut kirjaa yhteen 1980-luvun tieteis-toimintaelokuvaan. Kirjasta tulivat mieleen myös loistavat leffat The Illusionist ja The Prestige. On vaikeaa keksiä samankaltaisia kirjoja, mutta ainakin tämä on paljon parempi kuin monien kehuma Erin MorgensterninYösirkus, joka oli minulle pettymys. Stephanie Garberin Caraval pääsee tunnelmissaan lähemmäksi (hyvä lukukokemus sekin, kannattaa lukea).

Mutta esimerkiksi samankaltaisia aineksia roboteista sisältävä Ian McEwanin Kaltaiseni koneet on niin huono, etten voi suositella sen lukemista kenellekään, sillä vaikka kirjan kuvaus antaakin olettaa jotain Black Mirrorin jakson kaltaista, älkää menkö halpaan (en ole edes jaksanut kirjoittaa vielä postausta siitä). Tomin rakentamista kojeista tulee mieleen myös joskus vuosia sitten kierrätyskeskukselta kesälomareissulla löytämäni Han Suyinin teos Lumoojatar, jota luin tuolloin, mutta jäi kesken (pitänee joskus lukea loppuun, mielikuviin jäänyt ihan positiivinen tunnelma).

Hänen kanssaan Mina oli lapsena harrastanut kuvitteluleikkiä -- He olivat matkustaneet monta kertaa maailman ympäri maaten vieretysten selällään nurmikolla ja katsellen taivasta, jolla ei ollut ääriä eikä rajaa. Illan hämärtyessä isä oli sytyttänyt tulen taikalyhdyn lamppuun ja heijastanut sillä Minan huoneen seinälle kuvia kaukaisten maiden kaupungeista, ihmisistä ja eläimistä. (s. 31)

Mikama on ripotellut vihjeitä tarinan loppupuolella tapahtuvista käänteistä jo todella varhaisessa vaiheessa kirjaa. Vasta kun kävin läpi tarralappuja, joilla olin lukiessani merkinnyt kauniit lauseet ja potentiaalisesti merkittävät kohdat, huomasin kuinka paljon lukijalle annetaan leivänmurusia pitkin tarinaa. Loppu ei siis tullut aivan yllättäen, vaan osasin jo kesken lukemisenkin alkaa muodostaa arvauksiani. Se ei kuitenkaan yhdään himmentänyt myöhempien juonenkäänteiden hohdetta, vaan ne olivat pikemminkin ilolla tervehdittyjä pilkahduksia, silmäniskuja kirjailijalta tarkkaavaiselle lukijalle.

Ah, harvan kirjan jälkeen tulee vastaavaa krapulaa kuin tämän luettuani. Onneksi joulukuussa luin toinen toistaan parempia kirjoja, niin ei tarvinnut tipahtaa näistä euforisista tunnelmista liian aikaisin. Tässä vaiheessa kun kirjoitan kirjasta blogiin, olen lukenut jo sarjan toisenkin osan, Huijarin oppipoka ja vaikka se ei ollutkaan aivan yhtä hengästyttävän hieno, se avasi paljon Tomin ja Professorin yhteisestä menneisyydestä (vaikka jäinkin kaipaamaan vielä lisää). Odotan malttamattomana, että trilogian viimeinen osa Tinasotamiehet ilmestyy melko tarkalleen kuukauden päästä. Suosittelenkin siis (myös aikuiskukijoille): lukekaa tämä kirja!

Eivät kaikki tarinat lopu siihen, kuinka "he elivät onnnellisina elämänsä loppuun asti". Mutta eihän tämä olekaan loppu. Tämä saattaa olla vasta alku. (s. 410)

Arvosana:

Takakannesta:

Mikä tahansa on mahdollista, jos sen vain osaa uneksia.

Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890. Ensi hetkestä lähtien heidän kohtalonsa tuntuvat kietoutuvan merkillisellä tavalla yhteen, ja pian Mina työskentelee Tomin taikashow'ssa, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon. Molempien menneisyydessä on kuitenkin pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla – muutama taikatemppu hihassaan.

Taikuri ja taskuvaras aloittaa maagisen trilogian täynnä silmänkääntötemppuja, romantiikkaa ja jännitystä. Toinen osa, Huijarin oppipoika, ilmestyy 2019.

411 sivua, WSOY 2018

Sarjassa ilmestyneet:

Taikuri ja taskuvaras
Huijarin oppipoika
Tinasotamiehet

Mikaman esikoisteos on luettu myös täällä:Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Kirjapöllön huhuiluja, Muissa maailmoissa, Kirjoihin kadonnut, Todella vaiheessa

"Dumbledore otti lippaan sisältä ison karkeatekoisen puupikarin. Se olisi ollut aivan mitättömän näköinen, jollei se olisi ollut piripintaan täynnä leimuavia sinivalkeita liekkejä."

Arvostelukappale

J.K. Rowlingin luoma velhomaailma ei ollut aluksi suosikkejani, sillä törmäsin Harry Potterin nimeen joka paikassa. Blogiani pitkään lukeneet sattavat tietääkin, etten pidä yleensä paljon hehkutetuista kirjoista sekä taustatarinan, kuinka minusta tuli Pottereiden lukija - mutta kerrataanpa uusien lukijoiden varalta.

Harry oli heidän taloonsa yhtä tervetullut kuin homesieni. (s. 14)

Sarjassa ehti ilmestyä kolme osaa suomeksi, ennen kuin itse tutustuin Harryyn, mikä sekin tapahtui vanhimman isosiskoni sinnikkyyden ansioista. Hän on peruskoulun ensimmäisten luokkien opettaja ja tuntee hyvin lastenkirjallisuuden, minkä lisäksi hän perheeni muiden jäsenten tapaan innokas lukutoukka. Kun kerroin hänelle, etten ollut lukenut Pottereita, enkä oikein haluakaan, hän eräällä kahdeksannen luokan lomallani luonaan vieraillessaan istutti minut olohuoneen sohvalle, antoi ensimmäisen kirjan käteeni ja avasi sen pyytäen lukemaan edes enimmäisen sivun.

No, eihän sen perusteella voinut vielä mitään sanoa, niinpä luin vähän pidemmälle. Ja sille tielle jäin. Odottelinkin jo sitten innokkaana neljännen osan ilmestymistä ja sain sen kesällä 2001 lahjaksi toiselta isosiskoltani, oltuani lastenvanhtina hänen esikoiselleen, hänen itsensä ollessa synnyttämässä kummipoikaani. Kävin rippikoulun vain vähän ennen kastejuhlaa, vaikka en uskovainen olekaan. Se nyt vain sattui olemaan perheen tapa ja sainhan olla kesäleirillä samanikäisten nuorten kanssa.

Liekehtivään pikariin liittyy siis vahva tunnesiden ja kirja toimii joka lukukerralla. Tämä oli varmaan jo järjestyksessään 12. kerta, kun luin teoksen (en ole aivan varma, menin jossain vaiheessa sekaisin laskuissa, ollaan kuitenkin helposti yli kymmennessä lukukerrassa). Luin kirjan edellisen kerran 2016 ja postaus siitä löytyy täältä. Teoksen kuvitettu versio oli yksi kirjavuoteni 2019 odotetuimmista uutuuksista ja se tulee aina olemaan kirjahyllyni aarre. Olen lukenut myös kolme aiempaa kuvitettua versiota. Ne lainasin kirjastosta, mutten niistä tullut kirjoittaneeksi blogiin.

Mutta nyt hänen edessään seisoi lyhyt ja kiukkuinen velho, joka kieltäytyi suoralta kädeltä uskomasta että hänen viihtyisään ja säntilliseen maailmaansa voisi tulla särö - kieltäytyi uskomasta että Voldemort olisi voinut nousta taas. (s. 435)

Jokaisella lukukerralla kirjassa keskittyy eri asioihin, tunnelma on siis aina yksilöllinen. Tällä kertaa luennassa yhdistin Kuolonsyöjät ja äärioikeiston nousun, mikä antoi paljon synkempiä sävyjä kirjalle kuin koskaan aikaisemmin. Etenkin kun loppupuolella pimeyden lordin uutta tulemista kyseenalaistettiin paljon. Myös lehdistön sananvapaus ja fake news -ilmiö nousivat voimakkaammin esille reaalimaailman viimeaikaisten tapahtumien valossa. Jästilehdistäkin kun löytyy useampia Rita Luodikon oppikunnan kannattajia.

P.S. toivottavasti liimasimme tarpeeksi postimerkkejä.

--

Harryn oli vaikea pidätellä naurua. Kuori oli ääriään myöten täynnä postimerkkejä, lukuun ottamatta etupuolelle jätettyä neliötuumaa, johon oli piirreetty pienellä käsialalla Dursleyn osoite. (s. 20-21)

Toisin kuin kolmessa aikaisemmassa Potterissa, vaikka kirja käytännössä alkaa huispauksen maailmamestaruuskisoista. ei tässä kouluvuoden aikana ole lainkaan tupien välistä huispausta, velhomaailman keskeistä urheilulajia. Tylypahkassa, noitien ja velhojen koulussa nimitäin järjestetään pitkän tauon jälkeen kolmivehoturnajaiset. Linnaan saapuu kahden muun eurooppalaisen taikakoulun opiskelijoita ja jokaista koulua edustaa yksi oppilas. Mutta kuinka ollakaan, omituisten juonenkäänteiden myötä myös Harry päätyy kilpailijaksi.

Harry yritti olla ajattelematta murjottavaa Myrttiä syöksymässä putkea pitkin pytyn sisällön kera. (s. 291)

Harmilliseti kuvia oli vähän vähemmän kuin toivoin (etenkin lukujen aluissa oli kuvitus hyvinkin pelkistettyä aiempaan verrattuna) ja pari mielestäni hieman outoa kuvitusvalintaa oli päätynyt teokseen, kuten Dursleyden lentävä sähkötakka. Moni koko aukeaman kuva puolestaan oli sitten sitäkin onnistuneempia. Niihin täytyy palata uudelleen ja käydä läpi pienintäkin yksityiskohtaa myöden.

Pidin todella paljon Jim Kayn näkemyksestä Viktor Krumin, Cedric Diggoryn ja Draco Malfoyn suhteen. Harry itse ei aina ollut ihan edukseen kuvissa, vaan onnistui näyttämään todella epäilyttävältä. Hermionea en puolestaan voi kuvitella kuin Emma Watsonin näköisenä, mutta Kayn versio Hermionesta on kuitenkin paljon armollisempi kuin Mika Launiksen tai edes Rowlingin itsensäkään.

Rowlingista puheenollen, lukuintoni hänen teoksiaan kohtaan sai pahan kolauksen kirjailijan twiitattua tranfobisesti. Onkin sen jälkeen ollut hieman vaikeaa kokea olevansa Korpinkynsi tai erottaa kirjailijan persoonaa teoksistaan. Pottereiden ihanin puoli kun yleisesti tunnustaen on ollut se suvaitsevaisuus, jota erikoisemmatkin persoonat kokevat, vaikka mm. Luna ja Neville joutuvatkin silmätikuiksi.

"Kuulkaa", Harry sanoi lujasti. -- "muutama nauru maistuisi kyllä. Meille kaikille maistuisi muutama nauru. Minusta tuntuu että ennen pitkää tarvitaan tavallista enemmän naurua." (s. 450)

Tästä kuprusta huolimatta, oli ihanaa palata taas Tylypahkaan ja taikamaailmaan. Odotan innolla seuraavaan kuvitettua osaa ja suosittelen kaikkia lukemaan Potterit myös kuvitettuina, vaikka tarina olisi jo läpeensä tuttu. Kuvat kun antavat aivan uutta pureskeltavaa tekstin ohessa.

Arvosana:

Takakannesta:

Kolmivelhoturnajaiset kutsuvat!

Jim Kayn upeasti kuvittama neljäs Harry Potter -teos on täynnä taikaa.

"Koetuksia on kolme; ne ovat tasavälein kouluvuoden mittaan, ja niissä koetellaan ottelijoita monin eri tavoin... heidän taikataitojaan - urheuttaan - päättelykykyään - ja tietenkin kykyään pärjätä vaaratilanteissa."

Harry Potterin neljäntenä kouluvuonna Tylypahkan koulussa järjestetään kolmivelhoturnajaiset, joihin osallistuu oman koulun lisäksi kaksi muuta velhokoulua, Beauxbatons ja Durmstrang. Kustakin koulusta valitaan ottelija kolmeen rohkeutta, taitoa ja ajattelua mittaavaan koetukseen. Kolmen koulun nuoret velhot ja noidat seuraavat turnajaisia omia suosikkejaan kannustaen. Ottelupäivien välissä koulunkäynti jatkuu.

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 451 sivua, Tammi 2019

Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Goblet of Fire (2000)

Sarjassa ilmestyneet:

Blogistanian Globalia

Agustina Bazterrica: Rotukarja (Like, suom. Einari Aaltonen), 3 pistettä
Ørjan Nordhus Karlsson: Yön ja päivän välissä (Like, suom. Aino Ahonen), 2 pistettä
Nora Roberts: Toinen koitos (Gummerus, suom.), 1 piste

Blogistanian Kuopus

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, suom. Leena Ojalatva), 3 pistettä
Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset (Otava, suom. Outi Järvinen), 2 pistettä
Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus (Otava, suom. Jaana Kapari-Jatta), 1 piste

Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli on kirjabloggaajien valinta vuoden 2019 parhaaksi lasten- ja nuortenkirjaksi.

Suomalaiset kirjabloggaajat valitsivat vuoden 2019 parhaat lasten- ja nuortenkirjat verkkoäänestyksellä 1.3.2020. Blogistanian Kuopus -palkinnon voitti Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli (WSOY). Toiseksi tulivat jaetulla pistesijoituksella Elizabeth Acevedon Runoilija X (Karisto, suom. Leena Ojalatva) ja Maja Lunden Lumisisko (Kustantamo S&S, suom. Katriina Huttunen, kuvitus: Lisa Aisato).

Blogistanian Kuopus -palkinto jaetaan kahdeksatta kertaa. Kirjabloggaajat äänestivät blogeissaan suosikkinsa vuonna 2019 julkaistuista suomen-, ruotsin- ja saamenkielisistä sekä näille kielille käännetyistä lasten- ja nuortenkirjoista. Äänestykseen osallistui 14 kirjabloggaajaa. Ääniä annettiin kaikkiaan 29 teokselle.

Blogistanian kirjallisuuspalkintojen jakotilaisuus järjestetään Kuopion kaupunginkirjastolla perjantaina 20.3.2020 klo 17:00 Kirjailijayhdistysten Talvipäivien avajaisissa.

Blogistanian Finlandia tulokset Amman lukuhetki -blogissa

Blogistanian Globalian tulokset Todella vaiheessa -blogissa

Blogistanian Tiedon tulokset Kirjamies -blogissa

Otteita kirjabloggaajien arvioista

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

"Rasi-Koskinen on onnistunut punomaan kirjaansa kunnianhimoisen juonen, joka avautuu kerros kerrokselta, ripottelee sopivasti vihjeitä matkan varrelle ja yllättää yhä uudestaan."

- Kirjaluotsi

"Kun pääsin tarinan imuun, se vei minut pyörremyrskyn tavoin mukanaan."

- Kirjasähkökäyrä

Elizabeth Acevedo: Runoilija X

"Runoilija X -- on hyvin voimakas nuoren naisen kannanotto ryyditettynä metoo-hengellä ja oman ajattelun merkityksellä."

- Kirjapöllön huhuiluja

"Xiomaran tarina vie mukanaan, kerronta on rentoa ja kuvailevaa."

- Yöpöydän kirjat

Maja Lunde & Lisa Aisato: Lumisisko

"Lumisisko on kaunis tarina perheestä, jota on kohdannut musertava suru. -- Uskon, että surun keskellä elävälle perheelle tarina tuo lohtua ja auttaa lapsia vaikeassa tilanteessa. Lisa Aisaton kuvitus on lumoavan kaunista ja mielikuvitusta ruokkivaa."

- Kirja vieköön!

"Ihmeellinen, upea, taianomainen, jännittävä ja pakahduttavan surullinen. -- En muista, milloin viimeksi olisin lukenut mitään näin kaunista, mutta samaan aikaan niin surullista kirjaa."

- Luetaanko tämä?

Muut ääniä saaneet kirjat:

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

Emelie Andrén ja Salla Savolainen: Eeron traktorikoulu

Holly Bourne: Niin käy vain elokuvissa

Lena Frölander-Ulf: Nelson Tiikeritassu

Kaisa Happonen & Joonas Utti: Piste

Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.): Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)

Pauli Kallio & Juliana Hyrri: Kalle, pallo ja sello

Satu Kettunen: Mörköjuhlat

Katri Kirkkopelto: Lintu Sininen

Siri Kolu: Villitalo

Janne Kukkonen: Voro 2 - Tulikiven armeija

Noora Kunnas: Salmanterin Terttu ja minimerirosvot

Kirsti Kuronen: Kerro minulle kaunis sana

Kirsti Kuronen: Merikki

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki ja huutava vääryys

Elina Lappalainen & Ilona Partanen: Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset

Johanna Lestelä: Tuikun tärkeä tehtävä

Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka

Sari Luhtanen: Isadella - Sydän kylmänä

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Kuiskaajien kilta

Henna Ryynänen: Jouluinen Myry

Saija Saarni: Kiviä taskussa

Isabel Thomas & Marianna Madriz: Pieni opas suureen elämään - Stephen Hawking

Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen! - Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit

Nora Roberts: Toinen koitos (Valitun aikakirjat #2)

Nonna Wasiljeff: Tomupoika

Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus (Nevermoor #2)

Sylvain Neuvel: Ei enempää kuin ihminen (Themis-kansiot #3)

Lukupiirissä | Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Klassikkohaaste osa 10 | Octavia E. Butler: Aamunkoitto (Xenogenesis #1)

Tammikuun luetut

Blogistanian kirjapalkinnot 2019 - Äänestysohjeet

Minna Canth -lukuhaaste (19.2.-19.3.2020)

Vuokko Hurme: Kiepaus (Huimaa #1)

Leigh Bardugo: Varjo ja riipus (Grishaversumi #1)

Sanna Isto: Sirpale

Ilkka Auer: Kymnaasi

Ystävänpäivän lukumaraton 2020 (päivittyvä postaus)

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

Äänestä Blogistanian Kuopusta 2019 täällä

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja liekehtivä pikari

Ääneni vuoden 2019 Blogistanian kirjallisuuspalkintojen äänestyksessä

Blogistanian Kuopus 2019 - Äänestyksen tulokset

Otteita kirjabloggaajien arvioista

Muut ääniä saaneet kirjat: