Yöpöydän kirjat

"Aaverannan tapaisessa paikassa tarut voivat joskus pikkuisen... puraista."

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta

Thomas Taylor on tuttu nimi ainakin niille, jotka ovat lukeneet Harry Pottereita englanniksi, hän kun on kuvittanut sarjan yhden ja ehkä tunnetuimman version. Hän kertoo Malamanterin kiitoksissa, että hänelle oli aina sanottu, että koska hän on hyvä piirtämään tulee hänen keskittyä siihen ja unohtaa haaveet kirjailijan urasta. Mies kuitenkin halusi yrittää ja lasten kuvakirjojen kautta hän pääsi kokeilmaan tatojaan. Ja tässä nyt olaan. Malamanteri on mukaansa tempaava lasten seikkailuromaani 9-99-vuotiaille (takakannen mukaan) pakkasen puraisemasta satamakaupungista, jossa tarut ovat totta.

Ajattelet ehkä, ettei kalaihmisiä voi olla olemassa. -- Tämä kertomus ei ehkä ole sinulle. Voisit oikeastaan tehdä itsellesi palveluksen ja lopettaa lukemisen tähän. Pane kirja kiinni ja lukitse se vanhaan peltirasiaan. Kääri rasian ympärille raskasta kettinkiä ja heitä se kävelylaiturilta mereen. unohda koskaan kuulleesikan Aaverannasta. (s. 10)

Vertailua Pottereihin ei tokikaan voi täysin välttää, etenkään tuon taustatiedon takia - lisäksi suomentaja on sama kuin Pottereilla eli Jaana Kapari-Jatta. Malamanterissa on kuitenkin oma, täyteläinen maailmansa. Pidin erityisen paljon Aaverannan kaupungin monikerroksellisuudesta. Pienistä vihjeistä päätelleen kirja tapahtuu nykyajassa, mutta sitä on välillä vaikea muistaa. Minulle miljöö maalautuikin hyvin 1930-lukulaisena (esimerkiksi lady Krakenin kameraluna), sillä suurimmat ajoittavat tekijät olivat pari löydettyä Pokémon-korttia ja maininta, että ensimmäisestä maailmasodasta on enemmän kuin 100 vuotta aikaa.

"Tämä on outo kaupunki", Orvokki sanoo hämmästyneellä äänellä. "Outo, mutta ihana."(s. 208)

Tämä historiallinen tunnelma palvelee loistavasti tarinaa, sillä päähenkilö, hotelli Vanhan Nautiluksen löytötavaratoimistoa hoitava 12-vuotias Herbert Sitrus on orpo, joka löydettiin pikkulapsena rannalta sitruunalaatikossa muistinsa menettäneenä. Koko kaupunki adoptoi hänet omakseen. Lisäksi huurteisten katujen varsilla on niin rantalöytöjä (kuten meripihkaa, simpukoita, merilasia ja ajopuuta) myyvä kauppa kuin maailman ihanin kirja-apteekki.

"Tiedäthän, miten ihmiset käyvät lääkärillä saadakseen lääkemääräyksen?"sanon. "No, tämä on sama asia, mutta kirjoilla. Tarinat ovat ikään kuin lääkettä." (s. 54)

Jenny Hanniverin omistamassa kaupassa on ikivanha kapistus: silinterihattuinen merenapina (apinan yläruumis ja kalan alaruumis), joka kirjoittaa vanhalla kirjoituskoneella reseptin kirjasta, jota et välttämättä etsi, mutta jonka tarvitset. Tahtoisin niin kovasti käydä tuossa maagisessa paikassa, jossa on kaiken lisäksi myös puhuva kissa!

"Maailman ainokainen kirja-apteekki", rouva Hanniver sanoo. -- "Kirjasto lainaa sinulle haluamasi kirjan, kun taas kirjakauppa myy sen maksua vastaan. Täällä kuitenkin kirja valitse sinut."(s. 60)

Tarina alkaa siitä, kun Herbien toimistoon tulee pörrötukkainen tyttö, joka etsii piilopaikkaa, sillä häntä ajaa takaa outo mies. Tyttö on 12-vuotias Orvokki Parma, mutta sitä Herbie ei vielä tiedä. Eikä sitä, millaisiin seikkailuihin tuo kissamaisesti liikkuva nuori nainen hänet saakaan houkuteltua mukaansa.

No niin, olet varmaan jo ehtinyt päätellä, etten ole Äkkiä, Herbie. Hyppää! -tyyppiä. Tai siis eihän löytötavaratoimiston hoitajan arjessa ole kovin paljon tarvetta hyppelyille ja huutomerkeille. Mutta Orvokki on muuttanut kaiken. (s. 113)

Malamanterin lukukokemus oli jännittävä sekoitus nostalgiaa ja uuteen maailmaan tutustumista. Siinä olio paljon kohtia, jotka tuntuivat kuin olisin lukenut jotain tuttua, mutta ensimmäistä kertaa. Tämän tunteen herättävät kitjat ovatkin aina ihan parhaita. Tässä kun oli vieläpä sellainen mailma ja hahmot, joista en arvannut yhtikäs mitään etukäteen.

"Parhaiten saa tietää, mitä kirjassa kerrotaan, kun lukee sen"(s. 90)

Pidin suomennoksesta todella paljon, vaikka siinä onkin muutamia haastavia sanoja nuorimmille lukijoille kuten monoliitti, puoshaka, koproliitti, folkloristiikka, kryptozoologia, ja astrakaanihattu (viimeisimmästä ei minullakaan ollut mitään havaintoa).

Ilmeisesti kirjassa oli karttakin (meni kyllä minulta aivan ohitse tarinaa ahmiessani), joka mainitaan Oi mutsi mutsi -blogissa. Onneksi löysin kartan netistä. Odotan jo malttamattomasti syksyllä ilmestyvää jatko-osaa Gargantis. Ihanaa löytää uusi, kiehtova maailma!

"Mitä nyt tapahtuu?" Orvokki sanoo. "Tarina taisi päättyä tähän."

"Niin", sanon olkiani kohauttaen. "Tai se saattoi vasta alkaa tästä."(s. 297)

Arvosana:

Takakannesta:

Kun mahdoton on mahdollista!

Malamanteri aloittaa trilogian, tarina-aarrearkun, jossa salaisuudet ja legendat huuhtoutuvat unohtumattoman merenrantakylän rannoille. Siellä monet vannovat nähneensä mystisen kiehtovan merihirviö malamanterin…

Herbert Lemon on Hotelli Nautiluksen löytötavarapisteen hoitaja. Aina ei ole helppoa palauttaa hukattuja tavaroita oikeille omistajille ja erityisen vaikeaa se on silloin, kun kadonnut on ihminen. Kun Violet Parma ilmestyy etsimään hotellista kaksitoista vuotta aiemmin kadonneita vanhempiaan, lapset lähtevät kiehtovalle arvoitusten polulle, joka ei väistä merihirviö malamanteria.

Mikä on tämä tarujen olento, joka vetää puoleensa ihmisiä ja joka voi toteuttaa toiveita? Ja mikä on silloin vaihtokaupan hinta?

9–99-vuotiaille suunnatun sarjan on suomentanut sanataituri Jaana Kapari-Jatta. Malamanterin hiukan nyrjähtäneessä maailmassa yhdistyvät Tim Burtonin ja Wes Andersonin elokuvien goottinen ja veikeä vire. Sen tunnelmasta ei haluaisi palata takaisin.

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 298 sivua, WSOY 2020

Alkuperäinen nimi: Malamander (2019)

Kirja on luettu myös täällä: Oi mutsi mutsi, Lukuhirmu Hertta

Samankaltaista luettavaa: Jessica Townsend: Nevermoor - Morrignin koetukset ja Meinioseppä - Morriganin kohtalo, Mila Teräs: Kadonnut kaupunki, Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut, Helen Dunmore: Ingo-sarja

Koska pääsiäisen lukumaraton meni omalta osaltani vähän ohitse vietettyäni aikaa siskojeni ja heidän tyttäriensä kanssa videopuheluiden parissa, vapun lukumaratonin luotsaaminen tuli kuin tilauksesta. Koska tänä vuonna teema on "pysytään kotona", sopii lukumaraton sen kanssa loistavasti yhteen!

Maraton alkaa omalta osaltani 30.4. klo 21:00. Ensimmäinen kirja on Tuutikki Tolosen Agnes ja unien avain, jota jatkan sivulta 75. Alun perusteella pidän tästä enemmän kuin Mörkö-sarjasta. Todella vahvaa imua tarinassa.

¨
Klo 0:00 Tartuin Torben Kuhlmannin kirjoittamaan ja upeasti kuvittamaan Edison - Kadonneen hiiriaarteen arvoitus lastenkirjaan. Se kertoo hiirinäkökulmasta suurten keksintöjen ajasta, jolloin hehkulamppu ja sukellusvene olivat vielä uusia asioita.

Klo 2:00 Nyt lukupinosta valikoitui pari vuotta sitten koulukirjastoissa työskennellessäni bongattu Jussa Lehtisen Lakkisakki - Pakkolasku.

Näin on taas yksi kuukausi tätä poikkeuksellista vuotta 2020 takana. Huhtikuu on runoilijankin sanoin kuukausista julmin ja se tuntui yhtä aikaa menevän ohitse nopeasti ja matelevan. Lukukokemusten saralla kuukauteen mahtui todella hyviä ja uskomattoman huonoja kirjoja. Erityisen mainioita olivat Tinasotamiehet, Malamanteri, Dodo sekä Agnes ja unien avain. Ei-niin-hyvä puolestaan oli Piiri, josta tulee jossain vaiheessa pitkä postaus.

Vapun lukumaraton on parhaillaan meneillään ja siihen pystyy osallistumaan edelleen 3.5. asti. Toukokuun ensimmäinen tarkoittaa myös sitä, että Scifi-lukuhaasteen viimeinen kuukausi käynnistyy.

Huhtikuussa luin kymmenen kirjaa (2579 sivua):

Kristina Ohlsson: Zombikuume (postaus tulossa)
J.S. Meremaa: Dodo
Anniina Mikama: Tinasotamiehet (postaus tulossa)
Cressida Cowell: Noitakuningas herää (postaus tulossa)
Thomas Taylor: Malamanteri
Fuse & Taiki Kawakami: Kun jälleensynnyin hirviönä 1 (postaus tulossa)
Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck & Iida Turpeinen: Ellen T.
Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Suomen supernaisia 2: Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit
Mats Strandberg & Sara B. Elfgren: Piiri (postaus tulossa)
Tuutikki Tolonen: Agnes ja unien avain (postaus tulossa)

Marko Suomi haastoi joulukuun alussa lukemaan ainakin yhden nuorten tai nuorten aikuisten kirjan ennen vappua. Minulle tässä ei ollut haastetta nimeksikään, sillä luen muutenkin molempia niin paljon. Haasteen päättyessä saldoni onkin 16 kirjaa. Tässä siis YA-haasteen kooste (top 5 suositelemissani tähti):

Leigh Bardugo: Varjo ja riipus ★
Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras ★
Nonna Wasiljeff: Tomupoika
Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset ★
Rainbow Rowell: Eleanor & Park
Briitta Hepo-Oja: Suomea lohikäärmeille (postaus tulossa)
Taru Kumara-Moisio: Ihmisversoja
Jemina Kuisma: Terra Antiqua
Julie Murphy: Dumplin (postaus tulossa)
Anniina Mikama: Huijarin oppipoika
Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana
Magdalena Hai: Haiseva käsi
Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen
J.S. Meremaa: Dodo ★
Anniina Mikama: Tinasotamiehet ★ (postaus tulossa)
Mats Strandberg & Sara B. Elfgren: Piiri (postaus tulossa)

Ja jos et ehtinyt mukaan tähän YA-lukuhaasteeseen, ei se mitään, sillä Lotta reads books -blogista löytyy ohjeet seuraavaan. Neljän instagrammaajan ideoima YA-haaste on bingo-muotoinen. Teinkin jo suunnitelmia lukupinossa olevien sekä kesän ja syksyn aikana ilmestyvien kirjoje pohjalta.

Toukokuun lukupino:

Marja Aho: Loukuttaja
Ante Aikio: Jänkäjärven syöverit
Mervi Heikkilä: Jaan ja Jäähammas
Piia Leino: Yliaika
Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka
Kristina Ohlsson: Lasilapset
Brian Selznick: Wonderstruck
Camilla & Viveca Sten: Syvyyksissä
Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet

Toukokuun lukupino [kuva tulossa] on vasta viitteellinen. Valitsin tähän pitkälti kirjaston kirjoja, jotta voin palauttaa lähitulevaisuudessa mahdollisimman paljon ennen poikkeustilaa lainaamiani. Lukupinon ohi toki saattaa kiilata kevään uutuuksia.

"Lohikäärmeet olivat hankalampia hoitaa kuin bonsaipuut."

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 11. Vaihtoehtohistoria, Popsugar Reading Challenge: A book set in a city that has hosted the Olympics (Helsinki)

Kevät eteni tuskallisen hitaasti. Pari viikkoa sitten oli satanut vielä lunta, sinivuokot olivat joutuneet tunkeutumaan maanpinnasta rakeiden läpi. Ilmastonmuutos, toiset sanoivat. Vihaiset jumalat, täti vastasi. (s. 29)

Olen lukenut Briitta Hepo-ojalta aikaisemmin Hylättyjen lasten kaupungin. Teos ei ollut aivan mieleinen ja niinpä olinkin hieman varautunut tähän viime vuonna ilmestyneeseen ja tammikuussa Topelius-palkittuun Suomea lohikäärmeille. Kuulin kuitenkin tästä paljon ihastuneita kommentteja, joten luin kirjan, tosin jo tammikuussa, blogissa käsiteltäväksi se ehti vasta nyt. Tämä olikin aivan eritasoinen kirja kuin ensikosketukseni kirjailijan tuotantoon. Siinä oli myös muutamia aika jännittävällä tavalla ajankohtaisia teemoja.

Kirjalla on kaksi keskeistä näkökulmahenkilöä, ritarisukuun kuuluva 19-vuotias Lynx ja "köyhä tavis" 18-vuotias Tim, koko nimeltään Timjami Leivonen. Heidän välilleen on kehitelty Romeo ja Julia -tyyppinen kielletty rakkaus, sillä kahteen eri luokkaan kuuluvan väliset suhteet ovat jos eivät aivan tabu niin ainakin paheksuttavaa. Oli ihanaa, kuinka molempien perheissä oli vahvasti teemallinen nimeämisperinne. Timillä on sisko Kaneli ja täti Rosmariini. Lynxin koko nimi puolestaan on Lynx Amadeux af Bjarmia ja hänellä on sisko Fox Audieux ja veli Feenix Lux.

Olin yhdeksäntoista. Olisiko minun pitänyt jo tietää, mitä halusin elämältäni? Millainen ritari minä olin, kun en tahtonut sotilasuralle? Joidenkin on pakko tietää mitä tahtovat, pieni ääni nakutti päässäni. Kaikki eivät voineet käydä yliopistossa huvin vuoksi. Tiesin, että olin etuoikeutettu, kun sain potea tällaista eksistentiaalista kriisiä vailla huolta huomisesta. (s. 40)

Tämä vaihtoehtohistoriallinen kirja sijoittuu vuoteen 2020, Suomeen, joka on kuningaskunta, jonka pääkaupunki on Turku ja joka on jakantunut Etelä-Suomeen ja Botniaan (lisäksi on pienempi Koilismaan alue). Lappi on villiä erämaata, missä taikuus voi vielä hyvin, sillä se hylkii teknologiaa, joka on pakottanut sen vetäytymään pohjoiseen "yhtä vääjäämättömästi kuin jäätiköt sulivat". Suomen pääuskonto on luonnonusko. Timin pihapiirissa asuu haltia, jota täytyy lepytellä ruokalahjoilla, rintakehän päälle voi tulla istumaan painaja (josta sana painajainen on johdettu, vaikka se kuvaakin unihalvausta eikä pahaa unta) ja sudenkorentoa kutsutaan sen vanhalla, ruotsalaista alkuperää olevalla nimellä noidan värttinäksi.

Tim saa sedältään lohikäärmeen. Se on pieni, itämaista lajia oleva ja se puhkuu tulen sijaan sadepilviä (kuinka söpöä). Kirjan nimi pohjaa sanontaan, miten jotkin asiat ovat yhtä vaikeita kuin yritäisi opettaa suomea lohikäärmeelle (tai niin kuin Tim asian muotoilee, kuin yrittäisi opettaa kvanttifysiikkaa kastemadolle). Ne ymmärtävät aina sitä kieltä, missä ovat kuoriutuneet, mutta luonteikkaina olentoina niiden opettaminen ei ole helppoa. Lohikäärmeet syntyvät valmiiksi nimettyinä, mutta nimen tietävät vain ne itse, joskus tosin on mahdollista, että satojen tai jopa tuhansien nimiehdotusten jälkeen pikku pedot voivat hyväksyä jonkin muunkin nimen.

Jopa marsut olivat ohittaneet lohikäärmeet lemmikkitilastoissa vuosia sitten. Sen täytyi johtua siitä, että vuosi vuodelta lohikäärmeet näyttivät kutistuvan. Ennen muinoin ne olivat kuulemma olleet niin suuria, että niillä saattoi ratsastaa (varmaan pötyä). Tällä yksilöllä ratsastaisi korkeintaan kärpänen. (s. 12-13)

Minusta oli hauskaa huomata kuinka Hepo-oja oli punonut maailmaansa meille tuttuja asioita. Esimerkiksi yksi Timin ystävä sanoo, että he voivat vielä menestyä, koska J.K. Rowlinkin "oli rutiköyhä ennen kuin hänestä tuli miljardööri". Tim kuitenkin torppaa hänet kommentoimalla, ettei se vaikuta kauhean todennäköiseltä, sillä Rowlingin kirjat ovat Suomessa sensuurissa.

Suomea lohikäärmeille pystyy lukemaan yhteiskuntakriittisesti. Siinä puhutaan mm. noitien ihmissoikeuksista (jotka alkoivat kärsiä erityisesti toisen maailmansodan jälkeen) ja aatelisten periytyvistä etuoikeuksista (esimerkiksi maanomistajien äänillä on enemmän painoarvoa vaaleissa), minkä vuoksi Suomi ei kuulu EU:hun. "Uskomatonta, että meidän piti elää maassa, jossa kansalaisia tuomittiin heidän syntyperänsä perusteella." Näinhän tälläkin hetkellä tapahtuu monen "ei riittävästi suomalaisen näköisen" ihmisen kohdalla oikeastikin. Pistää aina vihaksi lukea vaikkapa Twitteristä rasistista öyhötystä, murh! Tekisi mieli lähettää sellaisten tyyppien luo minilohikäärmeitä puremaan reikiä sukkiin.

Miksi noidista tuli kirosana pakanallisessa Suomessa -- Sehän on melko ristiriitaista. Uhraamme yhä haltioille, pyydämme apua jumalilta ja tehostamme lääkkeiden vaikutuksia erilaisilla runoilla ja riiteillä. Mitä muuta se on kuin magian hyväksikäyttöä? -- Silti noidat saavat pahimmassa tapauksessa kuolemantuomion, kun lääkäreille opetetaan samaan aikaan lääkekasvien salaperäisiä ominaisuuksia yliopistossa asti. Miksi juuri noidat ovat vainon kohteena? (s. 21)

Kirjassa on myös feministinen pohjavire: Lynx kertoo eräistä bileistä, joissa häntä oli "kähmitty luvatta takapuolesta ja kysytty, montako lasta olin valmis tekemään". Lisäksi Lynxin sisko on parisuhteessa naisen kanssa. (Eikä asiaan suhtauduta mitenkään erikoisena asiana, Veronica tosin jää hieman etäiseksi hahmoksi). Yksi iso teema on myös ilmastonmuutos, johon liittyvät niin katoavat mehiläiset kuin kutistuvat lohikäärmeetkin, mistä tuli mieleeni sanonta "pienetyä kuin pyy maailmanlopun edellä".

"Noitia ei edes oikeastaan ole enää olemassa. Ennen oli. Mehiläiset katoavat, myrskyt lisääntyvät, sademetsät tuhoutuvat, viljasadot pienenevät, ihmiset mellakoivat, noidat häviävät. Ja lohikäärmeet kutistuvat. Itse asiassa kaikki eläimet kutistuvat, kun ilmasto lämpenee. Parisataa vuotta vielä, ja niitä ei ole enää olemassakaan, niin kuin ei taikuuttakaan."(s. 96)

Kun Uudenmaan kruununprinsessa Freija murhataan ja pohditaan tahoa, joka on teon takana (vaihtoehtoina ovat ainakin tasavaltaa kannattava anarkistinen järjestö TASA ja aatelisten oma ryhmittymä, sillä Freija oli kansalaisten oikeuksien puolella ja valmis lakkauttamaan periytyvät etuoikeudet), tuli aivan mieleen uutinen, kun prinsessa Diana kuoli ja jälkipyykki, kun syyllistä etsitiin niin paparazzien kuin kuninkaallisen perheen piiristä. Muistan istuneeni 10-vuotiaana lapsuudenkotini olohuoneen pöydällä ja juoksin itkien äidin luokse kertomaan suru-uutisesta.

Oli todella jännittävää huomata, että kirjassa puhuttiin, kuinka Helsingissä saattaa tulla murhan jälkeen ulkonaliikkumiskielto ja kuinka "kukaan ei suostuisi siihen, että keskikesän juhlaa pitäisi viettää sisätiloissa". Myöhemmin kirjassa eräs hahmo päätyy sairaalaan ja häntä hoitavilla lääkäreillä on kasvomaskit, sillä epäillään ruttoa. (Millaisesta kristallipallosta Hepo-oja onkaan ammentanut nämä ainekset, liippaavat nimittäin aika läheltä sitä mitä oikeasti tapahtui tänä vuonna!)

"Oot sä huomannut, että ihmiset hamstraa?" Leo kysyi.

Ei sitä oikein voinut olla huomaamatta. Kaikkialla raahattiin ruokalaatikoita ja -kasseja. Kaikenlaista käyttötavaraa.

--

Jotenkin minulle tuli epätodellinen olo.

Tunsin yhtä aikaa sekä mieletöntä surua että jonkinlaista irrottautumista, niin kuin olisin katsonut kaupunkia jostyain kaukaa, lokkina yläilmoista.

"Tästäkö se alkaa?" Leo kysyi. (s. 175)

Kiinnitin huvittuneena huomiota siihen, kuinka yksi teoksen hahmoista on opettaja nimeltään Max Viima. Nimestä erityisen nimittäin tekee se, että sekä hänen etu- että sukunimensä löytyvät parin vuoden sisällä lukemistani kirjoista. Jessica Townsedin Nevermoor-sarjassa on Viima-niminen pelätty meinioseppä, kun taas Mats Strandbergin ja Sara B. ElfgreninPiiristä löytyy niin ikään opettaja nimeltään Max.

Lukiessani kirjaa, en tiennyt, että se aloittaa sarjan. Olisinkin pitänyt tarinasta vielä enemmän, jos tämä olisi mainittu takakannessa. Jatko-osa ilmestyy syksyllä ja sen nimi on Sydämiä seireeneille. Kirjan loppu on sellainen, että jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Suosittelen tutustumaan tähän kirjaan, ihan vaikka jo pelkästään mihilohareiden takia!

Arvosana:

Takakannesta:

Trillerimäinen fantasia vaihtoehtoisesta 2000-luvun Suomesta.

Pinnan alla kytee: tasavaltalaismieliset anarkistit yrittävät murtaa Suomen kuningaskunnan tiukkoja valtarakenteita. Säätyjako sanelee nuorten elämää, ja eriarvoisuus rehottaa. Tavallinen kansa elää köyhyydessä ja uhraa haltioille. Noituutta harjoitetaan laittomasti.

Lyseota käyvän Timin lemmikkilohikäärme karkaa. Sen seurauksena varaton Tim tutustuu Lynxiin, opiskelijatyttöön, joka kuuluu vauraaseen sukuun ja ritarisäätyyn. He ihastuvat ja alkavat tapailla, mikä ei miellytä kaikkia. Onko epäsäätyinen rakkaus edes mahdollista? Kuinka kova hinta on maksettava lupauksensa pitämisestä?

309 sivua, Otava 2019

Muualla sanottua: Maaseudun tulevaisuus, Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Todella vaiheessa, Kirsin kirjanurkka, Kirjahilla

"Minä kerron sinulle nyt todella oudon jutun."

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: Tunnetun henkilön suosittelema kirja

Kiinnostuin Mörkö-sarjankin kirjoittaneen Tuutikki Tolosen uutukaisesta Agnes ja unien avain katsottuani Lukuhirmu Hertan videon teoksesta. Voi kuinka hieno kirja tämä olikaan! Tarina imaisee heti mukaansa. Pidin tästä vielä enemmän kuin möröistä ja toivon, että tästä kasvaa niin ikään sarja. Pakko myös kehua, kuinka laadukas paperi tässä kirjassa on.

Heillä oli ihan kamalasti tekemistä, mutta mitä siitä. Jokin aivan uusi ja ihana oli juuri alkanut. (s. 183)

Päähenkilö on 11-vuotias Agnes, joka muuttaa pieneen Harmalan kylään, sillä hänen vanhempansa ovat eronneet ja äiti on saanut töitä paikallisessa lehdessä. Isä on muuttanut Unkariin ja hänellä on uusi tyttöystävä. Agnes tapaa äidin pomon pojan Pullan (oikealta nimeltään Pontus). He ystävystyvät. Pullaa kiusataan koulussa, mutta Agnes on vahva ja rohkea tyttö, joka sanoo suorat sanat ilkeileville tyypeille.

"Minä en osannut sanoa sitä pienenä. Sanoin kaikille, että olen Pullus -- Sen jälkeen minua on sanottu Pullaksi. Ei ehkä paras lempinimi enää, mutta toisaalta monethan kyllä pitävät pullasta."(s. 28)

Agnes ulkoiluttaa naapurin koiraa ja löytää vanhan hautausmaan. Hän pitää haustaustmaista (samastuin!) ja löytää ryhmän pienten lasten hautoja, joiden syntymä- ja kuolinpäiviä katsomalla voi päätellä, että moni lapsi ei elänyt kuin yhden päivän. Vielä enemmän Agnes järkyttyy, kun löytää oman nimensä ja syntymäpäivänsä 1930-luvulta peräisin olevasta hautakivestä.

Agnes ymmärsi heti, ettei tämä ollut mikä tahansa hautausmaa. Hän katseli ympärilleen ihastuneena. Paikka oli selvästi ikivanha. Valtavat, muhkurarunkoiset vaahterat ja tuuheaoksaiset tammet kohosivat melkein taivaaseen asti, ja niiden lehdet heittivät maahan salaperäisiä, liikahtelevia varjoja. -- Sammaloituneet hautakivet seisoivat riveissä. Tuntui kuin Agnes ja Ossi olisivat astuneet toiseen aikaan. Tai ehkä pikemminkin jonnekin, missä aika oli pysähtynyt kokonaan. (s. 14)

Yhdessä Pullan kanssa he selvittävät tuon toisen Agneksen tarinan ja tulevat selvittäneetksi erään huvilasuvun mysteerin. Miksi nimi Agnes tuntuu yhtäkkiä olevan kaikkialla? Miksi Agnes näkee toistuvasti unta vanhanaikaisessa yömekossa puutarhassa kulkevasta nuoresta naisesta? Kirjassa on kevyesti spefin elementtejä, jotka maustavat tarinaa ovallisesti. Iso suosittelu siis tälle!

Agnes on muuten jännittävän yleinen nimi kirjallisuudessa. Kaimoja löytyy ainakin näistä teoksista: Minna Canth: Agnes, Kati Närhi: Agnes-trilogia, Ilkka Auer: Kymnaasi (eli Agnes af Forsellesin Kymnaasi hyljeksityille ja orvoille tytöille) ja Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä (eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset).

Arvosana:

Takakannesta:

Koukuttava mysteeriromaani lapsille

Kun Agnes näkee hautakiven oudon tekstin, arvoitus ei jätä häntä rauhaan. Suositun Mörkövahti-sarjan kirjoittajan uusi mysteeriromaani alakoululaisille!.

Kaikki alkaa sinä päivänä, kun Agnes avaa hautausmaan portin. Hän on juuri muuttanut tylsääkin tylsempään Harmalan kylään ja jättänyt taakseen pääkaupungin ja vanhat kaverit. Outo tapahtumasarja nappaa kuitenkin Agnesin mukaansa ja hänen elämänsä muuttuu jännittävämmäksi kuin koskaan. Hautakiven teksti nostaa Agnesin karvat pystyyn, ja pian hän alkaa nähdä unia vanhanaikaisesti pukeutuneesta tytöstä, joka kätkee puutarhaan avaimen. Kun sama puutarha oikeasti löytyy Harmalasta, on Agnesin pakko löytää avain. Mihin lukkoon se sopii?

183 sivua, WSOY 2020

Muualla sanottua: Lastenkirjahylly, Hemulin kirjahylly

Samankaltaista luiettavaa: Maria Gripe: Vieras aikojen takaa

Vaikka kesän Pride-kulkueet ovatkin vallitsevan maailmantilanteen takia peruttu tai siirretty syksyyn, on kesäkuu silti Pride-kuukausi ja sitä voi viettää esimerkiksi lukemalla teemaan sopivaa kirjallisuutta. Nyt kun kirjastotkin ovat taas auki vähintäänkin varausten noutamiseksi, ei tarvitse turvautua vain oman hyllyn kirjoihin tai e- ja äänikirjapalveluihin.

Haasteen tarkoituksena on nostaa esille sateenkaarevuutta kirjallisuudessa. Haasteeseen saa lukea mitä vain, lasten kuvakirjoja, nuorten romaaneja, viihdettä, dekkareita, historiaa, tietoa... Yhden tai useamman kirjan, kunhan teoksessa on LGBTIQ+ hahmoja, kuvitteellisia tai todellisia.

Kirjojen lisäksi teeman kaikenlainen muukin käsittely on erittäin suotavaa. Olisi kiinnostavaa kuulla esimerkiksi sateenkaarevista elokuvista ja sarjoista: mitkä ovat parhaat, mitä löytyy juuri nyt Netflixistä jne.

Haasteeseen voi osallistua kuka vain, ainoana vaatimuksena on ehdoton ei vihapuheelle. Kommentoi siis alle, jos olet kiinnostunut osallistumaan! Lukuvinkkejä löytyy esimerkiksi aikaisempien vuosien haastekoosteista 2019, 2018 ja 2017 sekä aihetunnisteen sateenkaarikirja takaa.

Sosiaalisessa mediassa voi käyttää aihetunnisteita #pridelukuhaaste ja #sateenkaarikirjallisuus.

"Mikään ei ole pääsaarelaisten mielestä yhtä pahaa kuin elämä merirosvona.

Niin että sen täytyy olla aika mahtavaa. Kun täytin kymmenen vuotta ja sain oman huoneen,

ryhdyin valmistautumaan siihen, että merirosvot tulevat ja sieppaavat minut."

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa monta ihmistä

Vau! Ei ole suotta Hilkka Liitsolan toisinkoinen Kajo, Kuunvalo ja KolmikolkkaLukuVarkaus -palkintoehdokkaana. Kirja oli mennyt minulta aivan ohitse ja havahduin vasta tuon ehdokkuuden myötä varaamaan sen kirjastosta. Luin sen ahmien parissa päivässä. Ihan mielettömän hieno maailma tässä!

Oviaukon pielessä luki koruttomalla tekstauksella Kajo. Ei muuta. Kun ei ollut sukua, ei ollut sukunimeäkään, niin yksinkertaista se oli. Mutta nimenikin oli omani, ja se riitti minulle. (s. 5)

Kajo on 12-vuotias orpotyttö Korkeamuurin orpokotilaitoksessa. Hänellä ei ole tietoa vanhemmistaan. Jo parin vuoden ajan Kajo on suunnitellut pakenevansa orpokodista ja suorastaan toivoo, että merirosvot kaappaisisivat hänet matkaansa. Ja kun niin sitten käykin, eivät nämä olekaan sellaisia kuin johtaja Kuunvalon kauhukertomuksissa. Kajo päätyy laivatytöksi naisvaltaisen miehistön pompoteltavaksi.

- Saadaaks me pitää se? Saadaanhan? Riki kerjäsi.

- Se seuras meitä kotiin, Arrrja selitti.

- Tietysti seurasi! Tehän olette sitoneet köyden sen käteen! Kolmikolkka parahti. (s. 11)

Lopulta hän saa tarpeekseen ja yrittää paeta. Toisin kuin Kajo luulee, eivät merten kauhut olekaan vihaisia teosta vaan iloisia, että hän ei halua noudattaa joka ikistä hieman outoa ja turhaakin käskyä, joita miehistö on hänelle antanut. Testin tarkoituksena on katsoa, löytyisikö tytöstä sisua ja omalaoitteisuutta.

Ovensuussa seiso ryhdikäs nainen. Hänellä oli kiiltävät, messinkisolkiset kengät, silkkiset povisukat ja suurikauluksinen savunsininen takki. -- valkoiseksi puuteroitu peruukki. Toinen silmä oli mustan, satiininhohtoisen lapun peitossa. Toinen, väriltään syvänsininen, katsoi purevasti Arrrjaa ja Rikiä. (s. 46)

Teos kannustaa lukijaansa käyttämään harkintakykyään ja voisipa melkein sanoa, että se myös opettaa medialukutaitoja - Kajo kun usein lukee sanomalehteä ja siteeraa lukemaansa ja muilta kuulemaansa kyseenalaistamatta ennen kuin saa kuulla totuuden. Kajon kasvua oli ihanaa seurata. Aluksi hän ei uskaltanut astua edes pihanurmelle, sillä häntä oli aina kielletty tekemästä niin, eikä hän tiennyt johtuiko se siitä, että ruoho on vaarallista. Päädyttyään merirosvolaivan miehistöön hän oppii kiipeilemään mastoissa ja on siellä aivan kotonaan. Myös hänen vanhempiinsa liittyvä mysteeri ratkeaa kirjan aikana.

- No, sinä tulet siis maista? Onko sinulla minkäänlaista merikokemusta?

Aioin vastata, ettei minulla ollut oikein maakokemustakaan. (s. 53-54)

Näin korona-aikaan on tullut bongaltua luetuista kirjoista kaikenlaista ajankohtaan sopivaa. Tässäkin kirjassa löytyy kohtaus, jossa pääkaupunki on täysin autio, sillä merirosvohavainnon jälkeen kaupungissa on julistettu poikkeustila. Ne harvat, jotka ulkona kohdataan "näytti siltä, ettei ne halunnu olla kadulla yhtään kauempaa kuin on pakko".

Yö tulvahti kosteanlämpimänä kasvoilleni, kun työnsin raskaan kattoluukun auki. Ilma tuntui linnan ummehtuneisuuden jälkeen raikkaalta kuin kimpullinen eukalyptuksen lehtiä. (s. 6)

Liitsolan kieli on ihanaa, ja vaikka tarinaan on eksynyt muutamia anakronismeja (kuten kolarae-karkit), ne eivät tässä vahvojen naisten maailmassa haittaa lukuimua lainkaan. Hauskasti yksi hahmo myös ehdottaa laivan kokille kasvissyöntiä, että on muutakin, mitä syödä kuin eläimet. Odotan jo kovasti sarjan seuraavaa osaa Kajonsaari, joka ilmesyy elokuussa. Suosittelen lämpimästi lukemaan tämän kirjan ja se sopinee parhaiten kymmenestä vuodesta eteenpäin.

Arvosana:

Takakannesta:

Kajo on Korkeamuuri-nimisessä orpokodissa asuva tyttö, joka haluaa epätoivoisesti päästä pois ankeasta ja ilottomasta elämästään. Eräänä päivänä hänelle aukeaakin tilaisuus päästä karkaamaan, mutta kuinka ollakaan: kaksi merirosvoa sieppaa hänet mukaansa - juuri niin kuin hän oli salaa toivonutkin!

Uimataidoton ja vähäisesti kiipeilemään tottunut Kajo on aluksi merirosvojen matkassa aivan hädissään. Kajosta tehdään kuitenkin Merenkiitäjän laivatyttö, ja muu miehistö on vain mielissään, kun Kajo ei suostu uudessa tehtävässään miten tahansa pompoteltavaksi. Samalla Kajon vanhemmista ja menneisyydestä alkaa selvitä yllättäviä asioita...

165 sivua, Kustannus Mäkelä 2019

Kajosta on luettu myös täällä: Siniset helmet, Hemulin kirjahylly

Sarjassa ilmestyneet:

Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka 2019
Kajonsaari (tulossa elokuussa 2020)

Samankaltaista luettavaa: Tuutikki Tolonen: Agnes ja unien avain, Vuokko Hurme: Kiepaus, Kaipaus, Mila Teräs: Kadonnut kaupunki, Thomas Taylor: Malamanteri, Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla, Salla Simukka: Sisarla, Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset, Meinioseppä - Morriganin kutsumus, Neil Gaiman: Hautusmaan poika, Kaija Juurikkala: Aada ja pimeyden lapset

Kysyin Twitterissä parhaat lukuvinkit LGBTIQ+ -kirjallisuudesta ja sain siihen todella paljon vastauksia. Kiitos kaikille! Lisää vinkkejä saa toki ehdottaa ja lisään ne listaan. Näistä osan olen lukenutkin ja linkit vievät blogissani käsiteltyihin kirjoihin. Jos huomaatte jonkin kirjan olevan väärin aakkostettu väärässä kategoriassa, niin korjatkaa (esim. on tullut suomennos). Tässäpä siis kirja-Twitterin suosituksia.

Kotimaisia:

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni
Marja Björk: Poika
Maria Carole: Tulen tyttäriä
Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä,Tuhatkuolevan kirous, Kesämyrsky, Nokkosvallankumous
Magdalena Hai: Kolmas sisar
Tapani Heinonen: Reunalla
Sami Hilvo: Viinakortti
Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa
Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa
Susanna Hynynen & Dess Terentjeva: Neonkaupunki
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Tove Jansson: Reilua peliä
Stella Kaarna: Vain yksi ilta
Anna Kaija: Kristallin lapset -sarja
Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin
Marko Kantomaa: Ylpeydestä
Uma Karma: Kaiken se kestää
Skessa Kaukamaa: Zequera - Kätketty
Artemis Kelosaari: Omenatarha
S.A. Keränen: Symbioosi
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Joona Koiranen (toim.): Äänellä jonka kuulet: Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta
Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Gabriel Korpi: West Endin tytöt
Essi Kummu: Loiste
Anne Leinonen: Vaskinainen
Liliana Lento: Dionnen tytöt, Salaisuuksia Delobriandissa
Laura Luotola: Suoja
Riina Mattila: Järistyksiä
J.S. Meresmaa: Dodo, Keskilinnan ritarit
Anni Kuu Nupponen & Artemis Kelosaari (toim.): Kiima
Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Elina Rouhiainen: Väki-sarja (Muistojen lukija)
Janne Saarakkala: Sen pituinen se
Annukka Salama: Faunoidit-trilogia, erityisesti kolmas osa Harakanloukku
Pirkko Saisio: Punainen erokirja, Vastavalo
F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä
Salla Simukka: Kun enkelit katsovat muualle, Minuuttivalssi
Helena Sinervo: Runoilijan talossa
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, Iron Sky - Renaten tarina
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia, Tiranan sydän
Teija Veijola: Ei sellaista voi menettää
Johanna Viitanen: Hiekkaan kadonneet jäljet
S/S Urst (Siri Kolu & Salla Simukka): Kontakti

Käännettyä:

Andre Aciman: Kutsu minua nimelläsi, Etsi minut
Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo sapiens
Benjamin Alire Saénz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe
Alison Bechdel: Hautuukoti
Michael Cunningham: Koti maailman laidalla
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
Jean Genet: Varkaan päiväkirja
Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu
Carolin Emcke: Halu
Jeffrey Eugenides: Middlesex
Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen
Édouard Louis: Ei enää Eddy
Madeline Miller: Akhilleen laulu
Maggie Nelson: Argonautit
Meredith Russo: Tyttösi sun
Nic Stone: Kolme on parillinen luku
Laini Taylor: Karou -sarja
Sarah Waters: Yövartio
Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä
Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Englanniksi:

Becky Albertalli: Leah on the Offbeat
Elizabeth Bear: Dust
Imogen Binnie: Nevada
Sophia Blackwell: After My Own Heart
Becky Chambers: A Long Way to A Small, Angry Planet
Austin Chant: Peter Darling, Coffee Boy
K. J. Charles: Band Sinister, Unfit to Print
Ronni Cooper: Rock Chicks
Julia Darling: Crocodile Soup
Aliette de Bodard: In The Vanisher's Palace
Emma Donoghue: Stir-Fry, The Sealed Letter
Amal El Mohtar & Max Gladstone: This is How You Lose the Time War
Akwaeke Emezi: Freshwater
Laura Erickson-Schroth (toim.): Trans Bodies, Trans Selves: A Resource for the Transgender Community
Lynn Flewelling: Nightrunner -sarja
Kim Fielding: Motel. Pool
E. M. Forster: Maurice
Nancy Garden: Annie on My Mind
Alex Gino: George
Andrew Sean Greer: Less
M.G. Hennessey: The Other Boy
Lisa Henry: Adulting 101
Patricia Highsmith: Carol
Christopher Isherwood: Christopher and His Kind
Alaya Dawn Johnson: The Summer Prince
Claire Kann: Let's Talk About Love
Meredith Katz: Smoke Signals
Liz Kessler: Read Me Like a Book
Paul Krueger: Steel Crow Saga
Mercedes Lackey: The Last Herald-Mage -trilogia
Christina Lauren: Autoboyography
David Leavitt: The Lost Language of Cranes
Mackenzi Lee: The Gentleman's Guide to Vice and Virtue
Seanan McGuire: Wayward Children -sarja
Madeline Miller: The Song of Achilles
Alice Oseman- radio silence
Helen Oyeyemi: What Is Not Yours Is Not Yours
C. S. Pacat: Captive Prince -trilogia
Mary Renault: The Charioteer
Gabby Rivera: Juliet Takes A Breath
Kit Rochan: Beyond -sarja
Meredith Russo: Birthday
Benjamin Alire Sáenz: Aristotle and Dante Discorver the Secrets of the Universe
Manda Scottin historialliset romaanit
Samantha Shannon: The Priory of the Orange Tree
Andy Sinclair: Breathing Lessons
Amy Spalding: The Summer of Jordi Pérez
Cat Sebastian: Hither, Page
Suzanne van Rooyen: Obscura burning, The other me
Sarah Waters: Fingersmith, The Night Watch, Tipping the Velvet
Samantha Wayland: Home and Away
Lee Welch: Salt Magic, Skin Magic
Jeanette Winterson: The Stone Gods

Sarjakuvia:

Alison Bechdel: Lepakkoelämää
Chii: The Bride Was a Boy
Tee Franklin: Bingo Love
Otava Heikkilä: Letters for Lucardo, Sasha From the Gym
Kabi Nagata: My Lesbian Experience with Loneliness
Mariko Tamaki: Laura Dean Keeps Breaking Up With Me
Jen Wang: The Prince and the Dressmaker

Vuoden mittainen Scifi-lukuhaasteeni päättyi 31.5. Tämä oli varmasti yksi suosikkini vetämistäni, ei-vuosittain-uusiutuvista haasteista (vaikka voisin kuvitella muutaman vuoden päästä vetäväni toisen kierroksen tätä). En ehtinyt lukemaan kaikkia lukupinoon kerättyjä teoksia, mutta onneksi scifiä tulee luettua olipa käynnissä haaste tai ei. Luin haasteen aikana huimat 41 teosta. Alkuperäinen tavoitteeni oli 12 kirjaa, eli kirja kuukaudessa, mutta alkuperäinen arvio meni hieman alakanttiin.

Lukemani jakautuvat seuraavasti: 1 klassikko, 10 dystopiaa, ekokatastrofi- ja maailmanloppu-kirjaa, 6 kirjaa, joissa oli robotteja, androideja tai teköäly, 10 lastenkirjaa ja 11 sarjakuvateosta, joista 9 kuului samaan sarjaan. Luin haasteen aikana monta hyvää kirjaa, mutta yllättävästi tänä keväänä peräti kaksi 5/5 kirjaa, Tinasotamiehet ja Armonvuosi, joista en ole vielä ehtinyt kirjoittaa blogiin. Iso osa lukemistani oli uutuuksia, eli scifillä menee aika hyvin!

Teosten scifimäisyys vaihtelee vain hieman tulevaisuuten sijoittuvista ja viitteellisistä miljöistä hard core scifiin toisen planeetan asukkaineen ja rinnakkaistodellisuuksineen. Teokset olisin voinut jakaa useallakin eri tavalla, mutta päädyin nyt tällaisiin kategorioihin.

Pari rajatapausta pääsi myös mukaan haasteeseen, sillä esimerkiksi Tiina Raevaaran Eräänä päivänä tyhjä taivas ja Mikko Koirasen Nauhoitettava ennen käyttöä eivät välttämättä ole kaikkein tiukimman seulan mukaan scifiä, mutta ydinsota ja ekokatastrofi sekä ajassa matkaaminen VHS-kasetilla ja oudolla kaukosäätimellä ovat minusta riittäviä elementtejä, jotta ne eivät koe oloaan vaivaantuneeksi tässä seurassa.

Parhaat lukukokemukset:

Agustina Bazterrica: Rotukarja
Claudia Gray: A Million Worlds With You
Vuokko Hurme: Huimaa -trilogia
Kim Liggett: Armonvuosi
Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras -trilogia
Ørjan Nordhus Karlsson: Yön ja päivän välissä
Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Uusi maailma: Kuiskaajien kaupunki

Klassikoita:

Octavia C. Butler: Aamunkoitto

Dystopioita, ekokatastrofeja ja maailmojen loppuja:

Agustina Bazterrica: Rotukarja
Nora Roberts: Toinen koitos
Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas
Mats Strandberg: Loppu
Ørjan Nordhus Karlsson: Yön ja päivän välissä
Helena Waris: Jänvartija
Gerry B. Ilvesheimo: Ilmestyskirja
Jemina Kuisma: Terra Antiqua
Kassandra Montag: Tulvan jälkeen
Kim Liggett: Armonvuosi

Robotteja:

Sylvain neuvel: Ei enempää kuin ihminen
Ian McEwan: Kaltaiseni koneet
Taru Kumara-Moisio: Ihmisversoja
Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras, Huijarin oppipoika, Tinasotamiehet

Lastenkirjoja:

Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Zombiparaati
Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Painajaiskuningas
Anu Holopainen: Metsälammikon hirviö
Vuokko Hurme: Kiepaus, Kaipaus, Keikaus
Riina & Sami Kaarla: Pet Agents - Varkaan jäljillä
Kristina Olhsson: Zombikuume
Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Uusi maailma: Saari
Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Uusi maailma: Kuiskaajien kaupunki

YA:ta ja nuortenkirjoja:

Henrik Fexeus: Ontot
Claudia Gray: A Million Worlds With You
Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä

Sarjakuvaa:

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls 4
Yukito Kishiro: Gunnm 1-9
Masamune Shirow: Appleseed 1

Haasteeseen osallistuneiden koosteita:

Eniten luettu kirjailija oli Margaret Atwood, jolta luettiin viisi teosta, joista Herran tarhurit kahdesti. Eniten luettu teos puolestaan oli Anniina Mikaman Huijarin oppipoika, jota luettiin ainakin kolmessa blogissa. Useat kirjoista kuuluivat sarjaan. Jos sinun koosteesi tai lukemasi kirjat puuttuvat listalta, kommentoithan alle.

Haasteen aikana luettiin mm. nämä kirjat:

Näitä kirjoja luettiin kahdessa tai useammassa blogissa:

Margaret Atwood: Herran tarhurit
Kat Falls: Veden alla
Henrik Fexeus: Viimeinen illuusio 2 - Ontot
Vuokko Hurme: Kiepaus
Ian McEwan: Kaltaiseni koneet
Anniina Mikama: Huijarin oppipoika
Kassandra Montag: Tulvan jälkeen

Klassikoita:

Douglas Adams: Linnunrata
Ray Bradbury: Fahrenheit 451
Fred & Geoffrey Hoyle: Viides planeetta
Stanislaw Lem: Solaris
Frederik Pohl & C.M. Kornbluth: Avaruuden kauppamiehet
H.G. Wells: Aikakone

YA:ta:

Kiera Cass: Eliitti
Henrik Fexeus: Viimeinen illuusio 1 - Menetetyt
Henrik Fexeus: Viimeinen illuusio 2 - Ontot
Marilyn Kaye: Amy, numero seitsemän
Marilyn Kaye: Amyn takaa-ajo
Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Lapsille ja varhaisnuorille:

Max Brallier: Maailman viimeiset tyypit
Vuokko Hurme: Kiepaus

Lähitulevaisuuteen sijoittuvia ja vaihtoehtohistorioita:

Briitta Hepo-Oja: Suomea lohikäärmeille
Antti Hyyrynen: Viimeinen Atlantis
Risto Isomäki: Haudattu uhka

Dystopiaa, maailmojen loppuja ja ympäristökatastrofeja:

Margaret Atwood: Herran tarhurit
Margaret Atwood: Orjattaresi
Margaret Atwood: Oryx ja Crake
Margaret Atwood: Testamentit
Margaret Atwood: Uusi maa
Kat Falls: Veden alla
Dmitri Gluhovski: Rajalla
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo
Maja Lunde: Mehiläisten historia
Kassandra Montag: Tulvan jälkeen
Emma Puikkonen: Lupaus
Veronica Roth: Outolintu
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Helena Waris: Vedenkehrääjä
Marja West: Graviton
Daniel Åberg: Tartunta
Daniel Åberg: Virus

Robotteja, androideja ja tekoälyjä:

Isaac Asimov: Aamunkoiton robotit
Isaac Asimov: Robotit ja imperiumi
Becky Chambers: A Closed and Common Orbit
Ian McEwan: Kaltaiseni koneet
Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

Avaruutta ja kovaa scifiä:

Becky Chambers: The Long Way to a Small, Angry Planet
Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate
J. Pekka Mäkelä: Alas
Andy Weir: Artemis

Sarjakuvaa:

Q Hayashida: Dorohedoro 1-23

Luin toukokuussa 12 teosta, 2652 sivua. Kotimaiset lanuteokset ovat olleet hienosti edustettuna top 10 lukukokemuksissa tälle vuotta, kahdeksan teosta noista kymmenestä kun on suomalaista alkuperää. Parhaat lukuhetket viime kuussa tarjosivat Armonvuosi, joka on jo toinen viiden tähden kirja tälle kevättä, raikas merirosvoseikkailu Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka, kauniisti kuvitettu Edison - Kadonneen hiiriarteen arvoitus sekä hieman ahdistavan tulevaisuuskuvan maalaileva Yliaika.

Kaikki toukokuussa lukemani:

Torben Kuhlmann: Edison - Kadonneen hiiriaarteen arvoitus (postaus tulossa)
Jussa Lehtinen: Lakkisakki - Pakkolasku (postaus tulossa)
Ella Brigatti: Sängynaluskansa Egyptissä
Zoë Tucker & Zoe Persico: Rohkea tyttö ja jättiläiset (postaus tulossa)
Yukito Kishiro: Gunnm 6-9
Brian Selznick: Wonderstruck (postaus tulossa)
Kim Liggett: Armonvuosi (postaus tulossa)
Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka
Piia Leino: Yliaika (postaus tulossa)

Kesäkuun lukupino:

Kesäkuussa vietetään niin dekkariviikkoa kuin Pride-(luku)kuukauttakin. En tiedä vielä varmaksi, mitä kaikkea teemoihin sopivaa kirjallisuutta luen. Pääsin viimein eilen hakemaan varaukseni ja ah, kuinka ihanaa oli taas käydä kirjastossa.

Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta
Elly Griffiths: Aavekentät
Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito
Johanna Hulkko: Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus
Antti Leikas: Tonttu - Matka pimeyteen
Camilla Sten: Kadonnut kylä

"Sen olen työssäni oppinut.

Mikään ei pysy maan povessa loputtomiin."

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien dekkariviikko

Tuttuun tapaan Elly Griffithsin dekkari arkeologi Ruth Gallowayn ja komisario Harry Nelsonin tutkimuksista rullaa nopealukuisesti. Aavekentistä ei tullut lemppariosaani sarjasta, jopa kansikuva on vain nätti, muttei mieleenjäävä, toisin kuin pari edellistä upeaa kantta. Plussana on tosin mainittava, että tällä kertaa Ruthin ylipainoa ei juurikaan mainittu, vain yhdesti suoraan ja pari kertaa verhotusti asia nousi esille. Se onkin ollut sarjassa suurin hierrinkivi minulle ja ihanaa, että asia on nyt selvinnyt kirjailijallekin. Jotkin ulkonäköön liittyvät huomiot voin toki itsekin allekirjoitaa, kuten:

Ruth pitää uimisesta, mutta kahlaaminen lämpimässä, vyötärönkorkuisessa vedessä ei oikein vastaa hänen käsitystään hauskuudesta. Kunnolla uidessa on sentään veden kätköissä. Nyt hänestä tuntuu, että lihaa on esillä liikaa. Tosin hän ei ole lastenaltaan isokokoisin äiti (s. 206)

Ruth tuskailee rakkauttaan naimisissaan olevaan Nelsoniin. Hän asuu marskimaan laidalla viisivuotiaan, jo koulun aloittavan tyttärensä Katen ja kissansa Flintin kanssa. Kate on seuraamusta Ruthin ja Nelsonin yhden yön jutusta. Nelson kuitenkin asuu edelleen vaimonsa Michellen kanssa, tosin hänen vanhemmat tyttärensä ovat jo muuttaneet kotoa. Katen isä ei ole yleisessä tiedossa, mutta esimerkiksi Michelle kuuluu sisäpiiriin, mikä onkin saanut parin välit hieman tulehtuneiksi.

He kaikki rakastavat toisiaan 2000-luvun sotkuiseen tapaan. (s. 24)

Ruthin mielestä kukaan mies ei halua olla hänen kanssaan, mutta tuntuu, että melkein jokaisessa kirjassa hänellä on kierroksessa eri mies. Ruth lämmittelee vanhaa liekkiä tv:stä tutun Frankin kanssa, joka tavattiin jo edellisessä kirjassa, mutta teosten välissä on ehtinyt kulua kaksi vuotta. Hän on myös alkanut omaksi kummastuksekseen haaveilla häistä Nelsonin kanssa, vaikka ei ole koskaan kokenut haluavansa jakaa elintilaansa miehen kanssa saati unelmoinut valkoisesta mekosta ja papin aamenesta. Samaan aikaan Nelsonkin on mustasukkainen Ruthista niin tv-kameroille kuin Frankillekin. Saas nähdä, mihin tämä kaksikko vielä sarjan aikana päätyy.

Ja mitä romantiikkaan tulee... Nelson puistaa päätään. Tästä aiheesta hän ei halua keskustella edes itsensä kanssa. (s. 220)

Tällä kertaa tutkitaan toisen maailmansodan aikaisesta lentokoneesta löytynyttä ruumista, kyseinen mies tosin oli ilmoitettu kuolleeksi ennen kuin kone, josta hän löytyy putosi. Alkaa pitkällinen salaisuuksien vyyhdin avaaminen ja murhaajia tuntuu olevan joka nurkalla. Mutta brittiläiseen tapaan kupponen teetä auttaa tilanteessa kuin tilanteessa. Erikoisesti vanhaa tapausta kutsutaan kirjassa "pimeäksi keissiksi", vaikka itse mieltäisin paremmaksi ilmaisuksi kylmän keissin (egl. cold case).

Blackstockin suvun kaikilla kaappiluurangoilla näyttää tänään olevan ulkoilupäivä. (s. 146-147)

Pari sivuhenkiläkin kokee kirjan aikana kiehtovia hetkiä niin romantiikan kuin hengenvaarallisten tilanteiden muodossa. Myös Ruth joutuu taas pyssyn tähtäimeen. Kirjassa myös sivutaan ilmastonmuutosta, sillä kirjan alkupuolella, Ruthin ollessa kaivauksilla (joiden aikana löydetään prossikautinen hauta) todetaan, että kesä oli poikkeuksellisen kuuma ja loppuvuodesta vesi tulvii korkeammalle markismaalla kuin koskaan: "Jessus, mitä säälle on tapahtunut? Ensin myrskyjä ja sitten tulvia. Mitä seuraavaksi? Maanjäristyksiä?".

"Aika monilta ongelmilta olisi vältytty, jos olisitte puhuneet toisillenne rehellisesti." (s. 339)

Pari kertaa jäin pohtimaan käännöstä, esimerkiksi, kun Ruth tuntee luumuilevansa, paksussa talvitakissa hän puolestaan näyttää sulkupallolta, joka on siis jonkinlainen zeppeliinimäinen asia (mutta kuinka moni tietää tämän googlaamatta tai mitä ovat prerafaeliitihiukset ja "makuuhuoneen hurmioitunut mainadi"?) ja kun Frank tulee käymään Ruthin luona ja hän rapsuttelee Flint-kissaan, Ruth kauhistuuu: "Se karvastaa sinut". Itse olisin sanonut karvoittaa. Nämä ovat toki kulttuuridetaljeja, makuasioita ja osittain myös murre-erojakin, mutta tekstin sujuvuudesta toki on kiinnostavaa keskustella. Silti oikein oivallinen kevyempi dekkari, joka sopii hyvin kesälukemistoon kuin myös lokakuullekin, sillä kirjassa vietetään halloweenia.

Arvosana:

Takakannesta:

Aikamme hurmaavin dekkarisarja saa jatkoa

Suosikkiarkeologi Ruth Galloway tutkii sodanaikaista lentokoneen hylkyä, josta löytyy epäilyttävä ruumis. Viehättävä brittisarja yhdistelee arkeologisia salaisuuksia ja monimutkaisia ihmissuhteita.

Kun uuden asuinalueen rakennustöissä löydetään toisen maailmansodan aikainen lentokone ja lentokoneesta ruumis, arkeologi Ruth Galloway kutsutaan paikalle. Ruth toteaa, ettei kyseessä ole lentäjä – mutta miten ruumis päätyi lentokoneeseen? Kun tapaukseen liittyvän Blackstockin suvun tiluksilta vielä löytyy ihmisluita, Ruthilla ja komisario Harry Nelsonilla on kiire selvittää syypää ennen kuin Norfolkia lähestyvä myrsky saavuttaa heidät ja hautaa salaisuudet iäksi.

Suomentanut: Anna Kangasmaa, 350 sivua, Tammi 2019

Alkuperäinen nimi: The Ghost Fields (2015)

Sarjassa ilmestyneet:

Risteyskohdat
Januksen kivi
Jyrkänteen reunalla
Käärmeen kirous
Korppikuningas
Kadonneet ja kuolleet
Aavekentät
Siniviittainen nainen (tulossa syyskuussa 2020)

Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Luetut.net, Oksan hyllyltä, Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Kirjarouvan elämää

"Eläinten seurassa oli niin helppo olla, ajatteli Usva. Eläimet eivät arvostelleet,

eivätkä kiusanneet. Ne eivät välittäneet, vaikka Usva olisi pukeutunut rehusäkkiin.

Niiden kanssa oli mutkatonta, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan.

Usva huokaisi turhautuneena. Miksi ihmeessä hän ei sitten osannut kommunikoida

oman lajin kanssa? Sen jonka kanssa hän jakoi yhteisen kielen."

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste 2020: Suomalaisen kirjailijan kirjoittama

Marja AhonLoukuttaja on ensimmäinen osa kirjaparista, joka kertoo siskoista, joille eläinten oikeudet ovat sydämen asia.

Hän oli kuin palapeliin sopimaton, ylisuuri pala, jota ei saanut sopimaan koloon vaikka kuinka survoi. (s. 101)

Tässä ensimmäisessä osassa päähenkilö on Usva, yläkouluikäinen nuori, joka kiusaamisen takia on menettänyt kykynsä puhua koulussa. Hän haluaisi kertoa luokkalaisilleen äitinsä pyörittämästä löytöeläintalosta, etenkin niistä lukuisista kissoista, jotka etsivät kotia ja valistaa toisia oikeanlaisesta eläintenhoidosta, mutta kurkku kuroutuu umpeen ja huulet tuntuvat kuin yhteenliimatuilta aina, kun hän vain ajatteleekin toisille puhumista. Yksi iso teema onkin Usvan matka oman äänensä löytämiseksi.

Hän, kyyryssä kävelevä lapamato, joka ei koskaan nostanut katsettaan. Tuplazero, joka olisi saanut rauhassa sulautua luokan takaseinään ja kadota näkyvistä ilman, että kukaan edes huomaisi. Hän, joka väisteli anteeksipyydellen jopa pihalla pyöriviä puunlehtiä ja jonka itsetunto oli niin mitätön, että se olisi mahtunut tulitikkuaskiin. Miten sellainen hylkiö voisi yhtäkkiä avata suunsa? (s. 27)

Usva on jätetty kokonaan porukan ulkopuolella ja hänen itsetuntonsa poljettu maan rakoseen, vain koska hänelle eläimet ovat tärkeämpiä kuin viimeisin trendin mukainen kynsilakka. Hän käyttää kirpparivaatteitta ja viettää kaiken vapaa-aikansa äidin ja isosisko Unnan kanssa loukuttamalla kissoja ja hoitamalla kotoa löytyvää suoranaista eläintarhaa, sillä heillä on aasi, hevonen, possuja, kanoja, kaneja sekä koiria, jotka on tavalla tai toisella pelatettu, ja toki niitä kissoja. Lisäksi he pitävät huolta villieläimistäkin.

Usvasta tuntui, että äiti oli hautautua taakkansa alle. Maailma oli täynnä pelastettavia eläimiä, loukutettavia kissoja ja oman onnensa nojaan jätettyjä eläinpoloja. (s. 12)

Kirjalla on monta tärkeää sanomaa, mutta osa niistä hautautuu hieman toisteisuuden ja ärhäkän Unnan sanomisten alle, "makkara on murha". Nämä teemat ovat kuitenkin erittäin tärkeitä ja kirja voi ollakin hyvä herättelemään ajatuksia, jos aiheisiin ei ole koskaan aiemmin törmännyt.

älä ota kesäkissaa, lemmikkiin tulee sitoutua myös sen pentuajan jälkeen
älä hylkää kissaa luontoon tai lopeta tervettä eläintä, vaan etsi sille uusi koti tai luovuta se jollekin järjestölle
adoptoi koditon kissa sen sijaan, että ostaisit pennun
mieti, kannattaako syödä niin paljon lihaa, jonka tuottaminen lisää eläinten kärsimystä
turkistarhaaminen tulisi kieltää
älä osta pikamuotia eli halpoja, heikkolaatuisia ja nopeasti ohimenevän muotiilmiön mukaisia vaatteita, jotka kuluttavat tuhansia litroja juomakelpoista vettä/vaate, vaan suosi kirppareita ja kierrättämistä
(koulu)kiusaaminen on todella julmaa ja jättää syvät arvet, mieti siis tarkkaan, mitä sanot muille kasvotusten tai somessa

Usva olisi halunnut mennä kuvaukseen kirpputorin vaateosastolta löytyneessä paidassa, mutta ongelman muodostivat jälleen kerran luokan tytöt. -- hänen muista poikkeavaa asuvalintaansa oli kritisoitu ankarasti Jennan ja muiden tyttöjen toimesta. (s. 41)

En lainkaan arvosta takakannen kuvailua Usvasta, "kissanpissalta haiseva kummajainen", sillä missään kohtaa teosta ei löydy tuollaista lausahdusta. Eivät edes kiusaajat käyttäneet hänestä näin julmaa nimitystä, monia muita kylläkin. Usvaa kuvataan pitkin tarinaa ylipainoiseksi (virtahevon nielaissut karkkikeppien vieressä, hammastikkujen sekaan pyörähtänyt petankkipallo), mutta en ole aivan varma, pitääkö hän vain itse itseään luokkansa tyttöjä isompikokoisena.

Usva ei halunnut syödä lihaa. Hän olisi mieluummin vaikka työntänyt nuppineulan varpaansa kynnen alle ja potkinut sitä seinään, kuin syönyt lihaa. -- Eläimet olivat hänen ystäviään. Ne olivat persoonallisia ja tunteikkaita otuksia, joiden ei Usvan mielestä pitäisi päätyä lautaselle kenenkään ruoaksi. -- ilman lihaakin pärjäsi (s. 24-25)

Ahon kieli on ihastuttavan värikästä ja hän käyttää ilmaisuja, joihin harvemmin törmää, kuten kielipuoli, jonka kohtasin jo uudelleen parhaillaan lukemassani, Nelli Hietalan Kielillä puhumisen taidossa. Töppötassu kissoista puhuttaessa ja paahtuvan popcornin tavoin pomppivat marsut olivat vallan söpöjä. Erityisesti tyttöjen äidin uusi miesystävä Ii-Pee käyttää luovaa kieltä, kuten "houlimouli", "tsili kon karmeeta ja kuokkamoolea" ja "dalmatimaalainen". Huomasin kirjailijan käyttäneen Ylen kuuden vuoden takaista artikkelia sienten nimistä, sillä mainituista liki jokainen löytyi kirjasta. Toki kaikille lukijoille tällainen kielellä leikittely ei ole kaikkein mielekkäintä tai helpointa lukea.

Rapsutelin viime kesänä Kuopiossa kotieläinpihassa Arska-possua.
Usvalla on kirjassa kaverinaan Hiski-niminen minipossu, joka sekin nauttii rapsutuksista.

Isällä oli ollut paljon suuria suunnitelmia Onnenpesän varalle vuosiksi eteenpäin. Ainoa asia, mikä ei kuulut isän suunnitelmiin, oli kuolema. (s. 74)

Isosisko Unna on Usvaa radikaalimpi. Hän osallistuu turkistarhauksen vastaisiin mielenosoituksiin ja kritisoi kovaäänisesti äidin uuden poikaystävän lihansyöntiä. Unna pääsee ääneen jatko-osassa Puunhalaaja, joka löytyy jo lukupinosta ja tulen sen varmaankin lukemaan heinäkuussa. Todella kauniit kannet myös tällä kaksikolla! On sääli, jos nämä kirjat jäävät lukematta esimerkiksi sen takia, että ovat ilmestyneen pieneltä kustantamolta.

Harmittavan vähäiselle huomiolle kirjasomessa jäänyt Loukuttaja oli minulle vahva lukukokemus, sillä olen itsekin ollut koko peruskoulun ajan koulukiusattu, isäni kuoli, kun oli kahdeksannella luokalla ja eläinten hyvinvointi on minullekin tärkeää. Kaikki perheeni kissat (siskojeni kissat mukaan lukien) ovat olleet rescueita.

Arvosana:

Takakannesta:

Usva on luokan hyljeksitty, kissanpissalta haiseva kummajainen, joka vapaa-ajallaan haluaa mieluummin loukuttaa pakkasessa värjötteleviä kulkukissoja, kuin osallistua luokan rientoihin. Hän haluaisi palavasti puhua eläinten oikeuksista eläinsuojeluneuvojana toimivan, löytöeläintaloa pyörittävän äitinsä tavoin, mutta häneltä puuttuu rohkeus sanoa epäkohdista ääneen. Hän tietää, että jos hän koulussa avaisi suunsa kertoakseen Jennalle ja luokan muille tytöille mielipiteensä näiden huonosta lemmikkien kohtelusta, saisi hän koko luokan ivat päälleen. Koulun ruokalassa hän katsoo surullisena, kun muut syövät lihaa. Hän haluaisi kertoa kaikille, millaisissa oloissa tuotantoeläimet joutuvat elämään.

Usva ihailee isosiskoaan Unnaa, muiden mielipiteistä vähät välittävää aktivistia, joka luontoa ja eläimiä suojellakseen ja niiden kaltoinkohtelulle huomiota saadakseen on valmis vaikka köyttämään itsensä kettingillä puuhun tai turkistarhan oveen. Usvan isäpuoli Ii-Pee yrittää valaa arkaan tyttöön itseluottamusta puujalkavitseillään ja rennolla elämänasenteellaan.

Usvan rohkeus ja ääni ovat kadoksissa, kunnes eteen tulee tilanteita, jotka pakottavat hänet avaamaan suunsa ja pihisemään ilmoille mielipiteensä. Siitä rohkaistuneena hän puuttuu Jennan eläinten kohteluun ja huomaa löytäneensä sen, mikä on piilotellut aivan liian kauan syvällä hänen sisuksissaan - oman äänensä.

174 sivua, Atrain & Nord 2019

"Niin kävi aina, kun he lähtivät katköilemään. Arkiset murheet unohtuivat."

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste

Johanna Hulkon Geoetsivät -sarja on loistavaa luettavaa alakouluikäisille, mutta myös aikuiselle niillä on annettavaa. Kirjoissa on aina reipasta meininkiä, huumoria ja uskottavia hahmoja. Teksti on väljää ja isoa, kerronta tempaa mukaansa ja kirjat ovat mukavan tiiviitä kokonaisuuksia. Suosittelen todellakin tutustumaan. Sarjassa on vähän samaa henkeä kuin Maria KuutinAnna ja Elvis -sarjassa.

Tie oli huonossa kunnossa, sillä alueella rakennettiin kuumeisesti. -- Tietä oli ympäröinyt ihana, vihreältä tuoksuva metsä. Nyt kaikki puut oli kaadettu ja erivärisiä puutaloja oli kohonnut tasoitetulle metsänpohjalle. -- Raparperia suututti. Toivottavasti Pekka ei nähnyt, mitä hänen sieni- ja marjametsilleen oli tehty. (s. 103-104)

Miksi kirja sopii Pride-lukuhaasteeseen? Rapaperperilla on kaksi isää. On aivan ihanaa, kuinka sateenkaarevat hahmot ovat luonteva osa kirjan maailmaa ilman, että kukaan alleviivaa sitä. Kaipaisin lisää tällaisia kirjoja, joissa sateenkaarevuus ei ole kirjan pääteema, vain osanen kokonaisuutta (ei minulla siis ole mitään muunkaanlaisia sateenkaarevia kirjoja kohtaan, mutta tällainen luontevuus on aika harvinaista).

"Taimet ovat kuin lapset", isä huokaisi. "Tärkeintä on, että ne saavat rakkautta."

Raparperia ällötti niin kuin aina, kun isä tai Pekka puhui rakkaudesta. Eivät sellaiset asiat enää aikuisille kuuluneet. Ainakaan, jos oli jo naimisissa. (s. 69)

Tässä osassa selvitetään Muinaishaudan salaisuutta, joka oli minulle erityisen mieluisaa luettavaa, sillä yksi hahmoista on arkeologi (olen siis opiskellut arkeologiaa pääaineenani yliopistossa). Raparperi harrastaa geokätköilyä parin koulukaverin kanssa. Lasten arkeen tulee jännitystä, kun edellisessä osassa etsitty kassalipas löytyy, joku on käynyt mylläämässä röykkiöhaudan ja partiolaisten maja on uhattuna, sillä joku haluaa rakentaa alueelle taloja. Voivatko Geoetsivät ratkaista molemmat ongelmat?

Nuoret eivät olleet kaupungissa muutenkaan hyvässä huudossa. Yhä useampi asia pantiin heidän kontolleen. (s. 43)

Raparperi on myös huolissaan parhaan ystävänsä Emmin asenteesta pikkusiskoaan Sallia kohtaan. Nämä kinastelevat koko ajan ja etenkin Emmi tuntuu olevan normaalia ilkeämpi siskoaan kohtaan. Asiaan tulee kuitenkin lopulta selvyys.

Raparperi ei voinut enää hillitä itseään.

"Älä aina närpi Sallia. Anna sen olla rauhassa", hän sanoi Emmille. (s. 117)

Jotkin asiat kirjassa olivat hieman kyseenalaisia, sillä monista sellaisistakin asioista tehtiin huumoria, joihin se ei minusta aivan täysin sopnut, kuten isän halusta sisustaa perheen autoa kukin ja tuoksukynttilöin, hänen aggressiivisesta ajotyylistään moottoritiellä ("Volvon ryskät jäävät kuin kakka rattaaseen", onneksi hän saa toiminnastaan sakon) ja kuinka hän leikkii liukuportaissa (kun ei sitä ollut erikseen aikuisilta kielletty). Lisäksi kirjassa on jatkumovirhe sivujen 108 ja 116 välillä. Salli nimittäin on Geoetsivien mukana, vaikka tulee vasta myöhemmin paikalle. Nämä ovat kuitenkin varsin pieiniä ongelmia.

Isä oli pari viikkoa aikaisemmin päättänyt alkaa kasvissyöjäksi. Hän oli kuitenkin perunut päätöksensä, kun oli tajunnut, että pekoni ei ole kasvis. (s. 23)

Raparperin perheessä on ollut tapana viettää vuoden ensimmäisen raparperipiirakan päivää vappuaattona ja innostuin ideasta niin paljon, että ajattelin tänään leipoa raparperi-vadelmapiirakan!

Arvosana:

Takakannesta:

Geoetsivät päätyvät poliisi Patterisen kannoilla paikalliselle muinaishaudalle, jolla on käynyt kutsumattomia vieraita. Paikkoja on pengottu, roskia heitelty ja kiviä jopa varastettu. Poliisit epäilevät tihutyöstä tietysti nuorisoa ja etenkin pahamaineista mopojengiä. Raparperi ja Geoetsivät aloittavat kuitenkin omat tutkimuksensa. Seikkailuissa kyytiä saavat niin pikkusiskot kuin ällöttävät hiuslisäkkeetkin.

Alakouluikäisten geokätköilysarjan kolmas osa tarjoaa jälleen roppakaupalla toimintaa ja huumoria luonnon helmassa. Jännitystä aiheuttaa tällä kertaa myös koulun Kyvyt esiin -päivä, johon Raparperin opettaja on saanut mielestään huippuidean...

152 sivua, Karisto 2014

Kuvitus: Jari Paananen

Sarjassa ilmestyneet:

Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (2013)
Geoetsivät ja vaeltava aave (2013)
Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus (2014)
Geoetsivät autiolla saarella (2014)
Geoetsivät ja vesiseikkailu (2015)
Geoetsivät ja salaperäinen Sasu (2015)
Geoetsivät ja yksikätinen madonna (2016)
Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka (2017)
Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus (2018)
Geoetsivät ja koulun kummitus (2019)

Kirja on luettu myös täällä: Kirjavinkit, Satunurkka

"- No one, including me, has not found me yet, vitsailen.

Celine vilkaisee minua nopeasti.

- That's because you are not on the map."

Lukuhaasteissa:Pride-lukuhaaste, YA-lukuhaaste: Kirja sijoittuu paikkaan, jossa haluaisit käydä, Popsugar Reading Challenge: A book with a pun in the title

Nelli HietalanKielillä puhumisen taito on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, vaikka sen kansikuva ei olekaan kaikkein houkuttelevin. Aluperin olin suunnitellut lukevani tämän Helmet-lukuhaasteeseen pari vuotta sitten, kohtaan kijoittajalla on sama nimi kuin jollakin perheesi jäsenellä. Toinen siskontytöistäni on myös Nelli, mutta jostain syystä en tuolloin tullutkaan tätä lukeneeksi, vaikka varasin kirjan kirjastostakin.

Sanoja, joiden merkitys on suuri, ei ole helppoa lausua. Minun maailmani oli sellaisia täynnä. (s. 7)

Nyt viimein tartuin kirjaan, sillä huomasin jostakin, että tässä on sateenkaariteemoja. Liitän kirjan myös YA-lukuhaasteeseen, vaikka kirja onkin kaiketi luokiteltu "aikuistenkirjaksi". Minusta tämä kuitenkin sopii erinomaisesti YA-kategoriaan: se kertoo päähenkilön oman äänen etsimisestä ja sen asian tunnustamisesta, että hän on ihastunut odottamatta tyttöön, vaikka onkin ollut aiemmin suhteissa miesten kanssa. Sara kertoo tarinaansa nykyhetkessä, ollessaan 25-vuotias ja takaumina viisi vuotta aiemmin tapahtuneeseen.

En ole uskaltanut puhua rakkaudesta läheskään niin monta kertaa kuin olisin voinut tai jopa toivonut, mutta vain yhtä kertaa minä kadun. (s. 37)

Kirjan teemoissa on myös perinteisiä YA-piirteitä: ärrä-vika, jonka takia Sara on muuttanut lukuisia kertoja, kuten 19-vuotiaana Irlantiin, jonne kirja miltei kokonaan sijoittuu (sillä englanninkielessä R-äännetään eri tavalla kuin Suomessa) ja jättänyt sen takia tutustumatta jopa satoihin ihmisiin. Dublinissa Sara rakastuu palavasti ranskalaisen kämppiksensä kurkkuärrään, "jota Celine vilautti keskustelussa kuin pitsisen alusasun olkainta". Pohditaan aikuisuuden haasteita.

Minusta on mukava nähdä hänet sellaisena: hänen tullessa suihkusta meikit poskilla, niistäessä nenää flunssaisena -- sovittaessa ihonsävyisiä alusvaatteita juhlamekon alle -- Niinä hetkinä tunnen näkeväni Celinen tavallista inhimillisempänä ja selkeämpänä, jollakin tapaa vapaana siitä maalauksellisesta kauneudesta, jonka vanki hän on. (s. 30)

Takaumat sijoittuvat jouluaattoon, kun Sara ja Celine ovat suunnittelemattomalla road tripillä, sillä yksi asia on johtanut toiseen ja se edelleen kolmanteen. Koko teoksen ajan heidän välillään on jännite, mutta Hietala keskittyy enemmän päähenkilön kielellisiin pohdintoihin, kuin näiden kahden suhteen rakentamiseen. Vasta puolen välin jälkeen lukijan mielenkiintoa ruokitaan kutkuttavasti, mutta loppu jää avoimeksi. Jos viimeisten sivujen tapahtumat olisivat menneet kirjan aiemman tunnelman mukaisesti, oliin pitänyt tästä kokonaisuutena vähemmän. Nytkin kirjan on vain ihan ok, mutta lopun armopala nosti pisteitä.

Celinen miehet eivät minua vaivaa, he tuntuvat enimmäkseen sävyisiltä ja hiukan hölmöiltä. Naispuoliset ystävät sen sijaan -- saavat minut kihisemään kiukusta. Haluan olla ainoa nainen Celinen elämässä. Haluan olla lähempänä kuin kukaan muu, tuntea hänet paljaimmillaan, todemmillaan, iljettävimmillään, kauimpana siitä ihmisestä, joka tämä tahtoisi olla. (s. 124)

Pidin kyllä Hietalan tyylistä kirjoittaa, eri fonteista ja kielitieteellisestä jargonista, joilla luotiin kuva Saran suhteesta ärrään. Takaumat oli kirjoitettu ärrällisiä sanoja vältellen, mikä teki lukemisesta (ja varmaan näiden kohtien kirjoittamisestakin) kiinnostavaa. Olen itsekin ollut ala-asteella ärrän takia puheopetuksessa ja pystyin hyvin samaistumaan Saran kokemuksiin siitä, kuinka hanakasti luokkatoverit tarttuivat tähän asiaan.

Ajattelen Celinen alushousuja. -- Ajattelen joustavaa, valkoista kangasta Celinen sileää ihoa vasten, hänen oliivinsävyistä vatsaansa. Sivelen mielessäni kuminauhan ja ihon välistä kynnystä. -- Celinen tavalliset, valkoiset, seksittömät alushousut ovat hämmentävällä tavalla kiihottavinta, mitä olen nähnyt pitkään aikaan. (s. 136-137)

Teoksella oli hauskasti muutamia samankaltaisuuksia Marja AhonLoukuttajan kanssa, esimerkiksi kummankin kirjan päähenkilöllä on vaikea suhde puhumiseen, heitä on koulukiusattu, kumpikin on kasvissyöjiä ja huolissaan planeetasta sekä molemmissa kirjoissa päähenkilöt pohtivat joutsenia ja hanhia. Lisäksi molemmissa kirjoissa esiintyy sana kielipuoli, johon en ollut koskaan aikaisemmin törmännyt.

Joulu, nykyisessä muodossaan, on pelkkää satua ja kauppiaiden juhlaa, ilkeämielinen juoni mammonan kokoamiseksi, luonnon tuhoamiseksi, maapallon saastuttamiseksi. (s. 72)

Oli kiinnostavaa muodostaa kokonaiskuvaa menneen ja nykyhetken vaihdellessa, Saran paljastaessa asioita murunen kerrallaan. Harmillisesti Celinen hahmo jää hieman etäiseksi. Kirjan kiellinen kikkailu oli kiinnostavaa, enkä ärsyyntynyt siitä, toisin kuin joissakin lukemissani kommenteissa (ylösalaiset ärrät olivat jopa vallan hauskoja). Joku oli myös nostanut esiin kirjan ontuvan englannin, mutta kieltä teoksessa puhuvat enimmäkseen sellaiset hahmot, joille se ei ole äidinkieli. Ja eivät kieltä koko ikänsä puhuneetkaan aina puhu täydellistä kirjakieltä, joten minulle dialogi tuntui luontevalta.

Minun on aina ollut helppo nähdä viehättävyyttä sielläkin, missä muut eivät sitä huomaa -- Tuo aavistuksen vinksahtanut näkökulma on muodostunut käytännössä elämäntehtäväkseni ja olen alkanut vältellä kauneutta siinä muodossa, jossa kiiltäväpintaiset muotilehdet sitä edustavat. (s. 134)

Arvosana:

Takakannesta:

Saralla on ärrävika. Hän on vältellyt r-kirjainta koko kouluaikansa. Kahdeksan vuotta toivottomana päättyneen puheterapian jälkeen hän muuttaa Irlantiin, koska englanniksi r on yleensä pehmeä puolivokaali. Mutta muuttuuko mikään, kun nainen lakkaa olemasta Sara, teräväreunainen heinä, ja hänestä tulee neljäs Raamatussa mainittu nainen, Sarah? Voiko identiteetti olla yhden äänteen varassa?

Irlannissa Sara ihastuu kuvankauniiseen, ärränsä pariisilaisittain sorauttavaan huonekaveriinsa Celineen. Dublinia kiertävän jouluisen roadtripin aikana hänen on pakko selvittää, onko hänellä rohkeutta rakastaa ja olla oma itsensä.

Kielillä puhumisen taito on herkkä ja kiehtova romaani nuoren naisen identiteetistä, ystävyydestä ja Rakkaudesta isolla ärrällä. Kahdessa aikatasossa kulkeva romaani kuljettaa lukijaa kepeästi ja varmasti kohti loppuhuipennusta, jossa ei ole mitään vääjäämätöntä.

207 sivua, Aula & Co 2017

Kirja on luettu myös täällä: Savon Sanomat, Kiiltomato, Kirjanmerkkinä lentolippu, Sivutiellä, KirjojaLeffojaSarjoja, Evarian kirjahylly, Kirjavinkit, Usva

Nörttityttöjen blogissa järjestettiin tälle viikonlopulle lukumaraton ja ajattelin osallistua, jotta saisin Pride-lukuhaasteeseen varaamani teokset luettua.

Maraton alkaa siis osaltani tänään klo 20:30. Ensimmäisenä luen loppuun Libba Brayn Kauhun ja kauneuden valtakunnan, jota on jäljellä sellaiset 130 sivua. Sen jälkeen luullakseni luen Äänellä jonka kuulet: Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta.

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, Popsugar Reading Challenge: An anthology

Sain vinkin Joona Koirasen toimittamaan antologiaan Äänellä jonka kuulet - Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta, kun kysyin Twitterissä parhaita lukuvinkkejä sateenkaarevasta kirjallisuudesta. Tämä olikin varsin mielenkiintoinen tuttavuus! Kokoelmassa on viisi novellia, joista etenkin kaksi ensimmäistä ovat dystopioita, joissa trans- ja muunsukupuolisuus ovat periaatteessa laittomia. Näihin on selvästi otettu ideoita omasta ajastamme, jossa on edelleen ihmisiä, jotka eivät halua hyväksyä ihmisyyden moninaisuutta.

Ensimmäinen novelli Pure mun anananasta on velopunk-romaaneistaan tunnetulta Taru Luojolalta ja tämä lyhyt tarina sijoittuu samaan maailmaan. Tapahtumat alkavat valtiossa nimeltä Murica, jonka päättelen olevan entinen Yhdysvallat. Kaksitoista vuotta aiemmin kaikki transsukupuoliset erotettiin armeijasta ja sen jälkeen suurin osa tummaihoisista, latinoista ja aasialaisistakin lähti masta.

Kaksi sotilasta lähetetään soluttautumaan Batanaramiin, jonne on paenut joukko transihmisiä, joita pidetään uhkana Muricalle. Twin-Cam on palannut kaappiin ja saanut pidettyä työnsä, koska ei erotu ulkonäöltään liikaa. Hänelle ja hänen niin ikään nimimerkkiä käyttävälle kollegalle on kerrottu, että Batanaram on roistovaltio, joka on köyhä ja jossa ei ole vapautta, mutta heidän saavuttuaan toiseen maahan, he saavat huomata, että asunto, ruoka, lääkäri ja osa vaatteista annetaan tulokkaillekin ilmaiseksi. Jopa sukupuolen moninaisuuteen suhtaudutaan avoimesti.

"Oletteko tulleet Muricasta?" Kyllä. "Vainotaanko teitä sukupuolenne takia?" Ky-kyllä. "Olisiko teidän vaarallista palata sinne?" Kyllä. "Siinä tapauksessa tervetuloa Batanaramiin!"(s. 24)

Novellissa käytettiin termiä kvääri, joka on suomennos monelle varmaan tutummasta sanasta queer. Luojola käyttää muutoinkin värikästä kieltä, esimerkiksi polkupyörä on fitsi, pudottamisen sijaan römpsäytetään ja ananakset taivutetaan anananaina.

Toinen novelli, Chia on Heidi Airaksisen kynästä. Se kertoo kahdesta ihmisestä, jotka eivät mahdu "standadrdiin". Ihmiset on jaettu eri yhteiskuntaluokkiin pisteytyksillä ja "poikkeavasta seksuaalisuudesta tai epäselvästä sukupuolesta tuomitut kansalaiset" ja "samansukupuolisesta haureudesta" syytetyt menettävät suurimman osan pisteistään ja saavat alimman luokituksen, minkä lisäksi heidät määrätään "eheyttävään hoitoon". Jopa kadut on jaettu kaistoihin, joilla eri luokkiin kuuluvat kulkevat. Novellissa on kiehtovia sateenvarjotarkastajia, joiden merkitys jäi kuitenkin hieman kryptiseksi.

Chia oli tosin menettänyt pisteitä jo syntyessään. Hänen kehonsa ei täyttänyt sukupuolen binäärisiä standadrdivaatimuksia, joten hänen kohtalonsa oli sinetöity jo synnytyslaitoksella. (s. 62-63)

Kolmas novelli on kokelman kummallisin (enkä tarkoita tätä negatiivisessa mielessä). Sinä et ole kasvi on Edi Kabonin kirjoittama. Se kertoo hyvin kiehtovalla tavalla muuttuneesta ihmisten yhteiskunnasta. Ensinnäkin, sanaa ihminen ei enää käytetä, sen tilalla on sana olemus. Olemukset käyttävät hupullisia kaapuja ja kommunikoivat puhumisen sijaan otsaruutujen välityksellä, sillä ruumista ei ole, on vain mieli. Pinnan alla kuitenkin kuplii kapina.

Hän katseli vastaantulevia olemuksia, jotka näyttivät kaikki tismalleen samanlaisilta. Ainoastaan pituus erotti heidät toisistaan. (s. 77)

Oma suosikkini on kokoleman neljäs novelli, Asa Palon V-sana (jolle annan neljä tähteä). Se hyödyntää spefisarjoista tuttua trooppia eli jossain vaiheessa tulee jakso, jossa hahmojen pitää päättää kumpi koetuista maailmoista on oikea, kumpi harhaa. Näitä on ollut mm. Doctor Whossa (kausi 5, jakso 7 "Amy's Choice") ja Buffy, vampyyrinmetsästäjässä (kausi 6, jakso 17 "Normal Again").

Pyydän paperia ja kynää ja piirrän huojuvan, alkueliötä muistuttavan alueen. Selitän, sen olevan eräänlainen spektri. Että siinä missä heidän näkökulmastaan on olemassa ainoastaan kaksi vastakkaista sukupuolta, kuin janan eri päät, minulle koko spektri on yksi suuri sukupuoliavaruus. Minä en osaa asettaa itseäni janalle, tarvitsen avaruuden verran tilaa ollakseni minä. (s. 123-124)

Päähenkilö Auri elää polyamorisessa kommuunissa maailmassa, joka postapokalyptinen. Mitään tarkkaa ei kerrota, mutta pieniä vihjeitä vilahtelee tekstissä. On saastealue, joka leviää ja radiokanavia hiljenee laitteiden hajottua. "On kulunut vasta pari sukupolvea siitä, kun maailmassa alkoi uusi aamu pitkän ja pimeän romahduksen jälkeen." Tässä maailmassa ihmiset ovat palanneet kalevalamaisille juurilleen, elämistä puhutaan eufemismein "etteivät ne kuule ja ota kutsuna". Esimerkiksi variksia karkotetaan loitsuin ja niitä kutsutaan harmaapaidoiksi, roskapuluiksi, paskalinnuiksi, vainovarpusiksi ja mustapäiksi.

En minä ole... nainen. Saan soperrettua ennen kuin itku tulee. -- Kaikki tämä epäily, kyseleminen ja olettaminen ovat väsyttäneet minut. -- Minua kuulusteltiin. Yksi oli ainakin lääkäri, ja hän yritti udella minulta, miksi minä en tunne kuuluvani siihen sukupuoleen, mihin henkilötunnukseni minut lokeroi. Ja että mikä minä sitten olen. (s. 117 ja 123)

Välillä Auri näkee unta toisesta maailmasta, jossa on kyberpunkmainen ja totalitaristinen fiilis. Hän on kieltäytynyt tekemästä ilmaista työtä, päätynyt aktivoitavaksi ja hallituksen naisille osoitettuihin yhteiskunnan rakentamiseen liittyviin tehtäviin, vaikka Auri ei identifioidu naiseksi. Loppu on avoin, mutta lukijalle annetaan vihjeitä, kumpaan maailmaan Auri lopulta asettui. Tätä novellia oli tosi kiva lukea!

Kokoelman viides novelli on antologian ainoa kauhugenren edustaja. Nalle Mielosen Ulvova talo kertoo kartanosta, joka sijaitsee Pohjois-Karjalassa, vain täpärästi Suomen puolelle jääneellä mäellä, millä on pitkä historia. Paikka tunnetaan Neidonlehdosta, maagisesta energian risteämiskohdasta, missä on tehty urhauksia ja palvontaa. Kartano on rakennettu tuon pyhätön ympärille.

Eniten Hukkaa kuitenkin vaivasi tohtori Kajaksen maalaamat taulut, joita oli ripoteltu -- ympäri taloa. -- maalauksissa toistui keltaiseen puettu hahmo, joka esiintyi joissakin teoksissa miehenä, toisissa naisena. Ja lähes aina hänen läheisyydessään oli myös pimeydestä tunkeutuva olento, jonka muoto vaihteli -- osia vuohesta kuin mustasiipisestä korpista. (s. 144)

Talo alkoi ulvoa vasta 1970-luvulla, kun sen omistaja vaihtui. Myös kartano muuttui uuden omistajan aikana, sillä hän rakensi kartanoon kuumepainajaista muistuttavia, käärmemäisesti luikertelevia käytäviä, piilotettuja kulkuväyliä, salaisia huoltoportaikkoja ja paneelien taakse kätkettyjä huoneita. Novellin päähenkilö on taiderestauroija nimeltään Hukka. "Onko se sinun oikea nimesi? -- Kuinka niin arkipäiväisen oloinen utelu saattoi tuntua niin uskomattoman sopimattomalta?"

Joillekin ihmisille sana "trans" oli kirosana, joka muutti heidät hetkessä näennäisen tavallisista kansalaisista heinähankoja ja soihtuja heiluttaviksi lynkkauspartioiksi. Kuinka vaikeaa heillä mahtoikaan olla näinä moderneina aikoina. Ennen pedot sentään tunnisti: Frankensteinin hirviö oli -- selkeä kummajainen. Mutta nykyään hirviöt pukeutuivat valepukuihin, söivät hormoneja, kävivt leikkauksissa ja hiiviskelivät väärissä pukukopeissa saalistamassa seuraavaa uhriaan. Mikään ei ollut turvassa, eivät edes julkiset naistenhuoneet ja niiden pyhä koskemattomuus. (s. 149)

Arvosana:

Takakannesta:

Sukupuolen moninaisuudesta puhutaan yhä enemmän, mutta merkitystä on myös sillä, kuka puhuu. Tämän antologian tarkoituksena on nostaa esiin lahjakkaita kirjoittajia ”meiltä meille” -periaatteen mukaisesti.

Kokoelman viisi novellia kertovat dystooppisista tulevaisuuksista, joissa piilee toivon ja rakkauden siemen, yhteiskunnista, joissa kaikki ei ole sitä miltä näyttää, sekä talosta, jonka kammottaviin sokkeloihin on piilotettu ikiaikainen voima.

Tämä kirja on tehty juuri sinulle.

173 sivua, Ääres 2019

Luettu myös täällä: Nuori voima

Pride-kuukausi oli tänä vuonna varsin poikkeuksellinen, kiitos Covid-19. Niinpä Pride-lukuhaaste oli sitäkin tärkeämpi, sillä kulkueet ja muut tapahtumat siirtyivät syksyyn. Otin haasteen tiimoilta yhteyttä Oulun, Kuopion ja Helsingin kirjastoihin ja olin yllättynyt, kuinka lämpimästi haaste otettiin niissäkin vastaan. Kallion kirjastoon tehtiin Top 20 sateenkaarikirjavinkeistäni näyttely, Oulun kirjastoissa oli (tai ainakin lähikirjastosta bongasin) sateenkaarevia kirjoja esillä hyllynpäädyssä ja Kuopion kirjaston kanssa olen syksyllä tekemässä Zoomissa sateenkaarikirjavinkkausta, mistä myöhemmin lisää.

Oma lukusaldoni jäi laihanlaiseksi, sillä kesäkuussa olen kerännyt paljon univelkaa huonosti nukuttujen öiden takia (kiitos helteiden, mutta samaan aikaan luhtitalo, jossa asun on ollut maalattavana ja siitä aiheutuvat ääni- ja hajuhaitat ovat häirinneet etenkin aamuisin). Onnistuin kuitenkin lukemaan kolme teosta.

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus
Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito
Joona Koiranen (toim.): Äänellä jonka kuulet - Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta

Mitä sinä luin pride-lukuhaasteeseen? Kommentoi alle, niin kerään luetut vinkkilistaksi ensi vuotta varten.

Camilla Gunnarsson: När mammorna blev kära | Klassikkojen lumoissa
Jenny Jägerfeld: Brorsan är kung | Klassikkojen lumoissa
Amy Lowell: Sanojesi vaalea hunaja | Klassikkojen lumoissa
Johanna Pohtinen: Tavalliset pervot | Klassikkojen lumoissa
Kalervo Pulkkinen (toim.): Tom of Finland: Välähdyksiä nimimerkin takaa | Klassikkojen lumoissa
Mariko Tamaki & Rosemary Valero-O'Connel: Laura Dean Keeps Breaking Up with Me | Oksan hyllyltä
David Walliams: Poika ja mekko | Klassikkojen lumoissa

Kesäkuussa lukeminen takkuili hieman huonoista yöunista johtuen, kiitos helle ja talomaalarit... Sain kuitenkin luettua seitsemän kirjaa (1860 sivua). Pride-lukuhaaste päättyi ja harmikseni en saanut luettua siihen niin paljoa kuin olisin halunnut (johtuen tuosta aiemmin mainitusta), vain kolme teosta, joista yksi on viisi novellia sisältävä antologia. Onhan sekin kuitenkin enemmän kuin ei mitään. Kesäkuussa oli myös Kirjabloggaajien dekkariviikko, minkä aikana luin kaksi kirjaa (toisen tosin ehdin lukemaan loppuun vasta seuraavalla viikolla).

Parhaat hetket vietin uudelleen luetun Kauhun ja kauneuden valtakunnan, ajatuksia herättävän Loukuttajan ja kiehtovalla spefo-troopilla leikittelevän Asa Palon novellin V-sana parissa.

Marja Aho: Loukuttaja
Elly Griffiths: Aavekentät
Camilla Sten: Kadonnut kylä (postaus tulossa)
Johanna Hulkko: Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus
Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito
Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta (postaus tulossa)
Joona Koiranen (toim.): Äänellä jonka kuulet - Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta

Heinäkuussa on luvassa ainakin Naistenviikko ja Kirjabloggaajien klassikkohaaste. Lukupinon ulkopuolella on myös toinen toistaan kiinnostavia teoksia, eli ei hätää, jos ehdin lukemaan kaikki tässä mainitut (vaikka olenkin ehkä yltiöoptimistinen). Säätiedotteiden perusteella heinäkuusta pitäisi tulla suhteellisen viileä, jospa se takaisi paremman nukkumisen ja talokin varmaan on jossain vaiheessa maalattu kokonaan. Onneksi henkilönosturivaihe ja parvekkeiden maalaaminen on jo ohitettu. Voi sitä melua ja hajua. No, onneksi luhtitalon puupinnat näyttävät nyt vähän tuoreemmilta, edellinen pinta (tai mitä siitä oli jäljellä) kun taitaa olla alkuperäinen ysäriltä.

Heinäkuun lukupinossa:

Marja Aho: Puunhalaaja
Marie Benedict: Rouva Einstein
Marta Breen & Jenny Jordahl: Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta
Suzanne Collins: Nälkäpeli - Balladi laululinnuista ja käärmeistä
Jenni Hendriks & Ted Caplan: Tosi raskas reissu
Stephen King: Laitos
Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika

"Sillä ei oo kauheesti väliä, onko vanhemmat miehiä, naisia vai mitä"

Lukuhaasteissa: Naistenviikko: nimipäiväänsä 18.7. viettää Riikka

Riikka Ala-Harjan Ebba-sarjan kolmannessa osassa, Kahden isän Ebba, ollaan hieman haikeissa tunnelmissa, lukiessa nimittäin tuntui, että tämä saattoi olla viimeinen osa. Ebba kun aloittaisi seuraavana syksynä seitsemännen luokan.

Ebban äidin miesystävä Ilmari on muuttamassa heidän kanssaan yhteen sillä aikaa, kun Ebba on Saksassa luokkansa kanssa opintoretkellä. Äiti on lupautunut reissuun valvojaksi, mutta sairastuu ja Ilmari ilmoittautuu Miska-koiransa kanssa hänen tilalleen. Reissu on luokan viimeinen tilaisuus olla yhdessä, sillä yläasteella kaikki hajaantuvat toisiin kouluihin, Ebba, Eino ja kouluun puoli vuotta aikaisemmin tullut Sara jatkavat kuitenkin saksalais-suomalaisessa koulussa.

Isäpuoli!
Mikä isäpuoli Ilmari mulle muka on?
Haloo, äiti!
Ei Ilmarilla ole mitään tekemista isä-sanan kanssa! Ilmarihan on vaan mun äidin miesystävä.
Tosi rasittavaa, isäpuoli on älyttömän typerä sana.
Puolikas isä muka.
Ei yhtään isä, ei prosenttiakaan. (s. 16)

Ebba kipuilee isäpuoli-sanan kanssa ja tiuskii sen takia parhaalle ystävälleen Saralle, joka viihtyy Ebban mielestä liiankin hyvin Ilmarin ja Miskan kanssa. Riidat saadaan kuitenkin lopulta sovittua.

Saralla on tosi kaunis tumma tukka, ruskeat silmät ja vaaleanruskea iho. -- Saralla on kaksi äitiä. Ne on molemmat tosi cooleja. Heta on töissä hotellin respassa ja Wilhelmiina on tulkki. -- Wilhelmiina adoptoitiin vauvana Etiopiasta, ja siltä Sara on perinyt tumman ihon. (s. 8-9)

Sarja tarjoaa samaistumispintaa etekin lapsille, joiden omat tai kaverin vanhemmat ovat eronneet, mutta uskon, että näitä lukevat mielellään muutkin. Teksti on sujuvaa lasten ja varhaisteinien arjen kuvaamisessa tykkäämisineen ja älypuhelimineen, repliikit tuntuvat aidoilta puhekielisydessään.

Sara vilkaisee mua ja Einoa vähän ilkikurisesti. Ärsyttävää, sillä nyt joku voi tajuta, että mä oon jotenkin ihastunut Einoon. Lopettais. Mä en oo tunnustanut Eino-ihastumista kuin Saralle, en kenellekään muulle. Kohta kaikki arvaa, varsinkin Eino, ja sitä mä en todellakaan halua. (s. 48)

Tässä osassa sivutaan myös ilmastonmuutosta ja ympäristön saastumista: Ebban luokka matkustaa Saksaan laivalla, jotta ilmakehään purkautuisi vähemmän hiilidioksidia ja rannalla Ebba surkuttelee niiden ihmisten tyhmyyttä, jotka heittävät muoviroskaa mereen. Ebba ja Sara ovat myös kasvissyöjiä (joskin Ebba syö kyllä voita, munia, jugurttia, jäätelöä ja juustoa).

Joskus Sara tuntuu paljon aikuisemmalta kuin mä, tai se osaa esittää just oikeita kysymyksiä ja miettiä jotain pääministeri- tai pakolaisjuttuja. Mä tunnen itseni välillä aika vauvaksi. Mä näytän meidän luokan tytöistä kaikkein nuorimmalta, ja se on jotenkin rasittavaa. Mä olen ihan vauva, mulla ei ole vielä edes rintoja niinku monilla jo on. (s. 46)

Kuvitusta on vähän ja harvat kuvat toistuvat lukujen aluissa. En ole oikein lämmennyt tälle Marika Maijalan tyylille (etenkin kun Miska-koiralla on vain yksi silmä, mutta kuvituksessa sillä on kaksi).

Arvosana:

Takakannesta:

Ebbasta on tosi ärsyttävää saada isäpuoli. Tunteet räiskyvät myös leirikoulussa.

Kuudennen luokan keväällä Ebban luokka matkustaa leirikouluun Saksaan. Äiti sairastuu eikä pääsekään mukaan valvojaksi. Ebban harmiksi Ilmari, äidin miesystävä, lupautuu tilalle. Leirikoulun jälkeen Ilmarin on tarkoitus muuttaa saman katon alle Ebban ja äidin kanssa, mistä Ebba ei pidä yhtään.

Ilmarin mukana leirikouluun tulee hänen bostoninterrierinsä Miska. Koira valloittaa koko luokan sydämen. Kun Ebban paras kaveri Sara lähtee riidan päätteeksi karkuteille, Miskan vainukuono osoittautuu kullanarvoiseksi.

103 sivua, Otava 2020

Sarjassa ilmestyneet:

Ebba-sarjaa on luettu myös täällä: Maaseudun tulevaisuus, Lastenkirjahylly

Samankaltaista luettavaa: Kirsti Kuronen: Merikki

"Kuunnelkaa. Jotta näin ei pääsisi tapahtuman enää koskaan."

Lukuhaasteissa: Naistenviikko: nimipäiväänsä 19.7. viettävät Sari, Saara, Sara, Salli ja Salla. YA-lukuhaaste: LGBTQ-aihe

Salla SimukanLukitut on yksi alkuvuoden eniten odottamistani kirjoista. Olin kaavaillut lukevani tämän Pride-lukuhaasteeseeni, mutta en saanut kirjasta arvostelukappaletta ja kirjastosta kirjan sain vasta nyt naistenviikolle luettavaksi. Dystooppisia sävyjä laimeasti heijasteleva kirja on kuin Minority Reportin, BB talon ja Stanfordin vankilakokeen risteytys. Hauskasti kirjassa viitataan näihin (tykkään aina, kun kirja tiedostaa asioita, esimerkiksi kun zombeja kutsutaan zombeiksi). Odotin kirjalta hirvittävän paljon, mutta jouduin hieman pettymään.

Vega ymmärsi, miksi heille haluttiin näyttää juuri kyseinen elokuva. -- Hän oli jopa ajatellut, oliko joku heidän vangitsemispäätöksensä takana ollut ihminen fanittanut elokuvaa vähän liikaa ja kuvitellut, että se oli opastusfilmi pikemminkin kuin dystopia. (s. 172-173)

Kirjan idea on todella pelottava, että jollakin on valtaa käydä hakemassa 50 nuorta kotoaan ja lukita heidät keskenään vankilaan vain jonkin algoritmin laskelmien perusteella joskus tulevaisuudessa tehtävän rikoksen takia. Nuorilla on aikaa kahdeksanteentoista syntymäpäiväänsä keksiä ja katua rikostaan, muutoin heidän täytyy istua rangaistuksensa täysimittaisena.

Muistakaa: tämä kaikki on teidän omaksi parhaaksenne. (s. 24)

Kirjassa on tosi vahvaa intersektionaalista feminismiä ja sateenkaarevuutta (mutta onko tässä jo hieman laskelmoivuuden makua?). Viisi keskeistä hahmoa, Vega, Oliver, Meea, Johannes ja Kaspian (järjestyksessä kiinnostavimmasta hahmosta vain statistin rooliin jäävään hahmoon) ovat mm. tummaihoinen, aasialainen, adoptoitu, kurjista perheoloista, homoseksuaali, panseksuaali, aseksuaali, demiseksuaali, muunsukupuolinen, polyamorinen... Etenkin demiseksuaalisuuden käsittely ja polyamorinen kuvio olivat erittäin tervetulleita!

- Jos sä olet demiseksuaali? Oliver ehdotti.
- Mikä?
--
- Henkilö, joka tuntee seksuaalista vetoa vain johonkuhun sellaiseen, jonka tuntee jo tosi hyvin.
--
- Ei hitto. Toi kuulostaa kyllä just multa, Meea myönsi. (s. 149)

Viiden näkökulmahahmon (joilla on kaikilla tosi kivat nimet) mukana pyörittäminen tuo toisaalta laajempaa kokonaiskuvaa, mutta alle 300 sivussa kukin saa niin vähän tilaa ajatuksilleen, että jäävät todella kädenlämpöisiksi. Vega ja Oliver nousevat parhaiten esille, Kaspianin kohokohta (minulle) on, kun hän yhdessä spoken word tekstissään lainaa Minna CanthinTyömiehen vaimoa ja sen Homansuu-hahmoa.

Hänen ei olisi pitänyt lähteä niin kiltisti. Hänen olisi pitänyt tapella. Hänen olisi pitänyt muistaa, ettei systeemiin voinut koskaan luottaa. (s. 17)

Tarinassa ei ollut sellaista imua kuin toivoin, tähän voivat osaltaan vaikuttaa niin hajautuneet näkökulmat kuin kirjan rajallinen sivumäärä. Pidän enemmän kirjoista, joissa on yksi keskeinen hahmo ja jossa miljööseen ja tarinaan upotaan syvemmälle. Tästä ideasta kun olisi voinut kirjoittaa vaikka kuinka paljon enemmänkin, mutta toisaalta pituus on nuortenkirjalle varsin passeli. Harmillisesti arvasin osan isoista juonenkäänteistä ennalta jo ekojen 50 sivun aikana, kuten kuka hahmoista kuolee. Plussaa on annettava siitä, kuinka kirjoilla on hahmoille suuri merkitys, esimerkiksi Vegan nimi saa sivuilla selityksensä.

Arvosana:

Takakannesta:

Meitä oli viisikymmentä.

Tämä on meidän tarinamme.

Hätkähdyttävä YA-romaani maailmasta, jossa nuoret joutuvat vankilaan rikoksista, jotka heidän on laskettu tulevaisuudessa tekevän.

”Meidät noudettiin keskellä kirkasta päivää, kohteliaasti ja rauhallisesti.Ei varmasti ollut tarkoitus, että kukaan kuolisi.Ei varmasti ollut tarkoitus, että kaikki menisi sellaiseksi kuin meni.Tämä on meidän tarinamme.mä ovat meidän äänemme.”

284 sivua, Tammi 2020

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakko ruispellossa, Kirjojen keskellä, Kuunnellut äänikirjat, Kirjataivas

Thomas Taylor: Malamanteri

Vapun lukumaraton (päivittyvä postaus)

Huhtikuun luetut

Briitta Hepo-Oja: Suomea lohikäärmeille

Tuutikki Tolonen: Agnes ja unien avain

Pride-lukuhaaste 1.-30.6.2020

Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka

Lukuvinkkejä Pride-lukuhaasteeseen

Scifi-lukuhaasteen koonti

Haasteen aikana luettiin mm. nämä kirjat:

Toukokuun luetut

Dekkariviikko | Elly Griffiths: Aavekentät (Ruth Galloway #7)

Marja Aho: Loukuttaja

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito

Nörttityttöjen lukumaraton 27.-28.6.2020 (päivittyvä postaus)

Joona Koiranen (toim.): Äänellä jonka kuulet - Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta

Pride-lukuhaasteen kooste

Kesäkuun luetut

Naistenviikko | Riikka Ala-Harja: Kahden isän Ebba

Naistenviikko | Salla Simukka: Lukitut