Yöpöydän kirjat

Kuvia Instagram-tililtäni. Grindelwaldin rikokset -leffa oli toiminnallinen ja viihdyttävä,
mutta herätti paljon kysymyksi mm. Potter-kaanonista. Hyvä treffileffa puolison kanssa.

Marraskuu oli hyvin kirjallinen, sillä luin 22 teosta (joista varsinaisia romaaneja oli viisi), joista kertyi yhteensä 4866 sivua. Otin osaa jo perinteeksi muodostuneeseen 30 sivua päivässä -lukuhaasteeseen. Sen ja sarjakuvahaasteen loppukirin (15 sarjakuvateosta!) avulla sain luettua kuukauden aikana enemmän kirjoja kuin kertaakaan aikaisemmin blogini historiassa. Parhaat lukukokemukset olivat lasten- ja nuorten kirjallisuuden Finlandia -ehdokkaana ollut Kolmas sisar, Mummo -sarjakuvien viides albumi, ruotsalaisen postapokalyptisen trilogian mallikkaasti paketoinut Tähtipöly, The Walking Dead -sarjan 14 albumi ja unenomaisen kaunis Noki.

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Magdalena Hai: Kolmas sisar
Sally Green: Puoliksi paha
Robert Kirkman: The Walking Dead - Book 14
Sarah Andersen: Elämänhallinta on illuusio
Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key 2 - Head Games
J.P. Ahonen: Belzebubs
Mika Lietzén: 1986
Jaakko Ahonen: Pikku närhi
Ines Lukkanen: Taidevandalismi
Risto Isomäki: Viiden meren kansa
Kei Sanbe: Poissa - Erased 1
Madeleine Rosca: Hollow Fields 1
Anni Nykänen: Mummo 5
Mikko A. Jeskanen: Perkele – Myytillisiä tarinoita
Kaisa Happonen & Karri "Paleface" Miettinen: Revi se
Hikaru Miyoshi: Tarkastaja Akane Tsunemori 4-6
Arina Tanemura: Prinsessa Sakura 3
Lars Wilderäng: Tähtipöly
Sirkku Tuomela: Noki

Luen parhaillaan Johanna Sinisalon Iron Sky -leffan maailmaan sijoittuva Renaten tarinaa. Siitä ja Isomäen kirjasta on tulossa arvosteluni Tähtivaeltajaan 1/2019. Kirjoitin vähän aikaa sitten Enorannan ja Hain lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkintoehdokkaista Risingshadow -artikkelit, ja ne ilmestyvät ehkä tämän viikon aikana. Onnea Siiri Enoranta palkinnosta!

Joulukuussa pyörii kirjabloggaajien joulukalenteri, ensimmäinen luukku ilmestyi Hyllytontun höpinöitä -blogissa ja sieltä löytyy lista blogeista, jotka ovat mukana. Kirjakultin kanavalle ilmetyy uusia videoita vähintään kerran viikossa. Tavoitteenani on saattaa loppuun Reader why did I marry him? -blogin runohaaste, lukupinosta löytyy jo kaksi kirjaston varauksista saapunutta teosta.

Joulukuun lukupinossa ovat:

Holly Bourne: ...ja onnellista uutta vuotta?
Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun
Amanda Lovelace: Tässä prinsessa pelastaa itsensä
Philip Reeve: Mortal Engines
Elina Salminen: Koska tuuli kuiskii
Arkadi & Boris Strugatski: Stalker - Huviretki tienpientarelle

"Koko ihmisrotu on pyyhitty täydellisesti maailmankartalta."

Arvostelukappale

Lars Wilderängin Tähtitrilogia on ollut kirjavuoden suosikkejani. Tämä postaus käsittelee sarjan kahta edellistä osaa ja sisältää siten joitakin juonipaljastuksia. Ensimmäinen osa, Tähtikirkas oli koukuttava lukukokemus, jonka ahmin innoissani. Ruotsiin sijoittuva dystopia/post-apokalyptinen teos toi maailman lähemmäksi omaani, sillä moni asia oli niin tuttua. Olinkin hieman pettynyt, kun luin Tähtisateen ja se vei tarinaa suuntaan, joka sai sen näyttämään b-luokan kauhuleffalta. Niinpä tartuin trilogian päätösosaan hieman varautuneena, mutta varovaisen toiveikkaana. Ja tällä kertaa tarina vei mukaansa ensimmäisen osan tapaan ja niputti sarjan avoimet juonilangat onnistuneesti yhteen. Sarja sai ansaitsemansa lopun ja voin suositella lämpimästi tutustumaan tähän toiminnantäytteiseen lukusukkulaan.

Nollaus ei ollut ahmaissut pelkästään teknologiaa vaan myös värit. Kaikki muuttui nykyisin harmahtavaksi tai likaisen ruskeaksi, missä määrin siis oli edes ehjä. (s. 186)

Aiempien osien tapaan, Tähtipölyn tapahtumat kerrotaan useiden henkilöiden näkökulmasta. Joukkoon liittyy myös uusia kasvoja ja heidän menneisyydestään kerrotaan lyhyiden takaumien kautta aina Sammutuksen ajasta muutaman vuoden takaisiin tapahtumiin. Sammutukseksi kutsutaan sitä hetkeä, kun kaikki sähkölaitteet lakkasivat toimimasta. Tuon kaaoksen takana olivat nanomiiteiksi kutsutut minikokoiset robotit, joiden alkuperä on maapallon ulkopuolinen. Toisessa osassa nuo nanomiitit lähettäjät tulevat Maahan tarkoituksenaan puhdistaa se ihmisistä ja hyötyä maasta taloudellisesti. Puhdistaminen aloitetaan tähtipölyllä, joka muuttaa suuren osan selviytyjistä zombeiksi ja nyt pienentynyt jäljelle jääneiden joukko joutuu taistelemaan epäkuolleita vastaan.

Hän voisi pystyttää heidän eteensä lihamuurin, mutta Marstrandinsaarella oli tuhansittain zombeja. Luodeilla sai ostettua lisää aikaa, mutta niitä ei ollut niin paljon, että niillä olisi ostettu ikuinen elämä. (s. 42)

Tässä osassa päästään näkemään myös Ruotsin lähimaita ja niiden tilannetta, kun keskeisistä hahmoista muutama lähtee hakemaan apua zombikaaokseen. Avun saaminen taistelussa muukalaisia vastaan näyttää kuitenkin aika toivottomalta, mutta sinnikkyyttä ei ainakaan puutu. Kuinka voittaa ylivoimainen vihollinen, jolla on hallussaan teknologiaa, joka ylittää ihmiskunnan parhaatkin saavutukset ja käytössä on vain vähän jousta ja nuolia edistyneempiä aseita? Onneksi Filipillä on saari, jonne zombit eivät pääse, mutta talvi on tulossa.

Heitä on pakostakin enemmän, vaikka yhtä elävää ihmistä kohti tallustikin varmastu satakunta zombia. (s. 322)

Kirjan loppu yllätti täysin, mutta hyvällä tavalla. Mahtavaa, että joku kirjailija uskaltaa kirjoittaa tällaisen loppunäytöksen. Suosikkihahmojani olivat tällä kertaa Jocke ja Anna, jonka miessuhteet muistuttavat harvinaisen paljon erästä tiettyä kahdeksanjalkaista. Sarja sopii lukijalle, joka pitää dystopioista, maailmanlopuista ja scifistä, mutta myös lukijalle, jolla ei ole aiemaa kokemusta kyseisistä genreistä. Pohjimmiltaan sarjassa on nimittäin kyse selviytymisestä, kuinka ihmisten täytyy luottaa toisiinsa hengissä pysyäkseen ja kuinka ihmiskunta rakentaa uuden maailman vanhan raunioille.

Arvosana:

Takakannesta:

Sivilisaatio, joka on rakennettu hitaasti kymmenen vuotta Sammutuksen jälkeen, sinnittelee henkitoreissaan. Vastustaja on ylivoimainen, ja se on ollut vähällä tuhota koko läntisen Ruotsin sotajoukot.

Muutama harva selviytyjä on kerääntynyt Carlstenin linnoitukseen. He ovat loukussa kuin rotat, vihamielisen piirityksen keskellä. Täytyy olla keino pysäyttää kammottava vihollinen – heidän on yritettävä, vaikka se jäisi heidän viimeiseksi teokseen. Mutta miten paeta piirityksestä? Onko jossain vielä muita selviytyjiä? Ja onko maailmasta edes mitään jäljellä, pelastettavissa?

Lars Wilderäng on kirjoittanut aiemmin nopeatempoisia trillereitä, mutta Tähtitrilogian myötä hänen suosionsa räjähti. Hän kirjoittaa myös Cornucopia?-blogia, joka on Ruotsin luetuimpia talous-, politiikka- ja ympäristöblogeja. Tähtipöly päättää Tähtitrilogian, jonka aiemmat osat ovat Tähtikirkas ja Tähtisade.

Suomentanut: Sirpa Parviainen, 342 sivua, Jalava 2018

Alkuperäinen nimi: Stjärndamm (2016)

Sarjassa ilmestyneet:

Tähtikirkas (2017)
Tähtisade (2018)

Samankaltaista luettavaa: Ernest Cline: Armada, M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö, Rick Yancey: 5. aalto-trilogia, Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Max Brooks: Sukupolvi Z, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Douglas Preston: Isku, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus, John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

"Mitä sinä oikein tavoittelet?"

"Oikeutta olla oma itseni."

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja, Marraskuun lukupiirikirja

Siskon tytär suositteli Sally GreeninPuoliksi pahaa. Kirja on ollut minulla lainassa häneltä varmaan jo pari vuotta, mutta sain sen luettua vasta nyt. Ehdotin sitä lukupiirilleni ja se päätyi marraskuun teokseksi. Jo heti alussa tajusin, että kirjasta pitäminen tulee olemaan haastavaa, sillä ensimmäiset parisenkymmentä sivua on kirjoitettu sinä-passiivissa. Epämiellyttävä tunne ei ravistunut missään vaiheessa lukukokemuksesta. Päähenkilö Nathania seurataan kirjassa noin kahdeksanvuotiaasta seitsemäntoistavuotiaaksi. En oppinut missään vaiheessa pitämään hänestä tai sympatisoimaan hänen kohtaloaan.

"Minua on pidetty häkissä melkein kaksi vuotta. Minua on hakattu ja kidutettu, enkä ole saanut tavata perheenjäseniäni, jotka ovat valkoisia noitia. Mitä ´hyvää´ siinä on?" (s. 208)

Nathanilla on kahdeksan ja viisi vuotta vanhemmat siskot Jessica ja Deborah sekä kaksi vuotta vanhempi veli Arran. Jessica inhoaa Nathania sydämensä pohjalta, mutta kaksi muuta sisarusta ovat Nathanille ystävällisiä. He asuvat mumminsa, äidin äidin kanssa. Äiti on kuollut Nathanin ollessa pieni hieman epämääräisissä olosuhteissa. Kansitaiteen lisäksi parhaat kohdat kirjassa ovat, kun Nathan keskustelee mummonsa, Arranin tai Deborahin kanssa.

Nathania on syntymästään asti arvosteltu isänsä, mustan noidan Marcusin takia. Neuvosto on asettanut hänelle tiukat säännöt "valkoisten noitien turvallisuuden" nimissä. Ihan niin kuin nuoresta pojasta olisi paljoakaan vaaraa koulutettuja, vahvoja noitia vastaan. Kokemansa kohtelun jälkeen hänen pitäisi lisäksi olla valkoisten noitien puolella. Ei vaadi suurta päättelykykyä, että Nathan ei ole kauhean innoissaan tästä.

Valkoisten noitien turvallisuuden takaamiseksi on päätetty, että sekaveriset (V 0,5 / M 0,5) eivät enää saa poistua kotoaan ilman neuvoston etukäteen antamaa lupaa. (s. 86)

Kirja on aivan liian selvästi Harry Pottereista inspiroitunut halpakopio. Englantiin sijoittuvassa romaanissa on valkoisia ja mustia noitia ja Nathan on puoliksi kumpaakin. Hän on siis sekaverinen eli valkoisten noitien mielestä puoliksi paha. Ei sillä, että valkoisetkaan noidat kauhean hyviä asioita voimillaan tekisivät. Valkoisia noitia suojelemaan on perustettu neuvosto, joka on kuin Luihuisten ylläpitämä Taikaministeriö, sillä he halveksivat puoliverisiä, jotka ovat puoliksi valkoisia, puoliksi nurjia. Nurjat ovat ei-taikovia ihmisiä, kuten J.K. Rowlingin taikamaailmassa jästit.

Alaikäistä noitaa kutsutaan noitaseksi, joka saa aikuistumisseremoniassa 17-vuotissyntymäpäivänään kolme lahjaa ja juo sukulaisen, yleensä äidin tai isän verta. Seremonian jälkeen paljastuu ennemmin tai myöhemmin, mikä on kenenkin voima. Suurin osa miehistä saa heikon voiman. Neuvoston voimakkaimmista valkoisista noidista kouluttamat metsästäjät, jotka jahtaavat Englannin ja Euroopan mustia noitia, ovat melkein kaikki naisia.

Sen lisäksi, että tarina ei vienyt mukanaan, suomennoskin jätti toivomisen varaa, kuka nykypäivän teini sanoisi koskaan "kessuttelevansa"? Kirja on maailmalla ja Suomessakin herättänyt paljon keskustelua. Kirjan käännösoikeuksia nimittäin myytiin jo ennen kuin se oli edes ilmestynyt. Kate Atkinsonin nimissä on kanteen laitettu markkinointitarkoituksessa lausahdus "Uusi Nälkäpeli, uskoisin." Tälle vertaukselle ei löydy minulta paljoakaan ymmärrystä. Puoliksi paha on urbaania fantasiaa ja Nälkäpeli dystopiaa, jonka suosio on aivan ilmiömäinen, ei lähelläkään Puoliksi pahan saavuttamaa. Ainoa yhdistävä tekijä on kohderyhmä eli young adult-luokittelu.

Oletko sinä lukenut Puoliksi pahan? Mitä ajatuksia se herätti? Paraneeko sarja myöhemmissä osissaan? Kommenttiboksiin saa jättää viestiä.

Arvosana:

Takakannesta:

Kuvittele, ettet osaa lukea etkä kirjoittaa, mutta parannut nopeasti – jopa noidaksi. Alat voida pahoin, jos et pääse ulos pimeän ajaksi. Vihaat valkoisia noitia, mutta rakastat Annalisea, vaikka hän on yksi heistä. Olet joutunut virumaan häkissä neljätoistavuotiaasta saakka. Sinun pitäisi paeta ja löytää Mercury, musta noita joka syö pikkupoikia. Sinulla on aikaa siihen asti, kunnes täytät seitsemäntoista vuotta. Helppo nakki.

Sally Greenin esikoisromaani Puoliksi paha on henkeäsalpaava tarina erään pojan selviytymiskamppailusta. Ihmisten keskuudessa elävässä salaisessa noitayhteisössä mustia ja valkoisia noitia yhdistää vain yksi asia: pelko poikaa kohtaan, joka kuuluu molemmille puolille ja ei kummallekaan. Englantilaisen perheenäidin omaksi ilokseen kirjoittaman Puoliksi pahan käsikirjoitus aiheutti sensaatiomaisen kuhinan kansainvälisessä kirjamaailmassa, ja sen käännösoikeudet myytiin yli 40 kielelle jo ennen teoksen ilmestymistä. Puoliksi paha on trilogian avausosa, ja siitä on tulossa myös elokuva.

Suomentanut: Sari Kumpulainen, 378 sivua, Gummerus 2014

Alkuperäinen nimi:Half Bad (2014)

Sarjassa ilmestyneet:

Puoliksi paha (2014)
Puoliksi villi (2015)
Puoliksi poissa (2016)

Kirja on luettu myös täällä: Tarinoiden syvyydet, Kirjaneidon tornihuone, Kirjasähkökäyrä

"Tärkeää on, että nyt ihmiskunta tietää varmasti:

se ei ole Maailmankaikkeudessa yksin."

Joulukuun lukupiirikirja, Hyllynlämmittäjä -haaste

Olen halunnut lukea Arkadi ja Boris Strugatskin scifiklassikko Stalkerin jo pitkään. Etenkin kun löysin kirjan jokunen vuosi sitten kirpparilta pilkkahintaan. Se on ainoa tänä vuonna lukemani Hyllynlämmittäjä -haasteen teoksista. Lukupiiri oli jälleen hyvä syy lukea teos, johon muutoin ei juuri nyt olisi tarttunut. Tiesin Tarkovskin vuonna 1979 ilmestyneen, kirjaan pohjautuvan elokuvan sekä pelisarjan, ja olen katsonut YouTubesta löytyvät kotimaisen indie-elokuvan Vyöhyke. En siis lähtenyt täysin ummikkona matkaan, mutta sain yllättyä siitä, kuinka erilainen kirja oli kuin kuvittelin.

Vyöhykkeet synnyttäneitä muukalaisten vierailuja tapahtui kuusi, mutta kirja ei kerro missä muut vyöhykkeet ovat. Kerronta alkaa siitä, kun noista Käynneistä on kulunut jo kolmetoista vuotta. Suurimmat erot mielikuvien ja todellisuuden välillä olivat teoksen sijoittuminen Kanadaan (sillä peleissä tapahtumapaikkana on Pripyat), kuinka vähän Vyöhyke loppujen lopuksi oli teoksessa läsnä - siitä kyllä puhuttiin paljon, mutta mielikuvissa se jäi varsin hajanaiseksi sekä salamyhkäisyys sekä Vyöhykkeeltä löydettyjen esineiden että niiden jättäjien vähäinen kuvailu. Sen sijaan kuvattiin kyllä paljon päähenkilö Redrick Shoehartin baarireissuja ja tupakanpolttoa.

- On esineitä, joille olemme löytäneet käyttöä. Me käytämme niitä joskin lähes varmasti toisin kuin kävijät niitä käyttävät. Olen varma siitä, että valtaosassa tapauksissa me käytämme mikroskooppeja naulojen naulaamiseen. (s. 155)

Stalkerit ovat tyhmänrohkeita miehiä, jotka uhmaavat vyöhykkeen vaaroja hakeakseen sieltä muukalaisten tuomia esineitä, joita myymällä rahoittavat juomistaan tai elättävät perhettään. Noilla vierailuilla on vain hintansa, sillä vyöhyke muuttaa stalkereiden perimää ja lapsista tulee yleensä poikkeavia. Vyöhykkeeltä voi löytää esimerkiksi mustia roiskeita ja tyhjiöitä, mutta varomattomat saattavat astua kuolettavaan ansaan kuten hyttyskaljuun, joka on voimistuneen painovoiman alue. Osalle esineistä on keksitty käyttöä, kuten kikka-puikoille, ikuisen virran lähteille. Autoja on ryhdytty muuttamaan kikalla kulkeviksi.

Teoksessa käytetään muutamia erikoisia sanoja, joiden merkityksestä en ole aivan varma. Luutamiehet saattavat olla auton pyyhkimet ja käytännön hoksnokkaa voinee verrata maalaisjärkeen. Muutoin teksti on ihan helppolukuista. Takakannen väitettä reippaasta aitoudesta ja Redin rentoudesta en voi aivan allekirjoittaa, mutta tätä pitäisi kai verrata tarkemmin Tarkovskin versioon.

- En mitenkään saattanut uskoa paniikinomaisia uutisia palavista kortteleista, valikoivasti vanhuksia ja lapsia ahmivista hirviöistä tai verisistä taisteluista haavoittumattomien muukalaisten ja varsin haavoittuvaisten mutta silti urhoollisten kuninkaallisten panssariyksiköiden välillä. (s. 9)

Olisi ollut kiinnostavaa lukea siitä hetkestä, kun muukalaiset saapuivat ja tietää enemmän heidän jälkeensä jättämästä "piknik roskasta" sekä ulkomuodosta ja matkustustavasta. Käyntien merkitystä ei nimittäin tiedetä, oliko kyseessä hyökkäys vai satunnainen pysähtyminen pitkän matkan varrella. Tuli sellainen olo, että kirjailijat hukkasivat paljon kiehtovaa potentiaalia, mutta se varmaan johtuu siitä, että myöhemmin syntyneenä ihmisenä tykkään toiminnallisemmasta kerronnasta.

Kiva kuitenkin, että on taas yksi klassikko luettu - ja vieläpä venäjästä käännetty sellainen, se on nimittäin kieliryhmä, jonka kirjallisuutta tulee luettua ihan liian vähän (aikaisempina lukukokemuksina mm. Dmitri Gluhovskin Metro 2033). Luin jostain, että stalker on Strugatskin veljesten keksimä sana, joka on johdettu hiippailua tarkoittavasta sanasta stalkking.

- Tiedätkö, minähän aioin lähteä, jo vankilassa päätin. "Mitä varten minä kyykin tässä kaupunkipahasessa?" minä tuumin. "Hiiteen kaikki", minä ajattelin. Ja kun palaan vankilasta, niin - terve, kaupungista lähteminen on kielletty! (s. 172)

Arvosana:

Takakannesta:

Neuvostokirjailijoiden kärkeen kuuluvien Strugatskin veljesten Stalker on niittänyt meilläkin mainetta Tarkovskin samannimisenä elokuvana. Kirja on filmiä realistisempi, reippaan aito kuva tulevaisuuden Kanadasta, jos kohta myös uheka, filosofinen vertauskuva ihmisen, luonnon ja teknologian suhteista. Ihmistä monin verroinkehittyneemmät olennot ovat tehneet maahan pikavierailun jättäen jälkeensä omituista kamaaja hallitsemattomia luonnonilmiöitä. Näin syntynyt 'Vyöhyke' on ihmisen rajattoman uteliaisuuden, pelon ja ahneuden kohde. Alamaailman puolivillaiset 'stalkerit', yhtenä heistä kirjan antisankari rento jätkä Red, tekevät henkensä kaupalla kahmimisreissuja tarkoin vartioidulle vyöhykkeelle. Kuin ihminen omille vaaranalaisille aluilleen, jos niin halutaan tulkita.

Suomentanut: Esa Adrian, 216 sivua, WSOY 1982 (2. painos)

Alkuperäinen nimi: Piknik na obochine (1972)

Tämän klassikon ovat lukeneet myös: Giik! - Nörttihölinää pohjoisen perukoilta, Vankityrmiä ja Louhikäärmeitä, Monttu, Tahaton lueskelija

Kirjabloggaajien joulukalenterin logo on minun suunnittelemani.

Osallistuin tänäkin vuonna järjestettyyn kirjabloggaajien joulukalenteriin, luukulla 20. Luin tätä postausta varten kaksi jouluisaa teosta. Luukku 19 avautui blogissa Mrs Karlsson lukee ja huomisen luukku ilmestyy Kirjapöllön huhuiluja -blogiin.

"Maailma ilman taikuutta on surullinen paikka."

Matt HaiginTyttö joka pelasti joulun on jatkoa 2016 ilmestyneelle teokselle Poika nimeltä Joulu, josta postasin viime vuoden joulukalenterissa. Sarjaan on ilmestynyt tänä vuonna myös kolmas osa Joulupukki ja minä. Pidin tästä jatko-osasta enemmän kuin sarjan aloittavasta kirjasta, joka kertoi kuinka Joulupukki sai alkunsa. Tarinan päähenkilö on tällä kertaa tyttö nimeltään Amelia, jonka ansiosta Joulupukki pystyi ensimmäisenä jouluna viemään lahjat kaikille maailman lapsille, sillä hän uskoi niin kovasti taikuuteen.

Jouluaaton taika ei ole Joulupukin ansiota, eikä se ole myöskään peräisin salamasta tai muista poroista.

Taikuus syntyy jokaisen lapsen toiveista ja haaveista. (s. 7)

Eletään 1840-lukua. Lontoossa asuvan Amelian äiti on nuohooja, mutta ollut viime aikoina niin sairas, että voi vain maata sängyssä ja yskiä. Niinpä Amelia ottaa piippujen puhdistamiseen tarvittavat varusteet mukaansa ja yrittää tehdä parhaansa tienatakseen rahaa äidin lääkkeeseen. Hän lähettää Joulupukille kirjeen, jossa toivoo, että äiti voisi olla taas terve. Tonttuvaarassa on kuitenkin hätätilanne, sillä peikot hyökkäävät kylään ja tuhoavat niin tottujen kodit, pukin reen kuin myös kaikki lahjat. Niinpä joulua ei sinä vuonna tule.

Amelia tiesi -- mikä köyhäintalo oli. Se oli kauhea paikka -- jonne kukaan ei halunnut mutta jonne ihmiset joskus joutuivat, jos olivat liian köyhiä tai sairaita tai menettivät kotinsa tai vanhempansa. (s. 34)

Amelian äidin tila huononee ja tyttö joutuu lopulta pahamaineiseen köyhäintaloon. Vuotta myöhemmin Joulupukki on jälleen valmistautumassa aattoillan lahjojen jakoon, mutta kaikki ei ole kunnossa: toivopuntarissa on vähemmän valoja kuin pitäisi. Tästä pukki päättelee, että Amelialle, tytölle, joka aikoinaan oli niin toiveikas, on tapahtunut jotain. Hän lähtee Lontooseen ja tapaa mm. kuningatar Viktorian ja kirjailija Charles Dickensin matkalla pelastamaan Ameliaa. Tapahtumien tuoksinassa pukki myös rakastuu.

"Ensi sitä rakastaa toista ihmistä ja tunne on molemminpuoleinen, ja sitten häntä ei enää olekaan. Minne kaikki rakkaus menee?"
--
"Rakkaus ei koskaa katoa -- Vaikka ihminen katoaisikin. -- Rakkaus ei koskaan kuole -- rakkaus jää talteen ja suojelee meitä. Se on elämää suurempaa, eikä se lopu silloin, kun elämä loppuu." (s. 287-288)

Haigin kuvaama maailma on hyvin synkkä, mutta jostain löytyy aina pieni toivon pilkahdus. Esimerkiksi Amelian äidillä on sanonta: "Elämä on kuin savupiippu - joskus on mentävä pimeyden läpi, jotta pääsee valoon." Suosikkihahmoni on Nokikuono-niminen kissa, Amelian paras kaveri.

Chris Mouldin kuvitus on ihastuttavaa!

Arvosana:

Takakannesta:

Jos taikuudella on alku, onko sillä myös loppu?

Kun Amelia haluaa toiveensa täyttyvän, hän tietää täsmälleen kenen puoleen kääntyä: joulupukin. Mutta taika, johon Amelia uskoo, on hiipumassa, ja joulupukilla on kädet täynnä työtä: kiukkuisia tonttuja, taivaalta putoilevia poroja, vihaisia peikkoja puhumattakaan siitä, että koko joulu on ehkä peruttu! Mutta Amelia ei olekaan mikään tavallinen tyttö, ja pian joulupukki saa huomata, että hän tarvitsee Amelian apua pelastaakseen joulun.

Tyttö joka pelasti joulun on henkeäsalpaava ja viisas seikkailukertomus joulun pelastusoperaatiosta. Se on edeltäjänsä Poika nimeltä Joulu -kirjan tavoin hauska, syvällinen ja koskettava – täydellinen joulukirja!

Suomentanut: Sarianna Silvonen, 339 sivua, Aula & Co 2017

Kuvittanut: Chris Mould

Alkuperäinen nimi: The Girl Who Saved Christmas (2016)

Kirja on luettu myös täällä: Luetut.net, Kirjojen keskellä, Siniset helmet, Bibbidi Bobbidi Book, Lastenkirjahylly

"Ei oikeastaan lainkaan huomaa, koska se alkaa,
mutta eräänä päivänä vain tajuaa olevansa keskellä joulutouhua."

Tämä vuonna on juhlittu Marjatta Kurenniemeä, jonka syntymästä on kulunut 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi olen lukenut pitkin vuotta hänen tuotannostaan Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla ja Puuhiset. Kurenniemen kirjat eivät ole minulle lapsuudesta tuttuja, joten onkin ollut ihanaa astua hänen satumaailmoihinsa.

Suosituimpia teoksia hänen tuotannostaan ovat kuulemani perusteella parhaista ystävistä Onnelista ja Annelista kertovat, joista luin kalenteriluukkua varten toisen osan Onnelin ja Annelin talvi. Teoksen tapahtumat kestävät marraskuusta toukokuuhun, mutta joulun vietto on osa tarinaa. En ole lukenut sarjan ensimäistä osaa Onnelin ja Annelin talo, johon sivun alalaidassa viittailtiin usein. Tämä ei kuitenkaan haitannut pahasti lukukokemusta.

Hauskimpia asioita mitä tiesin oli kipittää tohveleissa ja aamunutussa keittiöön valmistamaan aamukahvia. (s. 61)

8-vuotiaat tytöt asuvat omassa talossaan ja ovat tekemässä puutarhassa viimeisiä syyspuuhia, kun portilla näkyy yllättäen valoja. Pikkuruinen auto ajaa pihaan ja siitä astuu ulos herrasmies, joka kysyy tytöiltä talon edellistä omistajaa, rouva Ruusupuuta. Vaaksanheimojen perhe on joutunut muuttamaan heidän talonsa tuhouduttua äkillisesti. Onneli ja Anneli tarjoavat heille yösijan nukkekodissaan.

Perheen vierailu venyy kuitenkin pitempään, sillä rouva Ruusupuuhun on vaikeaa saada yhteyttä. Pian tytöistä tuntuu siltä kuin nukkekodissa asuisi "elävä nukkeperhe", isä, äiti, mummo ja lapset Lilli, Putti ja vauva. Vieraat päättävät ilahduttaa emäntiään viettämällä pukkujoulua, joka on heidän kokoisilleen mielekkäämpi juhla. Joulupukin sijaan lahjat jakaa joulupikku.

- Kun on erilainen, niin kuin minä ja perheeni -- täytyy olla erityisen varuillaan. (s. 26)

Tarinassa on pari jännittävää hetkeä, kun Vaaksanheimojen perheen perässä on epämiellyttäviä isoja ihmisiä, mutta lopussa kaikki kääntyy parhain päin. Kurenniemi on luonut jälleen yhden ihastuttavan sadunomaisen maailman. Teos muistuttaa Mary Nortonin Kätkijöitä, jossa niin ikään on pikkuruisia ihmisiä, jotka joutuvat etsimään uuden kodin sekä nukkekodin huonekaluja.

Kirjasta ilmestyi vuonna 2015 elokuva.

Arvosana:

Takakannesta:

Onneli ja Anneli ovat parhaat ystävykset, jotka asuvat kahdestaan ikiomassa talossa. Eräänä talvi-iltana heidän pihaansa ajaa pikkuruinen, tuskin kenkälaatikon kokoinen auto. Vaaksanheimojen perhe on joutunut kodittomaksi ja muuttaa Onnelin ja Annelin nukkekotiin asumaan. Pian selviää, että kaikilla isoilla ihmisillä ei olekaan hyviä aikeita Vaaksanheimojen suhteen...

87 sivua, WSOY 1970 (2. painos, 1. painos 1968)

Kuvittanut: Maija Karma

Muita lukukokemuksia: Cillan kirjablogi, Sinisen linnan kirjasto, Kirjasähkökäyrä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tarinauttisen hämärän hetket

"Tiira inhosi raskauden joka hetkeä niin että pelkäsi ajoittain mielenterveytensä

puolesta, ja se, että Olivia kenties kadehti häntä, tuntui niin groteskilta

että Tiira tunsi itsensä epämääräisellä tavalla likaiseksi, saastuneeksi.

Kuin joku olisi kadehtinut toisen ihmisn ruttotartuntaa."

Arvostelukappale

Anu Holopainen on teinivuosieni kirjallinen idoli - toivoin voivani joskus kirjoittaa samanlaisia teoksia kuin hän, teoksia joissa on vahvoja naisia ja roppakaupalla fantasian tai scifin elementtejä. Viime vuosina Holopainen on siirtynyt realistisempaan suuntaan, mutta vahvat naiset eivät ole kadonneet minnekään. Tutustuin hänen tuoreimpaan teokseensa Sydänhengitystä Hel-YA:ssa, jonka jälkeen pyysin teoksesta arvostelukappaleen kustantajalta. Teoksen aihepiiri ja käsittely tapa eivät välttämättä sovi kaikkein herkimmille.

Tiirasta tuntui kuin hän olisi siirtynyt rinnakkaistodellisuuteen, joka muistutti hyvin paljon hänen omaa maailmaansa, mutta jokin oli jatkuvasti aavituksen vinossa, jokin mitä ei kuitenkaan kyennyt tarkalleen nimeämään. (s. 121)

Romaanin päähenkilö Tiira on vasta valmistunut lukiosta, kun hänen raskaustestiinsä ilmestyy kaksi viivaa. Toisin kuin monelle muulle, Tiiralle positiivinen tulos tarkoittaa maailmanloppua. Hän on suunnitellut itselleen elämän mertensuojelun parissa, eikä hän ole koskaan halunnut lapsia. Onneksi nykymaailmassa naiset saavat päättää itse omasta kehostaan ja lisääntymisestään - tai ainakin Suomessa on velä tällä hetkellä näin hyvä tilanne, vaikka äänekkäät miehet poliitiikassa yrittävätkin heikentää naisten asemaa. Tiira varaakin heti ajan lääkärille saadakseen lähetteen aborttiin.

Hänen äitinsä, poikaystävänsä ja sielunsiskonsa Olivia eivät voi ymmärtää Tiiran valintaa. Isosisko Lili, jolla on itsellään pieni tytär on kuitenkin paljon suvaitsevampi ja antaa Tiiralle tilaa tehdä itse päätöksensä. Isäkin toteaa asiasta viimein kuullessaan, että tytär on täysi-ikäinen ja vapaa tekemään omat valintansa, eikä äidin tule pakottaa omia mielipiteitään tälle. Ja onneksi Tiira ei kuuntele kuin itseään ja omaa kehoaan.

- No mä väittäisin että sellaiset pyöreet kahdeksan miljardia ei ole ihan sukupuuton partaalla, vaan jopa pikkasen liikaa! Etkö sä tajua, että sekin on vastuun kantamista, että tekee abortin jos ei sitä sikiötä halua! (s. 60)

Holopainen kommentoi teostaan paitsi Hel-YA:ssa myös Helsingin kirjamesuilla KirjaKallion lavalla. Hän sanoi tahtoneensa kirjoittaa abortista rehellisesti. Hän ei halunnut glorifioida aborttia helppona ehkäisykeinona, vaan kertoa fiktion keinoin kaunistelematta tästä yhä vaietusta tapahtumaketjusta. Harva puhuu abortista omalla nimellään, niinpä asiasta saattaa muodostua nuorille hyvinkin monia ja vääriä mielikuvia. Teos ei kuitenkaan ole missään nimessä tietokirja, vaan ajatuksia herättelevä romaani nuorille.

Hän ei loppujen lopuksi piitannut poistettiinko alkio puukauhalla, pölynimurilla vai taikajuomalla, kun hän vain pääsisi siitä eroon. (s. 77)

Kirjan viimeinen luku tapahtuu 30 vuotta myöhemmin. (Mielenkiintoisesti myös JP Koskisen lastenkirja Matilda pelastaa maailman käsittelee ympäristönsuojeluteemoja ja senkin viimeinen luku sijoittuu parin vuosikymmenen päähän tulevaisuuteen.) Tiira keskustelee äitinsä kanssa, joka ei edelleenkään ymmärrä, kuinka Tiira ei halunnut lapsia, vaan on elänyt siitä huolimatta onnellisen ja täyteläisen elämän. Hän myös kyseenalaistaa Tiiran parisuhteen syvyyden, koska tämä ei ole mennyt naimisiin eikä asu kumppaninsa kanssa samassa asunnossa. Aivan kuin heidän suhteensa ei olisi yhtä vakavasti otettava, koska se ei noudata niin kutsuttuja perinteitä.

Vaikka kummastelin kovasti teoksessa olevien henkilöiden asennetta aborttia ja vapaaehtoista lapsettomuutta kohtaan (onneksi ei ole omalle kohdalle sattunut yhtä sitkeitä vastustajia jälkimmäisen suhteen), näin punaista myös kohdissa, joissa Tiiran haaveet urasta meribiologian ja luonnonsuojelun parissa lytättiin lapsellisina. Kuinka kummassa huoli ympäristön tilasta voidaan kokea itsekkyydeksi, idealismiksi ja vieläpä väitetään, ettei yksi ihminen voi tehdään mitään, vaan kyllä luonto pitää huolta itsestään. Huokaus.

- Ei kaikki naiset ole äitityyppiä, eikä tarvitse ollakaan. Jostain syystä se vaan on niin hiton sitkeä kuvitelma, että joka ikinen muija tällä planeetalla hinkuu vauvoja ja että jokaiselle sellaisen synnyttäminen olisi onni ja autuus. -- jokaisella on ihan omat onnet ja autuudet -- eikä ne muuksi muutu vaikka kuinka ulkopuolelta saarnattais. (s. 193)

Olen ehkä joskus aikaisemminkin blogissa todennut olevani vapaaehtoisesti lapseton, yhtenä syynä sama kuin Tiirallakin, maailman tila eli liikakansoitus, saasteet ja ilmastonmuutos. Olikin kivaa lukea romaani, jossa otetaan osaa vielä varsin vähäiseen keskusteluun aiheesta, näin niitä tabuja saadaan poistettua. Olen kirjoittanut vuonna 2011 vapaaehtoisesta lapsettomuudestan omakohtaisesta näkökulmasta täällä ja Ylen Olotilassa 2012 julkaistu haastatteluni löytyy täältä. Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ilmestyi lisäksi tänä vuonna Nefertiti Malatyn kirjoittama teos Ei äitimateriaalia, jonka aion lukea lähiaikoina.

Arvosana:

Takakannesta:

Sukellusta harrastava Tiira rakastaa merta enemmän kuin mitään muuta. Hänen suurin haaveensa on päästä lukion päätyttyä vapaaehtoistyöhön mertensuojeluprojektiin Filippiineillä, ja sen jälkeen kouluttautua meribiologiksi voidakseen tehdä jotakin konkreettista maailman merien hyväksi. Unelman ylle kohoaa kuitenkin uhkaava varjo: kaksi viivaa raskaustestissä. Tiira tietää heti, mitä on tehtävä - mutta kaikki hänen ympärillään eivät ole samaa mieltä.

Anu Holopaisen uusi romaani käsittelee kipeää aihetta juuri niin rohkeasti ja omaäänisesti kuin kirjailijalta on totuttu odottamaan. Lukija sujahtaa lähes itsestään oman elämän kynnyksellä olevan teinitytön nahkoihin ja joutuu ratkomaan samoja ristiriitoja kuin päähenkilö.

228 sivua, Karisto 2018

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Nuorisotutkimusseura ry, Lastenkirjahylly, Lukeva peikko, Kirsin kirjanurkka, Luetaanko tämä?, Kirjapöllön huhuiluja, Todella vaiheessa, Evarian kirjahylly

Lisää ajatuksia herättäviä kirjoja: Liv Strömquist: Kielletty hedelmä, Margaret Atwood: Orjattaresi, Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!, Jan Salminen: Äidinmaa, Johanna Sinisalo: Auringon ydin, Holly Bourne: Normaali -trilogia (Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen?, Mitä tytön täytyy tehdä?), Jennifer Mathieu: Näpit irti!, Angie Thomas: Viha jonka kylvät, Cecelia Ahern: Viallinen, Nicola Yoon: Kaikki kaikessa, John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, Maija Haavisto: Perhonen vatsassa, R.J. Palacio: Ihme, Satu Mattila-Laine: Parantola, Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta, Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Meredith Russo: Tyttösi sun, Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

"Me ihmiset olemme pelkkiä kahdella jalalla seisovia apinoita,

jotka olivat jakautuneet keinotekoisiin heimoihin sotiakseen jatkuvasti

toistensa kanssa raunioituneen planeetan hupenevista resursseista."

Arvostelukappale

Luin Ernest Clinen kehutun ja elokuvaksikin taipuneen Ready Player Onen tammikuussa lukupiirikirjana. Kirja olikin ylistyksensä ansainnut, sillä tarina imaisi mukaansa. Olikin hauska huomata, että häneltä ilmestyi alkuvuodesta toinenkin suomennettu teos, Armada, josta niin ikään on tekeillä leffaversio. Moninaiset viittaukset populaarikulttuuriin eivät aivan täysin jaksaneet pitää tätä kliseissä rämpivää maailmaa kasassa, mutta ihan viihdyttävästä scifirämistelystä sai lukija nauttia tälläkin kertaa.

Meidän onneksemme sobrukait muistuttivat muita keksittyjä ilkeitä muukalaisia siinäkin suhteessa, että he olivat päättäneet tuhota meidät mahdollisimman hitaasti ja tehottomasti. Sen sijaan että he olisivat pyyhkäisseet ihmiskunnan olemattomiin kertalaakilla käyttämällä vaikkapa meteoria, tappajavirusta tai muutamia vanhanaikaisia pitkän kantaman ydinaseita, nämä pääjalkaiset päättivät käydä meitä vastaan pitkällistä toisen maailmansodan tyylistä ilma- ja maasotaa. (s. 45)

Armadan päähenkilö on lukion viimeistä vuotta käyvä Zack. Hän viettää suuren osan ajastaan pelaten Armada-nimistä tietokonepeliä, jossa puolustetaan Maata ulkoavaruuden vihamielisia muukalaisia vastaan. Hän on perinyt nörtti-geenit molemmilta vanhemmiltaan, joskin isä on kuollut pojan ollessa pieni. Yksinhuoltajaäidistä ei paljoa tietoa saada sen lisäksi, että tämä pitää Doctor Whosta, muistuttaa Sarah Connoria sekä Ellen Ripleytä ja on Zackin mielestä mahdottoman hyvännäköinen. Zack on aina haaveillut pääsevänsä mukaan tajunnanräjäyttävään seikkailuun ja käykin niin, että kesken erään oppitunnin hänen haaveileva katseensa osuu ulkona lentävään alukseen.

Ensin Zack luulee menettäneensä järkensä, isälläkin kun vaikutti erinäisten muistikirjojen perusteella olleen varsin mielenkiintoisia salaliittoteorioita, eikä hänellä näin ollut kaikkia lepakoita tapulissa. Hämmentävämpää onkin, etteivät ne teoriat olleet tuulesta temmattuja. Isä on listannut pelejä, leffoja, tv-sarjoja ja kirjoja, joissa esitetään joko avaruusolentojen hyökkäys maahan tai nuori päähenkilö, jonka tulee pelastaa maailma, erityisesti jos hänen valmennukseensa liittyy tietokonepelisimulaatio. Ja kuinka ollakaan, Zack pääsee eliittijoukkoon maanpuolustuvoimien riveihin, sillä hän on yksi Armadan parhaista pelaajista.

Europan jääpinnan aluetta peitti jättiläismäinen hakaristi. (s. 137)

"Soittele sieltä Kuun takapuolelta ja kerro, löytyykö sieltä decepticoneja tai salaisia natsitukikohtia." (s. 189)

Iso osa teoksesta keskittyykin sitten räiskintään, mutta mukaan mahtuu myös romansseja, joilla ei harmillisesti ole suurta vaikutusta juoneen. Monet syvälle haudatut salaisuudet paljastuvat ja mukaan pääsevät mm. sellaiset tosimaailman henkilöt kuten Carl Sagan, Neil deGrasse Tyson ja Stephen Hawking. Teos päättyy varsin ennalta-arvaamattomasti, ja samaan aikaan Ursula K. le Guinin Hainilaisen sarjaan mieleen tuoden.

Käännöksestä vastaa J. Pekka Mäkelä, jolla on omintakeinen tyyli. Muutaman kerran jäin kyllä miettimään, kuinka itse olisin joitakin kohtia kääntänyt, sillä anglismit puskivat lävitse ja lisäksi parissa kohtaa käytetty sanonta ei sopinut nuoren henkilön suuhun. Tässä pari esimerkkiä: "Rasautin rystysiäni ja painoin sitten parasta "peffallepotkintabiisiä"", "Helppoa-pelppoa", "Minua vietiin kuin litran mittaa". Kaikesta huolimatta tämä on oivallinen välipalakirja peli- ja scifinörteille.

Arvosana:

Takakannesta:

Zack Lightman ei ole koskaan perustanut todellisuudesta, vaan elokuvat ja videopelit ovat aina vetäneet pidemmän korren. Hän toivoo, että tapahtuisi jotain fantastista. Että käynnistyisi suuri avaruusseikkailu.

Kun Zack sitten bongaa avaruusaluksen, hän uskoo ensin menettäneensä järkensä. Näköpiirissä leijuva laite on suosikkivideopeli Armadasta, jossa pelaajien tarkoitus on suojella maapalloa ulkoavaruuden tunkeilijoilta.

Käynnistyy yllätysten ketju, joka panee Zackin tarkistamaan tietämyksensä maapallon historiasta, sen tulevaisuudesta sekä omasta elämästään. Kun vaakakupissa painaa ihmiskunnan eloonjääminen, Zackin on puettava ylleen sankarin viitta.

Suomentanut: J. Pekka Mäkelä, 373 sivua, Gummerus 2018

Alkuperäinen nimi: Armada (2015)

Kirja on luettu myös täällä: Kouvolan Sanomat, Ei vain mustaa valkoisella, Cats, books & me, Kirjahurjake, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä

Samankaltaista luettavaa: Lars Wilderäng: Tähtitrilogia (Tähtikirkas, Tähtisade ja Tähtipöly), Johanna Sinisalo: Renaten tarina, Orson Scott Card: Ender, Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset ja Heräilevät jumalat, Rick Yancey: 5. aalto

Reader why did I marry him? -blogin Omppu on vetänyt runohaasteita aikaisemminkin, mutta lähdin itse vasta tämän vuoden haasteeseen mukaan. Runojen lukemisen lisäksi teosten nimistä tuli muodostaa oma runo. Kiitos haasteesta!

Luin yhteensä 18 runokokoelmaa, joista vain neljä oli käännöksiä. Max Porterin Surulla on sulkapeite ei täytä välttämättä kaikkein tiukinta määritelmää runokirjasta, vaikka runot ovat vahvasti osa teosta. Minulle teos tuntui kokonaisuutena proosarunolta, millä perustelen sen läsnäolon tässä haasteessa.

Max Porter: Surulla on sulkapeite
Anna Wickham: Kun rakkaus on ohi poltamme sängyn
Maiju "Mansikkka" Voutilainen: Itke minulla taivas
Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa
Tiina Lehikoinen: Multa
Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu
Caj Westerberg: Yönmusta, sileä
Eila Kivikk'aho: Ruusukvartsi
Arto Lappi: Kärpäshäiriö
Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba
Paperi T: post-alfa
Heli Slunga: Orjan kirja
Saima Harmaja: Sateen jälkeen
Arto Lappi: Lumiputous
Kaisa Happonen & Karri "Paleface" Miettinen: Revi se
Elina Salminen: Koska tuuli kuiskii
Amanda Lovelace: Tässä prinsessa pelastaa itsensä
Elina Salminen: Jos minä jostain alkaisin

Kollaasista huomaa hienosti, kuinka runoteosten kannet ovat värikkäiä, kauniita ja moninaisia. Omia suosikkikansiani ovat Rupi Kaurin Maitoa ja hunajaa, Amanda Lovelacen Tässä prinsessa pelastaa itsensä, Elina Salmisen Koska tuuli kuiskii ja Jos minä jostain alkaisin, Heli Slungan Orjan kirja sekä Arto Lapin Kärpäshäiriö.

Tässä teosten nimistä (merkitty kursiivilla) koostamani runo:

Lumiputous

Jos minä jostain alkaisinsanoisin: "Revi se Orjan kirja,sillä Tässä prinsessa pelastaa itsensä."

Tule takaisin, pikku Sheba, et ole vain
Avaruuskissojen leikkikalu.

Itke minulle taivas, Koska tuuli kuiskii jo.

Surulla on sulkapeite, Yönmusta, sileä,
kuinMultaa ja Ruusukvartsia.

Sateen jälkeen
Kun rakkaus on ohi poltamme sängyn.

Diagnoosina väliaikainen Kärpäshäiriö,
hoidoksi Maitoa ja hunajaa, post-alfa.

Käyn tässä vielä läpi aiemmin postaamattomat runokokoelmat. Ensimmäisenä on kokoelma, joka nousi esille monissa blogeissa. Runot Paperi T:n post-alfassa (Kosmos 2016, 91 sivua) on hauskasti kirjoitettu valkoisella tekstillä mustalle pohjalle. Monien runojen miljöönä on Helsinki. Tekstien tyylissä on paljon samaa kuin Maiju "mansikkka" Voutilaisen Itke minulle taivaassa. Kokoelmaa voisi kuvailla runojen sanoilla "mitä jos olenkin voidellut voileipäni aina väärältä puolelta" ja "näiden sivujen väliin on liiskattu ötököitä". Hieman vaikeasti samaistuttavia ja tartuttavia ajatelmia. Annoin tälle Goodreadsissa vain kaksi tähteä.

montakohan kertaa mun on vielä juostava päin peiliä
ennen kuin se muuttuu portiksi toiseen maailmaa (s. 12)

Heli Slungan Orjan kirja (WSOY 2012, 81 sivua) on rujon kaunis teos, jonka löysin selailemalla lähikirjaston runohyllyä. Luin sen osana toukokuun lukumaratonia. Pidin kokoelmasta, vaikka siitä lukemisesta onkin jo niin kauan aikaa, etten muista mitään tarkkoja ajatuksia. Goodreadsissa annoin sille kolme tähteä.

Kuinka toimia maailmanlopun varalta, aurinkomyrskyn, hyökyaallon, kotirauhanhäirinnän, pandemian, rottien, masennuksen ja lasten uhmaiän (s. 75)

Saima Harmaja on yksi suosikkirunoilijoistani. Niinpä ei ole yllättävää, että valitsin häneltä (niin ikään toukokuun lukumaratoniin) kokoelman, jota en ole lukenut aikaisemmin. Sateen jälkeen (WSOY 1935 / ntamo 2012, 117 sivua) on näköispainos alkuperäisestä teoksesta. Se ei noussut suosikikseni Harmajan kokoelmista, mutta löysin runovihkooni muutaman uuden luontoteemaisen tekstikatkelman. Monet runot kertoivat kivusta. Muistiinpanoissani olen kirjoittanut huomion: rakkaudesta, sairaudesta vai nuoruudesta? Goodreads arvosana kolme tähteä.

Syystuulen syliin lehdet varisevat
--
Nyt juurellansa huntu kultainen (s. 25-26)

Heinäkuun lukumaratonissa luin toisen Arto Lapin kokoelman, Lumiputous (Sammakko 2009, 90 sivua). Kuten ensikosketuksessani tähän kirjailijaan, löysin paljon kauniita tunnelmakuvia ja arjen havaintoja tälläkin kertaa, kuten: "Sisustuslehdet / vierailevat nukkekodeissa, / kuvaavat kulisseja." (s. 42) Täytyy jatkossakin lukea lisää Lapin kokoelmia, ne kolahtavat. Goodreadsiin teos sai minulta kuitenkin vain kolme tähteä, sillä muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt Kärpäshäiriö tuntui hiotummalta kokonaisuudelta.

Puu kypsyttää lehdet, viskaa tuuleen
eikä ole enää puun asia
mitkä niistä pieni kriitikko keräilee askareluun.
Kauneimmat, tietysti. (s. 9)

Kaisa Happosen ja Karri "Paleface" MiettisenRevi se (WSOY 2018, 120 sivua) on mielenkiintoisilla tekniikoilla toteutettu runokokoelma, jota voi vinkata post-alfan tavoin yläaste- ja lukioikäisille nuorille, pojat mukaan lukien. Teoksen tekstit ovat vahvasti kantaaottavia ja samaistumispintaa tarjoavia. Happonen ja Miettinen olivat mukana Hel-YA:ssa, jonka aikana pystyi tekemään itsekin revittyä sanataidetta. Goodreasin mukaan annoin tälle kokoelmalle arvosanaksi kolme tähteä.

Tätä runokokoelmaa odotin kirjaston varausjonossa alkuvuodesta saakka (kirja ei tainnut olla vielä ilmestynyt siinä vaiheessa). Amanda LovelacenTässä prinsessa pelastaa itsensä (Sammakko 2018, suom. Einari Aaltonen, 203 sivua) herätti kiinnostukseni ennakkoon, mutta jätti lopulta vähän kylmäksi. Teoksen sisältö on hieman kuin sekoitus Rupi Kaurin Maitoa ja hunajaa ja post-alfaa. Feminismiä, surullisia (omakohtaisia?) kokemuksia ja milleniaalikipuilua. Pidin alusta todella paljon, mutta sitten kirjan kertoman tarinallisen runouden ylle vedettiin synkkiä harsoja väkivaltaisesta, alkoholisoituneesta äidistä, syövästä, siskon kuolemasta, anoreksiasta, masennuksesta... Not my cup of tea, huolimatta Harry Potter -viittauksista ja parista voimaannuttavasta feministisestä runosta. Goodreads tuomio tällekin kolme tähteä.

Viimeisenä käsittelen kaksi saman runoilijan omakustannekokoelmaa. Elina Salminen ei sanonut minulle nimenä mitään, kun tapasin Helsingin kirjamessuilla hänen ständillään päivystävän bloggaajakollegan, Pasasen Tiinan. Hetken juteltuamme tajusin, että olin peräti nähnyt runoilijan teoksia Facebookissa, missä hän on jakanut runojaan neliönmuotoisten luontokuvien päälle kirjoitettuna. Varasinkin kirjastosta kaksi hänen kolmesta teoksestaan (uusinta kokoelmaa ei ollut hankittu). Nämä eivät nousseet suosikeikseni, vaikka muutamia kiinnostavia runoja sisälsivätkin. Goodreads tähtiä Koska tuuli kuiskii sai kolme ja Jos minä jostain alkaisin kaksi.

Joulukuuhun kuului kirjojen lisäksi leffatreffit puolison kanssa. Tällä kertaa kävimme katsomassa Philip Reeven saman nimiseen kirjaan perustuvan Mortal Engines filmatisoinnin (tykkäsin). Hän osti minulle kirjan englanninkielisen uuden painoksen, mutta sen lukeminen jää ensi kuulle. Olen lukenut koko sarjan suomeksi 2012, mutta olen pidemmän aikaa halunnut palata teosten maailmaan. Black Fridayn aikaan ostamani ihanat Samas-korut tulivat myös.

Joulukuussa luin neljätoista kirjaa. Viimeistelin Reader, why did I marry him? -blogin Ompun runohaasteen lukemalla viimeiset kolme runokirjaa, joita sain odottaa pitkän aikaa kirjaston varauksesta. Mikäs siinä, kiva, että runotkin kiinnostavat edelleen!

Kuukauden parhaita hetkiä tarjoilivat Johanna Sinisalon Renaten tarina, jonka arvioin Tähtivaeltajaan 1/2019, Marjatta Kurenniemen klassikkosatu Onnelin ja Annelin talvi (täytyy ehdottomasti lukea sarjan ensimmäinenkin osa), Matt Haigin Tyttö joka pelasti joulun, Sylvain Neuvelin kiehtovalla tavalla avautuva scifi-romaani Heräilevät jumalat, japanilaisten Yoko Tanakan ja Masahide Fukasawan hillitön Mestarietsivä Peppunen ja Anne Muhosen mielikuvitusta ruokkiva sarjakuva Universumin avain.

Teen vielä erillisen vuosikoosteen ja julkaisen sen lähiaikoina. Tulen käymään siinä läpi suosikkejani vuoden aikana luetuista, tarkastelen haasteita, joihin osallsituin, pohdin Instagramiin ottamiani kuvia, kirjabloggaajien yhteistä YouTube-kanavaa Kirjakulttia ja toukokuussa seitsemän vuotta täyttävän blogin tulevaisuutta.

Kaikki joulukuussa luetut:

Johanna Sinisalo: Renaten tarina
Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia (postaus tulossa)
Arkadi & Boris Strugatksi: Stalker - Huviretki tienpientarelle
Elina Salminen: Koska tuuli kuiskii
Andrus Kivirähk: Kun Musti muni mummon
Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi
Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun
J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja Azkabanin vanki
Sylvain Neuvel: Heräilevät jumalat (postaus tulossa)
Yoko Tanaka & Masahide Fukasawa: Mestarietsivä Peppunen (postaus tulossa)
Amanda Lovelace: Tässä prinsessa pelastaa itsensä
Elina Salminen: Jos minä jostain alkaisin
Anne Muhonen: Universumin avain (postaus tulossa)
Holly Bourne: ... ja onnellista uutta vuotta? (postaus tulossa)

Tammikuun lukupinossa:

Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa
Minna Canth: Papin perhe
Katja Kettu: Kätilö
Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset
Heidi Lindén ja työryhmä: #Metoo-vallankumous - Miten hiljaisuus rikottiin?
Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia
Chris Rylander: Gregin legenda

"Se uskomaton collegen viimeinen vuosi ennen kuin meidät oli revitty irti toisistamme ja laskettu eri virtoihin, jotka veivät kohti isoa pelottavaa pahaa, jota kutsuttiin aikuisuudeksi."

Viimeinen vuonna 2018 lukemani kirja oli Holly Bournen Normaali-trilogian jälkeen sijoittuva "lisäosa", jossa varsinaisen sarjan aikana ystävystyneet Evie, Amber ja Lottie pääsevät kaikki vuorotellen ääneen. Kuten kirjan nimi ...ja onnellista uutta vuotta? kertoo, teos sijoittuu vuoden vaihtumisen aikaan, vanhan vuoden viimeisiin tunteihin. Amber on järjestänyt bileet uuden vuoden vastaanottamiseksi, vaikka ei edes pidä kyseisestä juhlapäivästä. Hänen amerikkalainen poikaystävänsä Kyle kysyykin, miksi Amber sitten on päättänyt järjestää ne. Vastaus on "Niin vain kuuluu tehdä."

"Kaikki muuttuu", mutisin Kylen kovaan olkapäähän.

"Sellaista elämä vain on."

"Mutta mä en halua että asiat muuttuu."(s. 121)

Evie käy kotikaupunkinsa yliopistoa, Lottie on muuttanut opiskelemaan Lontooseen, koska tavoittelee poliittista uraa ja Amber on saanut opiskelupaikan Rhode Islandilla sijaitsevaan taidekouluun, joskaan muut eivät vielä tiedä sitä. Tyttöjen elämät menevät siis eri polkuja ja heidän ystävyytensä rakoilee.

Yksikään meistä ei täysin tiennyt miten olla toistemme kanssa. Ja se sai minut todella surulliseksi. Emme osanneet olla enää toistemme seurassa. Me. Vanhatpiiat. Nämä tytöt, joille olin rehellisempi kuin itselleni. -- Me muutuimme, me kasvoimme. Olimmeko kasvamassa erillemme? (s. 144)

Lottie ei pidä Lontoosta niin paljon kuin väittää. Hänen kämppiksensä naureskelevat feminismistä paljon puhuvalle Lottielle eikä hän ole löytänyt uusia ystäviä. Niinpä hän ei häpeillessään ole halunnut kutsu Amberia ja ja Evietä vierailemaan. Lisäksi poikaystävän välttelevä käytös huolestuttaa. Kulissit on kuitenkin pidettävä ylhäällä ja hän väittää kaiken olevan loistavasti. ja on hänen elämässään tapahtunut hyviäkin asioita: hänellä on oma kolumni yliopistolehdessä ja hän liittyi Women's Equality Party -puolueeseen.

Olin vain hölmö ja epävarma, koska yliopistossa ei ollut ihan sellaista kuin olin kuvitellut... Enkä ollut kertonut siitä kenellekään, koska minua hävetti niin paljon. (s. 17)

Eviekään ei ole päässyt helpolla. Hän pelkää OCD:nsä uusiutuvan, mutta ei ole varautunut, että se onkin Oli, hänen poikaystävänsä, jonka terveys horjuu. Kun lukukautta on kestänyt vain kuukauden, Oli romahtaa, eikä pysty poistumaan kotoaan. Hänen terapeuttinsa joutuu tekemään kotikäyntejä. Amberilla menee porukasa helpoiten: ei ryppyjä rakkaudessa, ainoana salaisuutena tuleva muutto maasta.

Se tuntui kivalta ja turvalliselta ja mukavalta, niin kuin vanhat pyjamahousuni, joiden persaus on melkein kulunut puhki. (s. 33)

Lottie saa vahingossa tietää Amberin opiskelusuunnitelmista aiemmin kuin oli tarkoitus. Hän huutaa Amberille, kuinka itsekäs tämä on muuttaessaan toiselle puolelle maailmaa ja kuinka huono feministi hän on, kun seuraa miestä tämän kotimaahan. Minusta tuntui tosi oudolta, että omien unelmien tavoitteleminen ja koulupaikan vastaanottaminen olisi nähtävissä itsekkyytenä, etenkään Lottien mielestä.

Huomasin puhuvani aina vain Lontoosta. Puhuvani siitä täytä hemmetin hölynpölyä vastapainoksi kaikille ristiriitaisille ajatuksille päässäni. (s. 34)

Evie opiskelee psykologiaa ja tekee teräviä havaintoja Lottien todellisista syistä pysytellä kaukana. Lopussa kolmikko vetäytyy bileistä penkille, mistä kaikki alkoi ja minne kaikki päättyy. Tuntui oudolta, että tämän tiiviin tyttöporukan ystävyys ei kestäisi opiskeluvuosia, ainakaan niin, että jo ensimmäisen syksyn aikana syntyisi näin suuria railoja. Se, että Amber ei pääse joka viikonloppu istumaan penkille fyysisesti ei tarkoita, etteivätkö he voisi pitää tiiviisti yhteyttä edelleen.

Olin tottumassa siihen, ettei hän ollut elämässäni, mutta en ollut siitä iloinen. Minusta tuntui kuin yksi raajoistani olisi amputoiti. (s. 84)

Jokainen tytöistä pohdiskelee omissa luvuissaan, kuinka tyhmää on, että he ovat antaneet ystävyytensä mennä rappiolle. Miksi he eivät sitten ole avanneet suutaan aikaisemmin, vaan antavat asioiden mennä aina vain huonommin? Toki monet ystävyyssuhteet kuolevat, kun koulu päättyy (kenelle meistä ei muka olisi käynyt niin), mutta jotenkin en osannut odottaa tällaista teinidraamailua niin huiman hienoja teoksia kirjoittaneelta Bournelta. Kirjoitin Goodreadsissa, että kadun kirjan lukemista, sillä hahmot eivät tunnu omilta itseltään, varjostaen nyt koko aiempaa sarjaa, ja tapahtumien saamat kääneet olivat epäuskottavia. Harmi.

Englantilainen kännienvetokulttuuri oli tarttumassa häneen. Se teki hänestä miljoona kertaa enemmän ihanan. (s. 94)

Sen lisäksi, että kirjan tyttökolmikko tuntui aiemmat kirjat lukeneelle vieraalta, tapahtumien saamat käänteet ja hahmojen tarkat analyysit teoistaan epäuskottavalta, oli vieläpä teoksen käännöksessäkin kiireen tuntua. Osa lauseista tuntui viimeistelemättömiltä. En ole varma on beer pongilla ja chill pillillä vakiintuneita suomennoksia, mutta jotenkin korvaani rasahtelivat ilmaisut kaljatennis ja rentoutuspilleri. Kaljapingis sopisi minusta paremmin. Rentoutuspilleristä tulee mieleen lihasrelaksantit tai unilääke, mutta en tiedä, kuinka sen voisi kääntää muutoin kuin muuttamalla koko lauseen toisenlaiseksi, tyyliin "rentouduhan vähän".

Kaikki olemme hajoamassa, koska olimme pitäneet salaisuuksia toisiltamme. Koska olimme yrittäneet kohdata asiat yksin sen sijaan, että olisimme kohdanneet ne yhdessä. Siksi sidokset katkeilivat. Me olimme menneet ja aloittaneet uudet elämät, ja pelkäsimme liikaa myöntää, ei ainoastaan itsellemme vaan myös toisillemme, että nämä uudet elämät eivät sujuneet suunnitelmien mukaan. (s. 150)

Arvosana:

Takakannesta:

Evie, Amber ja Lottie ovat selättäneet koviakin vaikeuksia ystävyyden, feminismin ja juustonaksujen voimin. Nyt he ovat pitkästä aikaa koolla taas, ja heillä on paljon kuulumisia päivitettävänään: Miten Evie pärjää nykyään OCD:n kanssa? Aikooko Amber viettää enemmän aikaa Amerikassa? Ja millaiseen ratkaisuun Lottie päätyi opintojensa suhteen?

On myös hauskanpidon aika, joten tytöt järjestävät kaikkien aikojen uudenvuodenjuhlat. Nyt nautitaan elämästä ja flirttaillaan, pussaillaan ja vedetään shotteja. Nyt ei itketä, saada raivokohtauksia eikä paljasteta kamalia salaisuuksia, sillä tästä iäisyyteen näiden kolmen vanhanpiian elämä on yhtä juhlaa! Niinhän?

Holly Bournen Normaali-sarjan bonusosa kietoo kirjoista Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja Mitä tytön täytyy tehdä? tuttujen Evien, Amberin ja Lottien tarinat vielä kerran yhteen.

Suomentanut: Kristiina Vaara, 155 sivua, Gummerus 2018

Alkuperäinen nimi:... And a Happy New Year? (2016)

Sarjassa ilmestynyt:

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja, Eniten minua kiinnostaa tie, Siniset helmet, Yksi pieni lukupäiväkirja

Muutamia suosikkejani viime vuonna julkaisemistani Instagram-kuvista.

Kirjavuosi 2018 oli aika huikea. Luin 185 kirjaa / 38 156 sivua (35 kirjaa yli Goodreadsiin asettamani "tavoitteen"), kiitos toinen toistaan innostavampien lukuhaasteiden, kuten Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaaste, joka innoitti lukemaan peräti 62 sarjakuvateosta.

Osallistuin paitsi seitsemälle lukumaratonille (ystävänpäivänä, toukokuussa, kesäkuussa, heinäkuussa, elokuussa sekä syyskuussa ja Harry Potter -maratonille) myös Helmet-lukuhaasteeseen, Marjatta Kurenniemen 100-vuotisjuhlintaan lukemalla Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla, Puuhiset sekä Onnelin ja Annelin talven, Kirjabloggaajien klassikkohaasteen kierroksille kuusi ja seitsemän, YA-bingoon, Ajattomia satuja ja tarinoita kolmannelle kierrokselle, Runohaasteeseen, ja kirjabloggaajien yhteiseen joulukalenteriin luukkulla 20.

Vedin useamman haasteen itsekin: vuosittaiset Pride-viikon, Halloween ja Minna Canthin päivän -lukuhaasteen sekä Kirjabloggaajien dekkariviikon. Näiden lisäksi vedin kertaluontoiset elokuun lukumaratonin ja Ajattomia satuja ja tarinoita toisen kierroksen. Viime vuonna alkanut Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste jatkuu vielä helmikuun loppuun. Muita vuoden kohokohtia olivat tapahtumista Blogistanian kirjaäänestys, Helsingin kirjamessut, Hel-YA ja Gamescom.

Lukupiirissä luin yhdeksän teosta, R.J. Palacion Ihmeen, Kazuo Ishiguron Ole luonani aina, Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillisen tapauksen, Robert C. O'Brienin Hiirirouvan ja ruusupensaan viisaat, Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin, Ursula K. Le Guinin Pimeyden vasemman käden, Philip K. Dickin Blade Runner - Palkkionmetsästäjän, Sally Greenin Puoliksi pahan sekä Arkadi ja Boris Strugatskin Stalkerin.

Luetut kuukausittain ja parhaat lukuhetket:

Tammikuussa17 kirjaa, 4431 sivua - Lars Wilderäng: Tähtikirkas
Helmikuussa 28 kirjaa, 4787 sivua - Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Maaliskuussa 29 kirjaa, 4555 sivua - Cecelia Ahern: Viallinen
Huhtikuussa10 kirjaa, 2768 sivua - Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä?
Toukokuussa 18 kirjaa, 2759 sivua - Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?
Kesäkuussa 6 kirjaa, 2010 sivua - Alexandra Bracken: The Darkest Minds
Heinäkuussa 10 kirjaa, 2232 sivua - Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Elokuussa 7 kirjaa, 857 sivua - Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Syyskuussa15 kirjaa, 3110 sivua - Jennifer Mathieu: Näpit irti!
Lokakuussa 11 kirjaa, 2326 sivua - Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Marraskuussa 22 kirjaa, 4866 sivua - Magdalena Hai: Kolmas sisar
Joulukuussa 14 kirjaa, 2577 sivua - Johanna Sinisalo: Renaten tarina

Kauneimmat kansikuvat:

Tilastoja vuodesta 2018:

Luin kotimaisia teoksia 68 ja käännösteoksia 117, jotka oli käännetty englannin lisäksi mm. japanista, ruotsista, ranskasta, venäjästä, norjasta ja yksi oli intialaiselta kirjailijalta
126 kirjaa lainasin kirjastosta, 52 sain arvostelukappaleena ja omasta hyllystä luin 7 kirjaa (joista Arkadi ja Boris Strugatskin Stalker - Huviretki tienpientarelle oli hyllynlämmittäjä-pinosta), lisäksi lainasin yhden kirjan eli Sally Greenin Puoliksi pahan siskontyttäreltäni
2018 ilmestyneitä luin 71, 2017 ilmestyneitä 45, 2000-2016 ilmestyneitä 51 ja 1900-1999 ilmestyneitä 16, vanhin teos oli Minna Canthin novelli Agnes vuodelta 1892
Romaaneista 22 oli luokiteltu ensisijaisesti aikuisille, 29 YA- tai nuortenkirjallisuudeksi ja 22 lapsille tai varhaisnuorille
Lisäksi luin 8 teosta englanniksi, 63 sarjakuvaa, 18 runokokoelmaa, 4 novellikokoelmaa, 3 tietokirjaluokituksen saanutta teosta, joista kaksi oli sarjakuvaa (Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet, Liv Strömquist: Kielletty hedelmä), yhden selkokirjan (Mervi Heikkilä ja Marjo Nygård: Kissatalon asukit), 5 helppolukuista ja 5 kuvakirjaa
Genreittäin eniten luin fantasiaa / maagista relismia (16), feministisiä teoksia (16), klassikoita (15), dystopiaa / post-apokalyptisiä teoksia (14) ja scifiä (12). Dekkareitakin luin seitsemän eli yllättävän paljon.
6 kirjaa, jotka luokittelisin vitsikkäiksi, mutta joista en yhdestäkään postannut (näitä olivat Lauri Luomasen Aasiakas ei ole koskaan oikeassa, Jen Campbellin Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa, Anne Taintorin Onhan tässä palaustusoikeus?, Adam Mansbachin Nyt vittu nukkumaan, Alice Beavenin Kelvottomia ohjeita pienten pilttien kasvatukseen ja Ines Lukkasen Taidevandalismi)
Luin kirjoja 45 eri kustantamon kustantamina, kärjestä löytyy 35 mangalla Punainen Jättiläinen ja Sangatsu Manga, jotka laskin yhteen. En ollut yllättynyt kärjen muista kustantamoista, ainoastaan listan viimeinen on ns. musta hevonen: Otava (21), Tammi (17), WSOY (16), Gummerus (13) ja Sammakko (8). Yhden teoksen verran edustettuina oli liki puolet eli 20 kustantamoa.
Bloggaamattomia teoksia oli yhtensä 59, mutta parista näistä tulee postaus vielä vuoden 2019 alkupuolella paitsi omassa blogissa, myös Risingshadow-sivustolle arvosteltuna. Tähtivaeltajaan kirjoitin viisi kritiikkiä (Siri Pettersenin Kuplasta, Matt Haigin teoksesta Kuinka aika pysäytetään, Taru Kumara-Moision, Anne Leinosen ja Minna Roinisen toimittamasta antologiasta Naamiot, Risto Isomäen Viiden meren kansasta ja Johanna Sinisalon Renaten tarinasta).

"The government was never scared of the kids who might die,
or the empty spaces they would leave behind.
They were afraid of us - the ones who lived."

Soundtrackini kirjalle: Unsecret Ft. Ruelle: Revolution, The Nobles: Dark Days, C21 FX: Blood Red Roses, Take Me Home, Country Roads, Cliff Lin: This is War, Ruelle: Live Like Legends

Tämä postaus Alexandra Brackenin YA-teoksesta The Darkest Minds on jäänyt lojumaan luonnoksiin. Luin kirjan jo kesäkuussa ja se on yksi vuoden 2018 aikana lukemieni kärkijoukkoa. Niinpä ajattelin kirjoittaa tästä jotain blogiin vielä näinkin pitkän ajan kuluttua. Tein teoksen luettuani 12 A4-ruutupaperillista muistiinpanoja, molemmilta puolilta kirjoitettuna, eli se herätti paljon ajatuksia ja talletin arkistooni useita hienoja lainauksia. Hämmentävää, ettei tätä ole vielä suomennettu!

The darkest minds tend to hide behind the most unlikely faces. (s. 456)

Miksi en julkaissut tätä postausta aikaisemmin? Koska olin ajatellut käydä katsomassa sen pohjalta tehdyn elokuvan elokuussa. Katsoin trailerin ainakin kymmeneen kertaan ja sain siitä joka kerta kylmiä väreitä musiikin, leikkauksen, näyttelijävalintojen (Amandla Stenberg) ja lupaavan näköisen tarinankerronnan ansioista - kirjaankin itseasiassa tartuin trailerin perusteella. Pääsin sitten yllättäen kuukaudeksi kesätöihin ja leffaan meno siirtyi syyskuulle. Siinä vaiheessa olin kuitenkin kuullut niin negatiivisia palautteita filmatisoinnista, että ajattelin jäädä odottamaa Netflix tai DVD-versiota.

If you can hear this, you're one of us. if you're one of us, you can find us. (s. 265)

Five years feels like a lifetime when one day bleeds into the next, and your world doesn't stretch any farther than the gray electric fence surrounding two miles of shoddy buildings and mud. (s. 26)

Teoksen päähenkilö on 16-vuotias Ruby. Hän asuu muutaman muun nuoren kanssa samassa mökissä leirillä, jonka tarkoituksena ei ole pitää hauskaa, kaukana siitä. Rubylla on erikoiskykyjä, jonka takia hänet ja kaikki muut alaikäiset nähdään vaarallisina. Suurin osa Yhdysvaltojen alle 14-vuotiasta on sairastunut ja kuollut outoon tautiin. Jäljelle jääneet ovat muuttuneet ja saaneet noita outoja kykyjä. Hallitus on kerännyt lapset ja nuoret, joskus jopa ilman vanhempien suostumusta, tarkasti vartioiduille alueille, jotka aseenkantajien punaisia hihamerkkejä myöten tuovat mieleen keskitysleirit, ja missä päivät täytetään melko tarpeettomilla ja toisteisilla askareilla.

It wasn't like they had us doing important work, or that we had deadlines to meet. Every task we were assigned was just glorified busywork to keep our hands moving, our bodies occupied, and our minds dead with boredom. (s. 28)

Nuoret on luokiteltu kykyjen mukaan eri vaarallisuusasteisiin. Rubyn kyky olisi oikeasti kaikkein vaarallisimmassa kategoriassa, mutta hän onnistuu testauksessa muuttamaan tuloksiaan ja päätyy matalimman vaarallisuuden tasolle vihreäksi. Vihreät on suurin ryhmä, siihen kuuluvilla on matemaattista älykkyyttä ja hyvä muisti, sinisten erikoiskyky on telekinesia, keltaiset pystyvät hallitsemaan sähköä, oranssit (kuten Ruby) pystyvät lukemaan, manipuloimaan ja poistamaan muistoja ja punaiset ovat pyrokineetikkoja.

Abilities. Powers that defied explanation, mental talents so freakish, doctors and scientists reclassified our entire generation as Psi. We were no longer human. Our brains broke that mold. (s. 42)

Ruby on ollut leirillä viisi vuotta. Myöhemmin tulleet kertovat huhuista, joiden mukaan olisi olemassa hallitusta vastustava ryhmä, joka haluaa lakkauttaa leirit. Yksi tällaiseen ryhmään kuuluva soluttautuja auttaa Rubyn pakoon. Tästä käynnistyy monipolvinen seikkailu halki monella tapaa muuttuneen Pohjois-Amerikan. Hän tapaa matkalla ryhmän nuoria, joilla on kykyjä. He kertovat Rubylle etsivänsä paikkaa, jossa leireiltä paenneita nuoria elää vapaana.

The earliest kids they had brought in, the first guinea pigs, had been subjected to a whole array of electroshocks and brain-chop-shop terrors. -- The scientists were looking for ways to strip the kids' abilities - "rehabilitate" them - but they had mostly just stripped their will to live. (s. 50)

Ensimmäinen osa sarjasta pohjustaa hienosti maailman tilan ja esittelee joukon keskeisiä hahmoja. Loppu on kyllä yksi odottamattomimmista pitkiin aikoihin. Joskin yhdessä kotimaisessa teoksessa on pitkälti vastaava. Suosittelen lämpimästi lukemaan! Muita osia ei harmillisesti oltu hankittu kirjastolle, mutta haluan ehdottomasti josasin vaiheessa jatkaa tämän dystopian parissa, joka ostamalla seuraavan kirjan itselle tai kaukolainaamalla sen. Jatko-osat ovat Never Fade, In The Afterlight ja The Darkest Legacy, joka ilmestyi viime vuonna.

The fat drops were falling too fast for the windshield wipers to keep us up with them, making it look as though we were headed straight into an impressionist's vision of West Virginia. Silver skies were above and a black road was below - and somewhere in between, the luminescent glow of the trees with their new spring coats. (s. 109)

Minusta on erikoista niin tämän teoksen maailmassa kuin vaikkapa Sally Greenin Puoliksi pahassa, että nuorta, jollain tapaa poikkeavaa päähenkilöä pelätään niin paljon, että tätä rankaistaan olemassaolostaan pitämällä tätä vangittuna - aivan kuin tuon oletetun "pahuuden" voisi huonolla kohtelulla saada tästä pois. Ja sitten kummastellaan, kuinka tällaiset hahmot nousevat vangitsijoitaan vastaan. Eikö psi-kykyjä omaavista lapsista olisi voinut vaikkapa kouluttaa uuden sukupolven ammattilaisia: koodaajia, sähköasentajia, psykiatreja jne.?

White husks of former homes and vehicles. Several of the larger, more permanent trailers had entire walls ripped or charred away, revealing kitchens and living rooms with their insides still intact, if not waterlogged and infested with animals and slowly rotting leaves from the trees, it was like a mass grave of past lives. (s. 138)

Arvosana:

Takakannesta:

When Ruby woke up on her tenth birthday, something about her had changed. Something frightening enough to make her parents lock her in the garage and call the police. Something that got her sent to Thurmond, a brutal government “rehabilitation camp.” She might have survived the mysterious disease that had killed most of America’s children, but she and the others emerged with something far worse: frightening abilities they could not control.

Now sixteen, Ruby is one of the dangerous ones. When the truth comes out, Ruby barely escapes Thurmond with her life. She is on the run, desperate to find the only safe haven left for kids like her—East River. She joins a group of kids who have escaped their own camp. Liam, their brave leader, is falling hard for Ruby. But no matter how much she aches for him, Ruby can’t risk getting close. Not after what happened to her parents. When they arrive at East River, nothing is as it seems, least of all its mysterious leader. But there are other forces at work, people who will stop at nothing to use Ruby in their fight against the government. Ruby will be faced with a terrible choice, one that may mean giving up her only chance at having a life worth living.

488 s. Hyperion 2013 (1. painos 2012)

Kirja luettu myös täällä:Kirjaneidon tornihuone

Samankaltaista luettavaa: Ally Condie: Rajalla, Rick Yancey: 5. aalto, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö, Veronica Roth: Outolintu, Chris Weitz: The Young World - Kaaoksen päivät, Suzanne Collins: Nälkäpeli

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2018 parhaista kirjoista neljässä eri kategoriassa. Kategoriat ovat:

Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia
Blogistanian Kuopus
Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan sunnuntaina 24.2.2019 klo 10.00 (tarkemmat äänestysohjeet löydät kategoriakuvausten jälkeen). Tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa maanantaina 25.2.2019 klo 10.00.

Blogistanian Finlandia 2018

Blogistanian Finlandia 2018 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2018 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Blogistanian Finlandia -äänestys järjestetään kahdeksatta kertaa. Aiemmin on palkittu Rosa Liksomin Everstinna (Like 2017), Minna Rytisalon Lempi (Gummerus 2016), Laura Lindstedtin Oneiron (Teos 2015) Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011). Finlandian ääntenlaskusta on vastuussa Tuntematon lukija -blogi.

Blogistanian Globalia 2018

Blogistanian Globalia 2018 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2018 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Blogistanian Globalia -äänestys järjestetään kahdeksatta kertaa. Aiemmin on palkittu Hanya Yanagiharan Pieni elämä (Tammi 2017, suom. Arto Schroderus), Sadie Jonesin Kotiinpaluu (Otava 2016, suom. Marianna Kurtto), John Williamsin Stoner (Bazar 2015, suom. Ilkka Rekiaro) Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow). Globalian äänenlaskusta on vastuussa Kirjamies -blogi.

Blogistanian Kuopus 2018

Blogistanian Kuopus 2018 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2018 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Blogistanian Kuopus -äänestys järjestetään seitsemättä kertaa. Aiemmin on palkittu Angie Thomasin Viha jonka kylvät (Otava 2017), Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016), Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä (WSOY 2015), Jenna Kosteen (Kostet) Lautturi (Robustos 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY 2012). Kuopuksen äänenlaskusta on vastuussa Yöpöydän kirjat -blogi.

Blogistanian Tieto 2018

Blogistanian Tieto 2018 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2018 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2018 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Blogistanian Tieto -äänestys järjestetään kuudetta kertaa. Aiemmin on palkittu Koko Hubaran Ruskeat tytöt – tunne-esseitä (Like 2017), Mari Mannisen Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (Aten, 2016), Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like 2015, suom. Petri Stenman) Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013). Tiedon äänenlaskusta on vastuussa Hannan kirjokansi -blogi.

Äänestysohjeet

Äänestyksen edellytys on, että bloggaaja on lukenut äänestämänsä teokset ja kirjoittanut niistä blogiinsa. Bloggaaja voi äänestää yhdessä tai useammassa kategoriassa. Jokaisessa kategoriassa voi äänestää kolmea eri kirjaa siten, että paras kirja saa kolme (3) pistettä, toiseksi paras kirja kaksi (2) pistettä ja kolmanneksi paras kirja yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään teoskohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Osallistuja julkaisee blogissaan sunnuntaina 24.2.2019 klo 10.00 blogijutun, jossa on listattu äänestetyt kirjat ja niiden saamat pistemäärät. Jokainen pisteitä saava kirja on linkattava siitä kirjoitettuun blogijuttuun. Samaan bloggaukseen voi koostaa kaikissa kategorioissa annetut pisteet tai jokaisen kategorian pisteistä voi julkaista oman juttunsa. Tärkeintä on, että kaikki annetut pisteet julkaistaan 24.2.2019 klo 10.00.

Käy linkittämässä äänestyspostauksesi ääntenlaskijablogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin ääntenlaskijablogissa viikkoa ennen itse äänestystä (18.2.2019). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa juttunsa julkaisun. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä pisteitä ei huomioida eikä pisteitä saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta äänestyspostauksesta voi ilmoittaa ääntenlaskijablogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun äänestyspostaus on ajastettu julkaistavaksi.

Äänestyksen voittaja

Äänestyksen voittaja on teos, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

Järjestelyt

Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja.

Palkinnon järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden ääntenlaskuvastuusta kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.

"Toivon, että näiden rivien kautta paljastuu itsellenikin, kuinka pahaisesta punikin

pennusta ja kylähullun narttukoirasta tuli Kolmannen Valtakunnan Enkeli ja

SS-Oberführerin pelätty patjanlämmittäjä ja kuinka päädyin Titovkan Zweiglager

322:een oriinpalleja kuohitsemaan ja Kuoleman Enkelin töitä toimittamaan."

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, Pohjoinen lukuhaaste: 9. Kirja, joka sijoittuu Pohjois-Suomeen

Uusi vuosi on korkattu myös lukupiirin osalta. Vuoden ensimmäinen lukupiiriteos on Katja Ketun Kätilö. Lainasin kirjan pohjalta tehdyn elokuvankin, mutta sitä en ehtinyt katsoa ennen lukupiirin tapaamista. Tein muuten kirjabloggaajien yhteiselle YouTube-kanavalle Kirjakulttiin videon lukupiiristä.

Olen yrittänyt kerran aikaisemmin lukea kirjan, mutta en päässyt kovinkaan pitkälle. Lukeminen hyytyi jo parin sivun jälkeen. Lukupiiri antoi jälleen hyvän syyn lukea teoksen loppuun asti. Yksi lukupiiriläinen itse asiassa kummasteli, luenko todella jokaisen lukupiirikirjan loppuun asti, vaikka en pitäisikään niistä. Koen, että piirin vetäjänä minun on hyvä tietää koko tarina, jotta voin vetää teoksen pohjalta keskusteluja.

Minähän taas en tiedon valtavirroilla sytkytellyt. Ainoa kirja jota iso-Lamperilla luettiin oli Katekismus -- ja muita lestadiolaisjulkaisuja. Suomen Kuvalehteä pääsi joskus selaamaan naapurin hyyskässä kun siihen pylly pyyhittiin. (s. 43)

Täysin sujuvaa lukeminen ei tälläkään kertaa ollut, sillä Ketun käyttämä, takakannen sanavalintaa käyttäen "omaa luokkaansa" oleva kieli oli varsin raskasta. Hän käyttää nimittäin murressanojen lisäksi myriadin erilaisia genitaalisynonyymejä kuten sienimulkero, suonijänö, hyppymulkku, haaromansikka, "miehän en reikää rattiin päästä". Ensimmäinen muistiipanoni teoksesta oli "pillut ja kullit vain vilahtelevat". Tai välttääkseni vulgaaria kieltä, lainaan Magdalena Haita: "Ripsipiirakat rapisee".

Kirjassa on jopa pari kohtaa, joissa päähenkilö listaa koko joukon ilmaisuja. Tuntuu siltä, kuin Kettu olisi kysellyt vähän iäkkäämmiltä pohjoissuomalaisilta mitä genitaaleihin ja seksiin liittyviä ilmaisuja he tietävät ja käyttämättä jääneet sanat sitten päätyivät listaan. Osa näistä kuulostaa aivan sienilajikkeilta samaa sarjaa kuin mönjävahakas, karvarousku, haisuhapero, hytyrypykkä, tytönhapero, haaraheltta, kalpea tympönen ja munahapero.

Minä en ole karvahorsma, enkä rämekettana, en kenenkään kulliharja, lempipersku, haarohölttänä, en tumppurisakas, helluntain heikonpala, paloaseman esikuntapoikain posetiivi, liivinakuttaja, ritsakuski, pirssihuora, kapiaisen karvalelu tai ruikkukuksa. En häpyheitto, saksanmarkan mälliniilu, lapinlisä, kulkulupa, käyntikortti, lapinportti. (s. 282-283)

Kirjan tarina kerrotaan epälineaarisesti ja lukijalla kestääkin hetki päästä kärryille, miten tapahtumat muodostavat kokonaiskuvan. Ilman alapäätyylistä kieli-ilottelua tarina on hyvin kiinnostava ja monella tasolla surullinenkin. Ketun viljelemät ilmaisut eivät minulla lisänneet maailman syvyyttä, vaan olivat enemmänkin kuin pikkuvanhan lapsen pystyyn pistämä näytös nimeltään "katsokaapas mitä kaikkia tuhmia sanoja mitä tiedän". Karsimalla osan kehollisuudesta, olisi tarina noussut vahvemmin esille.

Tarina kerrotaan useasta näkökulmasta. Kätilönaisen kirjeiden, saksalaisen upseerin päiväkirjamerkintöjen ja salaperäisen Kuolleen Miehen tekemien merkintöjen kautta. Päähenkilönaista ei koskaan nimetä, hänestä käytetään vain ilmaisua Vikasilmä (joka elokuvasta näkemieni kuvien perusteella kenties viittaa siihen, että hän käyttää silmälaseja) tai Villisilmä (upseerin antama nimi). On kuitenkin syytä epäillä, että naisen nimi olisi Helena.

- No tämä on kätilönä sellainen uuen ajan voimakas nainen, semmosia saksa tarttee. Ja Suomi kansa. (s. 33)

Teos sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Tarina alkaa hieman ennen Lapin sotaa. Hahmot liikkuvat Suomen ja Norjan Lapissa sekä Venäjän puolella. Kätilö on pohjoissuomalainen naimaton nainen, joka iskee silmänsä erääseen saksalaiseen upseeriin, Johann Angelhurstiin (jolla on sattumalta suomalainen äiti). Hän seuraisi tätä vaikka maailman ääriin, paikkaan kuten Titovkan leiri, jonne tuodaan muiden muassa venäläisiä vankeja. Päähenkilön täytyy tarkastaa saapuvien miesvankien elimet, onko niistä poistettu esinahka (juutalaisia) ja sairauksien kuten "sokeriterskan" varalta.

Saattaa nyt lapsi tällaiseen maailmaan josta ei voi tietää, seisooko taivas vielä aamulla saranoillaan. (s. 241)

Leirillä on myös rakennus, jota kutsutaan Operaatio Navetaksi, jonne viedään kaikki naisvangit. Ei liene vaikeaa arvata, mitä heille tapahtuu. Sota on julma kummallakin puolella oleville. Johann on traumatisoitunut aiempien kokemustensa myötä. Hänellä on muistissaan aukko ja Titovkassa hän on jatkuvasti adolfiiniksi nimetyn aineen vaikutuksen alaisena. On historiallinen fakta, että suomalaisetkin sotilaat puskivat vihollista vastaan heroiinin ja amfetamiinin voimalla, ja samanlaista tavaraa tuo Hitlerin mukaan nimetty mömmökin on.

Täällä maailman ääressä tuntuu monesti, ettei kukaan ole se joksi väittää itseään. Että kaikki valehtelevat ja kaikki valheet uskotaan. (s. 240)

Kätilö ei joudu turhaan haikailemaan Johannin perään, vaan heillä on parin viikon kuherrusjakso, jolla on kauaskantoisia seurauksia. Johann ei kestä maailmaa kuin kameransa linssin lävise, mutta Villisilmänsä kanssa hän pystyy nukkumaan ilman lääkkeitä. Tarinan loppu ei kuitenkaan ole onnellinen kummallekaan, mutta kuinka sinne päästään on varsin mutkainen. Ketun ansioksi on sanottava, etten arvannut teoksen juonenkäänteitä etukäteen.

En ollut aiemmin kuullut, että raskaana olevat naiset himoitsevat valkoista savea syödäkseen. Toki raskauteen liittyvät erikoiset mielihalut ovat yleinen ilmiö, mutta tuo oli minulle uusi juttu. Kaipa siinä on jotain lapsen kehittymisen kannalta tärkeää ainetta tai sitten se on vain täysin irrattionaalinen halu. Hämmennyin myös kätilön purressa napanuoran poikki. Ei ehkä ihan hygieenisin apa hoitaa homma.

Hiukseni sekoittuisivat bulgarialaisiin, juutalaisiin, ukrainalaisiin, liettualaisiin, egyptiläisiin, mustalaisiin, hiuksiin. Jos oikeus tapahtuisi, kaikkien maailman naisten hiukset kudottaisiin yhteen ja ne levittäytyisivät aavikoiden, metsien ja kylien ylle syyttävänä, harmajana seittinä. (s. 287)

Opin kirjasta, että Pobeda on muutakin kuin suomalainen yhtye, nimittäin salauskoodi (ja Googlen mukaan myös automerkkikin). Sumunheitinkin sai selityksen googlaamalla, se on saksalainen raketinheitin. Teoksessa vilahtavat myös "kumipää" (siansuolesta tehty kondomi) ja "sampankalja", sekä mysteeriksi jäävät tainarisaappaat. Sanonta tuusannuuska lienee useille lukijoille tuttu, mutta Kettu käyttää tätä verbinä "tusauttaa nuuskaksi". Eipä ole tuohon versioon tullut aikaisemmin törmättyä. Tai kuoleman kutsumiseen pelkäksi vetiseksi vaarinhousuksi.

Lukupiiriläisiä huvitti lausahdus: "Hihattoman mekon liha-aukot antoivat näkymää kuin Helvetin portit." Eräs piiriläinen sanoi vitsillä alkavansa käyttää jatkossa hihansuista ja kaula-aukoista ilmaisua liha-aukot. Muutamat teoksessa esiintyvät suomalaiset kutsuvat Hitleriä Hilleriksi, ja yksi lukupiiriläinen muisteli, että samoin olisi John BoynenPoika raidallisessa pyjamassa -teoksen nuori päähenkilökin tehnyt. Yksi sivuhenkilö jopa pyysi kätilöä vannomaan "Hillerin pierun" kautta.

Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Kieli ja koskemattomuus. Se, että saa sanansa kuuluville ja se, ettei joudu makaamaan renkkusängyssä pillu paljaana uutta kyrpää peläten. Kieli ja koskemattomuus, ja kumpikin minulta oli viety. (s. 285)

Huolimatta hyvin eläimellisestä (hirvaat, vaatimet, oriit jne.) ja elimellisestä kielestä, löysin kirjasta myös runollisempiakin ilmaisuja. Etenkin luontokuvauksissaan Kettu pääsi paremmin ihoni alle. Oletko sinä lukenut tätä Blogistanian Finlandiankin (2011) voittanutta kirjaa tai muita Ketun teoksia? Olitko vakuuttunut hänen kielestään?

Arvosana:

Takakannesta:

"Jumalani, tuon miehen mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi."

Suuri romaani Lapin sodasta.

Kätilö on tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen ja SS-upseerin yhteentörmäyksestä Lapin sodan kynnyksellä. Se on väkevä todistus siitä mihin ihminen on valmis rakkauden tähden.

Katja Ketun vahvaääninen romaani taikoo esiin vaietun historian, vankileirien ja saksalaissotilaiden sotamorsianten Suomen.

Katja Ketun kieli on omaa luokkaansa, kokonaisuuden loistokas osa.

344 sivua, WSOY 2011

Kätilön ovat lukeneet esimerkiksi: Turun Sanomat, Keskisuomalainen, Koko lailla kirjallisesti, Luettua elämää, Kirsin kirjanurkka, Sallan lukupäiväkirja, Nannan kirjakimara, Nuoren opettajattaren kirjablogi, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Lumiomena

Samankaltaista luettavaa: Affinity Konar: Elävien kirja, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5, Audrey Magee: Sopimus, Markus Zusak: Kirjavaras, Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja, Jennifer Woth: Hakekaa kätilö!

"Ei ole helppoa kertoa tätä", Dunmor aloitti ja suki tavattoman valtavaa ja

takkuista punaista partaansa. "Sanon siis vain suoraan. Greg... sinä olet kääpiö."

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä, Popsugar 2019: 12. A book inspired by myth/legend/folklore, Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste

Joulukuussa 2018 ilmestynyt Chris RylanderinGregin legenda oli minulla matkalukemisena uuden vuoden vaihteessa, kun kävin lyhyellä lomalla äidin luona ja vaihdoimme siskojeni kanssa joululahjat. Kyseessä on huumorilla väritetty kertomus pojasta, Gregistä, joka saa tietää, ettei hänen perheensä olekaan aivan niin tavallinen kuin hän oli kuvitellut. Lisäksi parhaasta ystävästäkin paljastuu jotain, mikä muuttaa kaiken heidän välillään.

Greg on lyhyehkö ja hieman pyöreä poika, joka käy erikoisluvalla rikkaiden yksityiskoulua, jonka nimi lyhennettynä on PISSA (Isaacsonin Potentiaalisten Intellektuellien Syvällisen Sivistyksen Akatemia). Gregin hieman eksentrisellä isällä on kauppa, jossa hän myy esimerkiksi itse tekemiään saippuoita ja teesekoituksia. Isä on paljon poissa kotoa matkustaessaan ympäri maailmaa etsimässä mitä erikoisempia aineksia uusiin tuotteisiinsa.

Chicagossa on toki kaikenlaisia outoja tyyppejä (kuten ne kolme, jotka näin kerran ihan tavallisena helmikuisena iltana pukeutuneina päästä varpaisiin upeisiin Haamujengi-asuihin), mutta kuusi nuorta täysissä taisteluvarusteissa varsin aidon näköisinä aseineen herätti silti sangen paljon huomiota. (s. 307)

Tarina käynnistyy heti ensi sivuilta. Gregin koulu on retkellä eläintarhaan, kun yksi jääkarhuista murtautuu ulos aitauksestaan ja jahtaa poikaa. Samana iltapäivänä isän kaupalle tulee kaksi outoa miestä, jotka sieppaavat isän matkaansa lyhyen kamppailun jälkeen. Greg päätyy Ghicagon alla olevaan tunneliverkostoon ja saa kuulla isän vuosia salanneen hänen oikean luontonsa: he ovat kääpiöitä. Tarinan aikana Greg tutustuu tähän uuteen puoleen itsessään ja tapaa muita nuoria kääpiöitä, kuten Glamenhildan, joka on vuosisatoihin ensimmäinen alaikäinen naiskääpiö, jolla kasvaa komeat viikset (sillä kääpiöistä karvaisissa naisissa on sitä jotain).

Kukin tykkää mistä tykkää, joten miksipä kenenkään pitäisi piitata siitä, pitivätkö muut sitä outona vai eivät tai sopiko se johonkin kuvitelmaan "normaalista" tai "toivotusta". (s. 253)

Kääpiöt ja heidän arkkivihollisensa haltiat (sekä koko joukko muita mytologisia kansoja) elivät aikojen alussa, siis jo kauan ennen pyramidien aikaa, Erillisessä maassa. Sama planeetta, mutta aivan toisenlainen, raaempi maailma, jossa oli taikuutta muttei vielä ihmisiä. Keijut kyllästyivät noiden kahden kansan alituiseen vihapitoon ja pelkäsivät heidän tuhoavan koko planeetan, niinpä he piilottivat taikuuden kaikilta. Nyt kääpiöt valmistautuvat taikuuden palaamiseen, sillä mystistä galdervatn-nimistä ainetta on alkanut nousta maan pinnalle. Jos ja kun taikuus palaa, teknologian aikakausi päättyy, kuten myös maailma sellaisena kuin me sen tunnemme.

Mutta pääasia on tämä Greg, Haltiat ja Kääpiöt ovat yksilöinä ihan yhtä epätäydellisiä kuin ihmisetkin. Jotkut ovat hyviä, jotkut pahoja. Ja kaikki tekevät virheitä. Ei siitä ole mitään hyötyä, että osoittelee kumpaa kukin on. Se on vain typerää ja rasistista. (s. 179-180)

Tämä kirja jos mikä ansaisee aihetunnisteen #pojatkinlukee. Rylanderin huumori on todella nokkelaa, ja se on minulle kaikkein vaikein genre, joten viihdyttävä huumori on harvinaista. Etenkin lukujen verbaali-ilottelevat otsikoinnit ja eri asioiden lyhenteet, jotka tuovat mieleen Aku Ankasta tuttujen Sudenpentujen ansiomerkkien sanaleikittelyn. Lisäksi luvut ovat lyhyitä ja kirjoitettu niin, että ne houkuttavat lukemaan vielä yhden lisää. Teoksessa on myös vahvasti feministinen, rasismia vastustava ja yksilöllisyyttä korostava pohjavire, josta iso plussa. Voinkin siis lämpimästi suositella lukemaan tämän.

"Kääpiönaiset eivät ota miehensä nimeä naimisiin mennessään. Kääpiöt ovat jo kauan pitäneet arvossa naisten voimaa ja omaa identiteettiä. Emme ole koskaan, emme edes Erillisen maan aikoina, kohdelleen naisia omaisuutena, jonka voisi valloittaa, voittaa tai nimikoida -- Oman nimen vaihtaminen elämänkumppanin löytämisen vuoksi on suorastaan sivistymätön alkukantainen tapa. Kääpiönaiset kunnioittavat itseään ja sitä, keitä ovat."(s. 105)

Arvosana:

Takakannesta:

Entä jos yhtäkkiä kuulisitkin olevasi kääpiö?

Greg Belmont on tavallinen 13-vuotias poika, jolla on paras mahdollinen kaveri (okei, vain yksi kaveri) ja aika siisti isä (joka tosin pitää outoa ekokauppaa). Harmi vain, että Gregillä käy huono tuuri aina torstaisin. Eräänä erityisen epäonnisena torstaina hänen kimppuunsa hyökkää jättimäinen jääkarhu, ja samana iltana hänen isänsä siepataan.

Gregille valkenee ällistyttävä totuus: hän onkin kääpiö. Siis ihan oikea, Taru sormusten herrasta -kääpiö! Greg tempautuu Chicagon katujen alle myyttiseen maailmaan, jossa syödään kilokaupalla kuivalihaa, keskustellaan puhuvan kirveen kanssa ja valmistaudutaan muinaisen taikuuden paluuseen – ja sotaan haltioita vastaan.

Gregin legenda aloittaa riehakkaan trilogian, Eeppisten epäonnistumisten sarjan.

Suomentanut: Kaisa Ranta, 356 sivua, Jalava 2018

Alkuperäinen nimi: The Legend of Greg: Book One of an Epic Series of Failures (2018)

Kirja on luettu myös täällä: Exlibris

Samankaltaista luettavaa: Angie Sage: Septimus Heap -sarja, Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset, J.K. Rowling: Harry Potter -sarja

"Kohta saatte nähdä, että minulla on enemmän itsenäisyyttä kuin yhdelläkään teistä."

Lukuhaasteissa:Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 8, Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste, Helmet: 32. Kirjan nimessä on ammatti

Edellisen klassikkohaastekierroksen jälkeen päätin, että luen jonkin naisen kirjoittaman klassikkoteoksen, mieluiten suomalaisen. Jo silloin Minna Canthin nimi kohosi mieleeni, sillä nautin aina suuresti Canthin teosten lukemisesta ja niitä on vielä useampia kokematta. Lueskelin netistä hänen tuotantoonsa kuuluvien näytelmien ja kirjojen kuvauksia päätyen aika nopeasti Papin perheeseen. Ja tälläkin kertaa sain yllättyä Canthin kielen ja havaintojen tuoreudesta, terävästä yhteiskuntakritiikistä ja harmistua, kuinka vähän moni asia on muuttunut. Ilpo Tiitinen kertoo esipuheessa, että Canth hyödynsi pastorin repliikkeihin aikalaisensa kuopiolaisen piispan monologeja.

Pastori: Mitä ovat nuo niinsanotut uudet aatteet: naiskysymys, työväenkysymys, yleinen äänivalta, - mitä ne muuta ovat kuin juuri samoja itsekkäisyyden ja vallanhimon ilmauksia? Samoja ilmauksia, joita tapaamme kautta koko ihmissuvun historian. Uutta tässä on ainoastaan se julkeus ja röhkeys, joilla ne meidän aikanamme esiintyvät, ja joille tosiaan ei tähän saakka vertoja löydy.

Jussi: Ajan henki pyytää auttaa kaikkia ihmisellisiin oikeuksiinsa, se ei salli, että toisia poljetaan, toisia nostetaan. (s. 59)

Papin perhe on nelinäytöksinen näytelmä Valtarin perheestä, johon kuuluvat isä eli pastori Henrik, äiti Elisabeth, tyttäret Hanna ja Maiju sekä poika Jussi. Vain Maiju asuu enää kotona, ja hän onkin teoksen keskeinen henkilö, johon samaistuin useassa kohtauksessa. Lapset edustavat uutta ajattelusuuntaa, joka on ristiriidassa heidän isänsä näkemyksen kanssa. Maiju haluaa näyttelijäksi, mikä on isän mielestä täysin mahdotonta. Hän mieluummin lukitsisi tyttären kotiin ja kieltäisi tältä miesseuran missään yhteydessä, vaikka Maiju on jo 17. Tytär on kuitenkin jo kysynyt helsinkiläisen näytelmäteatterin johtajalta, voisiko tulla koenäytökseen ja saanut myönteisen vastauksen.

Jussi: Turmiossa juuri ollaan parast'aikaa. ei "uusien" aatteiden tähden, vaan siitä syystä, että "vanhat" aatteet eivät enää pidä kutiaan. (s. 64)

Hanna on jatko-opiskelemassa opettajaksi, jäljellä on vain vuosi ennen valmistumista, kun isä ilmoittaa, että hänen täytyy lopettaa. Pastori on sanonut puolisolleen, ettei Hannan opiskelusta ole mihinkään, sillä tällä on enemmän intoa kuin taitoa ja koska opettajan paikkoihin on liikaa kilpailua, ei tyttärellä ole mitään mahdollisuuksia työllistyä. Mitäs hyötyä opinnoilla silloin olisi. Äiti pistää väliin, ettei ole nähnyt miehensä kovin tarkkaan Hannan opintoja katsovan.

Paljastuu, että Hannan opintojen tiellä onkin isän viimeisin sijoitus: hän on laittanut rahansa kristillisen lehden Aamurusko pystyssä pitämiseen ja alkanut päätoimittaa sitä, sillä on huolissaan aikansa tilasta ja haluaa käyttää tätä kanavaa saarnojensa levittämiseen. Hän haluaisi myös poikansa mukaan lehden toimtuskuntaan. Elisabeth epäilee miehensä olevan menossa väärään suuntaan uskossaan, mihin pastori kommentoi "Ei sitä pitäisi puhua tuolla tavalla, vaikka onkin nainen." Pastori väheksyykin puolisoaan ja tyttäriään jokaisessa tilanteessa ja yrittää pakottaa poikansa töihin lehteensä.

Jussi: Tietääkö hän ylipäätään, että sinua on olemassakaan? Sinua tai äitiä? Muulloin kuin milloin hän teitä halveksien sysää syrjään. (s. 118)

Jussi toteaa, ettei voisi työskennellä aatteitaan vastustavassa lehdessä, vaan on laittanut jo hakemuksen samanmieliseen Nuoreen Suomeen. Hän kun on omien sanojensa mukaan vapaamielinen ja haluaa kehittyä realistiseen suuntaan, eikä siis kannata isänsä konservatiivisia aatteita. Tämä saa isän raivostumaan, sillä eihän nuorella voi olla vielä omia mielipiteitä. "Vähän vanhenet, niin opit ymmärtämään, ettei siinä suunnassa mitään kehitystä hyvään ole -- lokaviemäriin se johtaa, ei muuhun."

Jussi: Papan mielestä pitäisi aina vain sokeasti uskoa, mitä tyrkytetään, ei käyttää ajatusta eikä järkeä. - Mihin ihmiskunta viimein joutuisi sillä tavoin? Hukkuisi varmaan omaan tyhmyyteensä. (s. 58)

Yhden asian suhteen on muuttunut paljon: Äiti sanoo Maijulle, että tämä on liian nuori tietämään, mitä haluaa tehdä isona. Nykyään, jos ei tiedä jo peruskoulun viimeisinä vuosina, mitä haluaa opiskella, on vaarassa syrjäytyä. Yhä nuorempien pitää tietää, mitä haluaa tehdä töikseen. Vaikka tosiasia on, ettei moni tiedä vielä kolmekymppisenäkään, mitä haluaa tehdä elämällään. Maiju on kuitenkin itsepäinen nuori nainen, joka ottaa ja karkaa Jussin opiskelijakaveri Teuvo Rastaan avulla junalla helsinkiin.

Kuten tavallisestikin, on Canthin teoksissa muutamia sanoja, joita en enää nykyihmisen näkökulmasta tunnista. Yksi näistä on verstaat-sanan käyttö yhdyssanoissa, kuten kirjoitusverstaat ja kahviverstaat. Käsitin sen olevan synonyymi välineille, jolloin kirjoitusverstaat ovat mustepullo, mustekynä ja paperia sekä kirjekuori, kahviverstaat kahvipannu/kannu, kupit, asetit, lusikat ja mahdollisesti maitoa sekä sokeria. Siis välinestö, jolla kyseisen toimen voi tehdä (kirjeen kirjoittaminen, kahvihetki).

Jussi: Runoilija sen voisi tehdä, niinkuin Ibsen tahi Tolstoi ynnä muut. He saattavat kirjoissaan haaveilla yhtä toista mahdotonta, vaikka hyvin tietävät, että hukka olisi käsissä, jos heidän aatteitaan seurattaisiin. (s. 103)

Näytelmä ei kerro aivan kokonaan, mitä nuorille tapahtuu esiripun laskeuduttua. Teosta on sanottu Canthin maltillisimmaksi, mutta kyllä tässäkin on aimo annos kritiikkiä uskovia kohtaan ja emansipaatiota. Näin useampaan kertaan punaista pastorin tulikivenkatkuisten puheenvuorojen aikana. Onneksi lapset pitävät päänsä ja tavoittelevat omia unelmiaan. Näytelmän asetelma vanhojen näkökulmien ja uusien ajatusten yhteentörmäämisestä on ajaton. Tältä kannalta katsottuna jotkin näytelmän kohtauksista voisivat ottaa paikkansa nykyhetkessä.

Jussi: Tahdon vain sanoa vielä sen, ettei vanhempi sukupolvi saa laittaa nuorelle aituuksia -- sillä vapaus, se on aina pääasia.

Hanna (nojautuu hänen käsivarteensa): Eipäs olekaan, Jussi! Eipäs ole kuin rakkaus.

Jussi (vetää häntä luokseen, katsoo häntä silmiin): Rakkaus? (s. 130-131)

Näytelmän lopusta sain aika mielenkiintoisia viboja Jussin ja Hannan suhteesta. En tiedä, onko minulla liian vilkas mielikuvitus vai onko Game of Thrones muuttanut merkittävästi ajattelutapaani. Onko muilla käynyt sama mielessä näiden sisarusten kanssa?

Jussi: Kuule, Hanna, elä sinä halveksi naimista, se se kumminkin on naiselle tärkeintä kaikessa. (s. 109)

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Arvosana:

Takakannesta:

"Tahdoin vain sanoa vielä sen, ettei vanhempi sukupolvi saa laittaa nuorelle aituuksia, sillä -."

Maiju on lopen kyllästynyt elämäänsä kotipappilassa, Hanna koettelee sopivuuden rajoja, Jussi kapinoi avoimesti isäänsä vastaan. Mitä tapahtuu, kun perheen nuorilla on toisenlaiset ihanteet kuin vanhemmillaan?

Papin perheessä (1891) Minna Canth käsittelee sukupolvien ristiriitaa. Vanha- ja nuorsuomalaisten valtataistelu kytkee näytelmän kulttuurihistoriaamme, mutta perheen ongelmien esittelijänä näytelmä on edelleen ajankohtainen. Kirjailijan vastaus kysymykseen on rakkauden oppi. Papin perhe on Canthin sovinnollisin näytelmä.

131 sivua, WSOY 1999 (Näytelmän ensi-ilta 23.1.1891)

Papin perhe on luettu myös täällä: Kaikkia värejä, Kirjanavaaja, Kirjakaapin kummitus, Lurun luvut, Jokken kirjanurkka

Minna Canthin tuotantoa:

Näytelmiä:

Murtovarkaus (1883)
Roinilan talossa (1885)
Työmiehen vaimo (1885)
Kovan onnen lapsia (1888)
Papin perhe (1891)
Sylvi (1893)
Hän on Sysmästä (1893)
Spiritistinen istunto (1894)
Anna Liisa (1895)
Kotoa pois (1895)

Novelleja ja pienosromaaneja:

Hanna (1886)
Köyhää kansaa (1886)
Salakari (1887)
Lain mukaan (1889)
Kauppa-Lopo (1889)
Agnes (1892)

Tammikuu oli varsin leppoisa kuukausi, luin vain viisi kirjaa (1370 sivua). Näissä tosin laatu korvaa määrän. Vuoden korkkasi Chris Rylanderin nauruhermoja kutkuttava Gregin legenda. Lukupiirissä ensimmäisenä teoksena käsittelimme Katja KetunKätilön, jonka kieli ei lumonnut, mutta antoi paljon keskusteltavaa. Tein myös videon lukupiiri-teemalla kirjabloggaajien yhteiselle Kirjakultti-kanavalle YouTubessa.

Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen luin Minna Canthin ajatuksia herättävän Papin perheen, onhan nyt hänen juhlavuotensa (175 vuotta syntymästä). Lisää Canthia luen hänen syntymäpäivänsä tienoilla maaliskuussa, jolloin on luvassa viidettä kertaa vetämäni Minna Canth -lukuhaaste, tällä kertaa viikon mittaisena. Haasteesta tulee lisää infoa vähän myöhemmin.

Hyllynlämmittäjä-haastekin on avattu, sillä luin Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen nuortendystopiatrilogian ensimmäisen osan Routasisarukset (jonka molemmat jatko-osatkin löytyvät omasta hyllystä). Teoksen maailma on omamme, joskin parin sadan vuoden päässä tulevaisuudessa ja se oli luotu todella syväksi ja uskottavaksi (mm. ilmastonmuutoksen vaikutukset), hahmot eivät olleet aivan niin kiinnostavia kuin olisin halunnut.

Kuukauden viimeiset päivät vietin Nellie Blyn kanssa. Kymmenen päivää mielisairaalassa oli vaikuttava kuvaus siitä, kuinka naisia kohdeltiin mielisairaalassa 1800-luvun lopulla. Tutkiva journalisti Bly soluttautui mielisairaalaan ja kertoi siellä näkemästään ja kokemastaan julkaisemassaan artikkelissa muuttaen merkittävästi kuinka mielenterveyttä on sen jälkeen hoidettu. Tällainen kertova tietokirjallisuus (vrt. Jennifer Worthin Hakekaa kätilö!, Liv StrömquistinKielletty hedelmä) on selvästi minun juttuni.

Helmikuussa

Blogistanian kirjapalkinto jaetaan tänäkin vuonna (24.2.), säännöt löytyvät täältä. Kirjabloggaajat palkitsevat vuoden 2018 parhaat kirjat neljässä kategoriassa, Blogistanian Finlandia (suomalaiset), Globalia (käännökset), Kuopus (lasten- ja nuortenkirjallisuus) sekä Tieto (tietokirjallisuus). Olen viime vuoden tapaan ääntenlaskijana Kuopus-kategoriassa.

Helmikuuhun mahtuu myös kirjastoon houkutteleva #lukukaaos Lainan päivänä 8.2., lukurauhan päivä 10.2. ja ystävänpäivän lukumaraton (14.-17.2.). Vetämäni Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste päätyy 28.2. Ajantasainen lista käynnissä olevista lukuhaasteista löytyy Haastavaa lukemista -blogista.

Helmikuun lukupinossa ovat:

Elizabeth Acevedo: Runoilija X
Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit
Henrik Fexeus: Viimeinen illuusio 1 - Menetetyt
Jenni Holma, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli - Ei-binäärisiä ihmisiä
Siri Pettersen: Odininlapsi
Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi

"- Pelkään, että tulevaisuudessa ei ole tavanomaisia olosuhteita kovin paljon jäljellä."

Arvostelukappale

Kielitieteilijä Sylvain Neuvelin Themis-kansiot -scifisarja sai toisen osansa Heräilevät jumalat viime keväänä ja trilogian viimeinen osa Ei enempää kuin ihminen ilmestyy jo ensi kuussa. Huomasin vasta tätä postausta kirjoittaessani, että näillä osilla on eri kääntäjä. En lukiessani huomannut tyylissä mitään eroa, tosin en lukenut teoksia putkeen. Toisaalta, kun sarjan kirjat koostuvat kansioista eli mm. translitteroiduista haastatteluista ja päiväkirjamerkinnöistä, ei yhtenevällä tyylillä ole niin isoa merkitystä.

Kun amerikkalaiset löysivät Themiksen yhdeksän vuotta sitten, YK perusti Maan puolustusvoimat hyödyntämään avaruudesta tulleen robotin teknologiaa ihmiskunnan hyväksi ja suojelemaan planeettaamme avaruuden uhilta. (s. 11)

Sarjan keskeisiä henkilöitä ovat jo aiemmasta osasta tutut Rose Franklin, joka johtaa avaruusrobottia tutkivaa yksikköä, Themikseksi kutsutun robotin ohjaajat ja nimettömänä pysyttelevä mystinen mies, jolla tuntuu olevan aivan liikaa valtaa ja rahaa. Uusiakin hahmoja on mukana, kuten reporttereita, jotka uutisoivat, kun Maahan tulee toinen avaruusrobotti. Uusi tulokas on Themistä kolme metriä pitempi ja saa niinikään kreikkalaisen mytologian titaaneilta lainatun nimen Kronos.

Eniten minua ihmetyttää, miksi mikään rotu, oli se kuinka kehittynyt tahansa, jättäisi meille robotin, jota emme pystyisi käyttämään. Rotu, joka pystyy rakentamaan jättiläisrobotin ja tuomaan sen valovuosien takaa tänne, olisi varmasti osannut muokata ohjaimet meidän anatomiaamme sopiviksi. (s. 16)

Tämä kirja on edeltäjäänsä tapahtumarikkaampi, mutta aivan yhtä ennalta-arvaamaton. Etenkin puolivälissä kirjaa kerronta nostaa kierroksia ja ihmiskuntaa uhkaa sukupuutto, elleivät nokkelat päähenkilöt keksi kuinka muukalaisten hyökkäys torjutaan. Lisäksi oli hauskaa huomata, että yksi teoksen kansioista/luvuista tapahtuu Suomessa, Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Odotan kyllä mielenkiinnolla, kuinka seuraava osa viimeistelee trilogian, sen verran kiehtovaan asetelmaan se päättyy.

- Maailma, jossa elämme, on pelottava. Täällä on sotia, ilmastonmuutos, sairauksia, köyhyyttä, terrorismia. Ihmisiä pelottaa. -- Etenkin kaikkia valtaapitäviä. -- He ovat kauhuissaan, vastuuntunto saa heidät lamaantumaan. He eivät pysty tekemään päätöksiä, koska ne saattaisivat olla vääriä. (s. 251)

Arvosana:

Takakannesta:

Uinuvat jättiläiset ovat heränneet ja ihmiskunta on vaarassa

Rose Franklin on tutkinut koko aikuisikänsä lapsuudessaan löytyneen jättimäisen robotin mysteeriä. Ympäri maailmaa ripoteltujen robotinpalasten salaisuus alkaa viimein selvitä, kun toinen, vieläkin suurempi robotti hyökkää maahan.

Vanha robotti on Maan ainoa toivo, kun ulkoavaruudesta lähestyvä uhka käy jatkuvasti suuremmaksi. Sitä ennen pitää vain selvittää kehittyneen avaruusolioteknologian viimeiset salaisuudet.

Heräilevät jumalat on jatkoa maailmanmenestykselle Uinuvat jättiläiset, jonka julkaisuoikeudet on myyty kahdeksaantoista maahan. Sony on ostanut Uinuvien jättiläisten elokuvaoikeudet.

Suomentanut: Niina Kainulainen, 387 sivua, Like 2017

Alkuperäinen nimi: Waking Gods (2017)

Sarjassa ilmestyneet:

Uinuvat jättiläiset, 2017 (Sleeping Giants, 2016)
Heräilevät jumalat 2018 (Waking Gods, 2017)
Ei enempää kuin ihminen, ilmestyy 2/2019 (Only Human, 2018)

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjavaras Rere,

YLE: Jättiläisrobotit laskeutuvat maankamaralle ja ihmiskuntaa uhkaa apokalyptinen tuho – Sylvain Neuvelin kirjatrilogia tekee myyttisistä jumalista helvetinkoneita

Samantyylisiä kirjoja: Max Brooks: Sukupolvi Z, Ernest Cline: Armada, Lars Wilderäng: Tähtitrilogia (Tähtikirkas, Tähtisade ja Tähtipöly), Rick Yancey: 5. aalto

"Minusta on kiva kuulla tarinoita vahvoista naisista."

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu ensimmäistä kertaa Nörttityttöjen blogissa (16.10.2018).

Jennifer Mathieun YA-romaani Näpit irti! ilmestyi Otavalta nyt lokakuussa. Se pureutuu samaan teemaan kuin Holly Bournen teos Mitä tytöt täytyy tehdä? Molemmissa on vahvasti feministinen viesti: tyttöjen ja naisten ei tule sietää heihin kohdistunutta seksismiä.

Siinä missä Bournen päähenkilö Lottie reagoi julkisesti kaikkeen kohtaamaansa epätasa-arvoisuuteen, Mathieun päähenkilö, Vivian Carter päättää toimia anonyymisti. Hänen äidillään on nuoruutensa vuosilta talletettuja tyttövoimaa uhkuvia zinejä, joista inspiroituneena Viv päättää tehdä omansa. Lehtiset kannustavat ensin piirtämään tähtiä ja sydämiä käsiin, jotta nähtäisiin, kuka muu pitää koulun viimeaikaisia tapahtumia epäreiluina. Lopulta zinet innoittavat puolet koulun tytöistä marssimaan ulos kesken päivän, koska koulun rehtori ei reagoi ongelmiin.

Sillä minä uskon koko sydänsieluruumiillani, että tytöissä piilee vallankumousvoima, joka voi oikeasti muuttaa maailman. (s. 40)

Viv asuu äitinsä kanssa East Rockportissa, Texasissa. Hänen isänsä on kuollut tytön ollessa alle vuoden vanha. Äiti oli nuorena muuttanut pois hieman ahdasmielisestä yhteisöstä, mutta palasi lapsen kanssa vanhempiensa lähelle. Vivin koulussa on kaksi urheilujoukkuetta, poikien amerikkalaisen jalkapallon ja tyttöjen eurooppalaisen jalkapallon. Rahoitus on jakaantunut epätasaisesti poikien eduksi ja tyttöjen joukkueasut ovat hajoamaisillaan. Koulun kemianluokankaan varusteet eivät ole parhaassa mahdollisessa kunnossa.

Joukkueen pojat huutelevat seksistisiä vitsejä ja törmäilykähmivät tyttöjä, eivätkä opettajat puutu asiaan. Törmäilykähminnässä pojat törmäävät muka vahingossa tyttöön ja samalla koskettelevat esimerkiksi tämän takapuolta. Pojat saavat myös pitää alapäähuumoria sisältäviä paitoja, mutta tyttöjen niin sanotusti liian tiukat farkut ja olkapäät paljastavat paidat eivät mene läpi vaatetarkastuksissa. Syyksi sanotaan, että pojat eivät voi keskittyä opetukseen tyttöjen vaatteiden takia. Kaikkein kamalinta on, kun yksi tytöistä ilmoittaa rehtorille tulleensa kähmityksi, rehtori sanoo, että asia pitäisi ottaa kohteliaisuutena ja että pojat ovat poikia

“Ai että tyttöjen pitää vahtia käytöstään ja ulkonäköään, koska pojat ei pysty hillitsemään itseään? Sehän on jumalauta oikein klassikkoläppä.” (s. 91)

Yhdysvaltojen kouluissa, etenkin konservatiivisemmissa osavaltioissa on tytöille annettu pukukoodi, joka usein on hyvin epämääräinen ja tulkinnavarainen. Helman pituus on vielä mitattavissa, mutta millainen vaate täyttäisi vaikkapa niinkin lavean määrittelyn kuin säädyllisyys, etenkin kun jokainen käsittää säännökset hieman eri tavalla. Esimerkiksi BuzzFeedin Ladylike -porukka on tehnyt videoita, joissa aikuiset naiset yrittävät noudattaa eri koulujen antamia pukeutumisohjeita ja se osoittautuu todella haastavaksi.

Teoksessa nostetaan siis esiin malliesimerkkejä oikeista tilanteista, jotka toistuvat aivan liian usein, eikä niihin ole koulussa tai oikein muuallakaan löydetty älykkäitä, tasa-arvoisia ratkaisuja. Vaikka Suomessa onkin monet asiat paremmin, ei täälläkään täydellistä ole. Jokin aika sitten oli Ylellä selvitys yläkoululaisten kokemasta seksuaalisesta häirinnästä ja rehtorista, joka erotettiin kommenttiensa takia. Kun itse olin lukiossa, lopetin kynsien pureskelun ja annoin kynsien kasvaa pitkiksi, minkä lisäksi käytin paljon sormuksia, jotta voisin raapia mahdollisen päälle käyvän tyypin ihoa dna-näytettä varten. Nyt 15-vuotias siskotyttöni puoletaan kantaa mukanaan pippurisumutetta. Onneksi meille kummallekaan ei ole vielä tullut vastaan tilannetta, missä moisia varotoimia olisi tosissaan tarvinnut.

“Arvaa mitä”, sanon, “musta on jotenkin siistiä että Lucy sanoo olevansa feministi.”
--
“No mun mielestä kaikessa ei tarvitse olla nimilappuja”, Claudia sanoo. “Se koko sana on jotenkin pelottava, moni säikähtää sitä. Ne luulee että se tarkoittaa miestenvihaajaa. Mä sanon mieluummin vaan että kannatan tasa-arvoa.”

“Mutta eikös feminismi tarkoita just sitä?”, sanon. “Tasa-arvoa. En mä usko, että se tarkoittaa, ettei halua seurustella tai jotain.”
--
“Saahan sitä sanoa vaikka humanismiksi tai ihmisrakkaudeksi tai miksi vaan.” -- “Mä olen sitä mieltä, että tyttöjä ja poikia pitäisi kohdella samalla lailla.”

“Niin mäkin”, sanon.
“Eli me ollaan ihan samaa mieltä”, Claudia sanoi.
“Tietysti”, vastaan, vaikka minusta tuntuu, ettemme ole. (s. 78-79)

Näpit irti! sortuu välillä hieman liikaan saarnavuuteen. Feminismi nuortenkirjallisuudessa on todella tervetullutta, mutta se pitäisi esitellä ajatuksia herättävästi (missä tämä teos usein onnistuukin), mutta vähemmän alleviivaavasti tai syyllistämättä niitä, jotka eivät jo ole feministejä tai pitävät tasa-arvosta mutta eivät sanasta feministi. Viv esimerkiksi suuttuu yhdelle pojalle siitä, ettei tämä voi sukupuolensa takia ymmärtää miten vaikeaa on olla tyttö, vaikka hän tukee Vivin zine-projektia.

Jos vertailee Bournen ja Mathieun teoksia, on molemmissa paljon samaa, mutta myös aivan omanlaiset tarinansa. Pidän Bournen hahmoista, tarinankuljetuksesta ja käännöksestä enemmän kuin Mathieun, mutta suosittelen molempien lukemista erittäin lämpimästi. Näitä silmiä avaavia teoksia ei voi olla liikaa, ainakaan siihen asti, kunnes asioista saadaan tehtyä parempia kaikille.

Arvosana:

Takakannesta:

Voimaa! Ylpeyttä! Asennetta! Yhden tytön rohkeus sytyttää kaikki koulun tytöt kapinaan ahdistelua ja syrjintää vastaan.

Yhtenä päivänä Viv päättää että nyt riittää. Miksi jalkapallojoukkueen poikien annetaan kouria tyttöjä koulun käytävillä ilman rangaistusta? Miksi heidän ällöttäviin kommentteihinsa ei puututa? Viv on kyllästynyt noudattamaan tyttöjä syrjiviä epäreiluja sääntöjä.

Vivin äiti oli 90-luvun punkkari, Riot Grrrl. Viv lainaa hänen asennettaan ja ryhtyy tekemään omaa lehteä, jota hän jakaa salaa tyttöjen vessassa. Hän kutsuu tyttöjä kapinaan, ja muut tytöt vastaavat.
Nämä tytöt eivät alistu vaan iskevät takaisin!

Suomentanut: Lotta Sonninen, 306 sivua, Otava 2018

Alkuperäinen nimi: Moxie! (2017)

Muita lukukokemuksia: Maaseudun tulevaisuus, Kansan Uutiset, Lukufiilis, Kirjapöllön huhuiluja, Bibbidi bobbidi book, Lastenkirjahylly

Samankaltaista luettavaa: Holly Bourne: Normaali-trilogia (Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen?, Mitä tytötn täytyy tehdä?), Margaret Atwood: Orjattaresi, Anu Holopainen: Sydänhengitystä, Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa, Liv Strömquist: Kielletty hedelmä, Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet...

Tänä vuonna jo perinteeksi muodostuneen kirjabloggaajien ystävänpäivän lukumaratonin vetää LauraKatarooma Kirjaimia -blogista. Minun oli tarkoitus aloittaa oma maratonini jo 14.2., mutta puolisoni järjesti yllätyksen, minkä takia ehdin maratonille vasta tänään.

Suunnitelmanani on jatkaa lukupiirikirjana olevaa Siri Pettersenin Odininlasta sivulta 107 eteenpäin ja välipalaksi olen varannut Rino Mizuhon Maaginen suklaapuoti -mangaa (Manga -lukuhaasteeseen).

Maraton alkaa 21:30.

Klo 1:30 Odininlasta luettu sivulle 154 asti, Maaginen suklaapuoti 4 luettu, yhteensä 239 sivua.

Klo 21:30 Maraton päättyy. Luin Maaginen suklaapuoti -mangasarjasta osat 4-7 ja Odininlapsesta vain 47 sivua, vaikka tarkoitus oli ainakin tuplasti sen verran, yhteensä siis 815 sivua.

Marraskuun luetut ja joulukuun suunnitelmia

Lars Wilderäng: Tähtipöly (Tähtitrilogia #3)

Lukupiirissä | Sally Green: Puoliksi paha

Lukupiirissä | Arkadi & Boris Strugatski: Stalker - Huviretki hukkateille

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 20 | Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun & Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi

Anu Holopainen: Sydänhengitystä

Ernest Cline: Armada

Runohaasteen kooste

Joulukuun luetut, tammikuun lukupino

Holly Bourne: ...ja onnellista uutta vuotta? (Normaali #3.5)

Vuoden 2018 kooste

Alexandra Bracken: The Darkest Minds (The Darkest Minds #1)

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2018

Lukupiirissä | Katja Kettu: Kätilö

Chris Rylander: Gregin legenda (Eeppisten epäonnistumisten sarja #1)

Klassikkohaaste osa 8 | Minna Canth: Papin perhe

Näytelmiä:

Novelleja ja pienosromaaneja:

Tammikuun luetut

Sylvain Neuvel: Heräilevät jumalat (Themis-kansiot #2)

Jennifer Mathieu: Näpit irti!

Ystävänpäivän lukumaraton (päivittyvä postaus)