"Tämä on melkein kuin satu tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös."
Mikä on kirja, jossa on lohikäärmeitä, pettureita, eeppisiä taisteluita ja lause: "Yö oli pitkä kuin ikuisuus ja kauhuja täynnä." (s. 229) Ei, kyseessä ei ole George R.R. MartininGame of Thrones-sarja vaan Astrid Lindgrenin klassikkosatu veljesrakkaudesta sekä hyvän ja pahan taistelusta, Veljeni, Leijonamieli.
Lindgrenin kirjat olivat lapsuuteni suosikkeja. Veljeni, Leijonamielen lisäksi Ronja ryövärintytär ja Mio, poikani Mio tekivät suuren vaikutuksen, ja luinkin ne useampaan kertaan ala-asteen aikana. Jostain syystä en kuitenkaan tutustunut Lindgrenin muuhun laajaan lastenkirjatarjontaan. Peppi pitkätossu ei minua kiinnostanut ja Vaahteramäen Eemeli maistui paremmin tv-sarjana. Näyttääkin siltä, että oli jo varsin nuorena fantasian ystävä, vaikken tuota sanaa tiennytkään asuessani maalaiskylässä.
Veljeni, Leijonamieli kertoo kahdesta veljestä, 13-vuotiaasta Joonatanista ja 10-vuotiaasta Kaarlesta. Tarina kerrotaan Kaarlen näkökulmasta. Hän on sairas pieni poika, joka viettää päivänsä lepäämällä sängyssään. Joonatan kertoo pikkuveljelleen, jota kutsuu hellyyttävästi Korpuksi, maailmasta nimeltään Nangijala, jonne ihmiset menevät kuoltuaan. "- Siellä on edelleen satujen ja nuotiotulten aika." (s. 7) Molemmat pojat tietävät, että Kaarle on lähellä kuolemaa, mutta yllättävän tulipalon vuoksi Joonatan lähteekin Nangijalaan ensimmäisenä, pelastettuaan ensin Kaarlen. Joonatan kuitenkin lupaa tulla pian kyyhkysenä noutamaan Kaarlenkin Nangijalaan.
Joonatan sanoi, että oli asioita, jotka oli tehtävä, vaikka ne olivatkin vaarallisia. (s. 72)
Eikä aikaakaan, kun pojat ovat taas yhdessä. Kaarlen mielestä isoveli on kuin satuprinssi, niin kaunis ja rohkea. Heillä on oma pieni talo Kirsikkalaaksossa, joka on kirsikankukkien valkoisen ja ruohon vihreän täplittämä. Kaarle ei ole enää sairas ja hänen jalkansa ovat suorat ja voimakkaat. "- Täällä Ningijalassa kai jokainen saa kaiken mitä on ikänä toivonut." (s. 36) Nangijala ei kuitenkaan ole sellainen onnela kuin aluksi kuulostaa, sillä läheistä Ruusulaaksoa hallitsee ilkeä Tengil ja Joonatan on mukana laakson vapautuksen puolesta taistelevassa kapinallisten joukossa.
Ehkä kaikki oli määrätty jo satujen esiaikoina. Ehkä Joonatan jo silloin määrätiin Ruusulaakson tähden Orvarin pelastajaksi. Ja ehkäpä oli olemassa joitakin salamyhkäisiä satuolentoja, jotka ohjasivat askeliamme meidän sitä tietämättä. (s. 217)
Kaarle toteaa useaan otteeseen, että Nangijala on kuin unesta. Onkin esitetty, että tapahtumat olisivatkin Kaarlen unta, ja se hetkin aivan teoksen lopussa, kun pojat hyppäävät kalliolta päästäkseen seuraavaan maailmaan, Nangilimaan, olisi se hetki, jolloin Kaarle kuolisi oikeasti, sillä kirja päättyy Kaarle sanoihin, että hän näkee valon. Joidenkin lukijoiden mielestä loppu on aika synkkä lastenkirjalle, sillä pojat tekevät käytännössä itsemurhan ja että se houkuttelisi lapsia hyppäämään korkeilta paikoilta päästäkseen itsekin satujen maailmaan. Toisten mielestä lapsilukijat ovat viisaampia kuin aikuiset aliarvioivat tai että hyppääminen selittyisi lapsilukijalle/kuuntelijalle satulogiikkana (vrt. Liisa ja kaninkolo), ei siis itsetuhoisena tekona. Aikuislukijaa loppu kuitenkin ravistelee.
Siinä missä John Boynen nuori päähenkilö romaanissa Poika raidallisessa pyjamassa oli hieman liiankin naiivi, Kaarlen ikäistään nuoremman käytöstä on helppoa ymmärtää. Onhan poika pienikokoinen ikäisekseen, sekä viettänyt suurimman osan elämästään sairaana, neljän seinän sisällä. Ja tästä huolimatta Kaarle on koko ajan iloinen ja toiveikas lapsi, ei haastavan elämän liian pian kasvattama ja lapsenuskonsa kadottanut, niin kuin voisi helposti olla.
Niin loppui taistelun päivä Ruusulaaksossa. Moni antoi henkensä vapauden edestä. (s. 260)
Tästä Lindgranin teoksesta minulla oli kolmesta alussa mainitsemastani heikoimmat mielikuvat. Sen muistin, että veljekset kuolivat ja päätyivät toiseen maahan, mutta taistelua (kenties viittauksena Vietnamin sotaan) ja kauheaa lohikäärme-Katlaa (mikä kenties viittaisi aasialaisiin kulttuureihin) ja sen luolasta tehtyä vankilaa en olisi osannut kuvailla etukäteen. Muistan myös, että olisin itkenyt kirjaa lukiessani parikymmentä vuotta sitten, joskin nyt silmät pysyivät kuivina. Vaikka aika surullinen tarina ja hurja seikkailuhan tämä on, eikä siksi sovellukaan aivan mienimille tai herille lukijoille.. Nyt pitää vielä lukea Mio, poikani Mio uudelleen, niin on sitten kerrattu taas nämä muutaman vuoden ajaksi.
Arvosana:
Saturomaani hyvän ja pahan kamppailusta, kaiken voittavasta ystävyydestä ja kuolemasta
Kaarle "Korppu" Leijona on sairas pieni poika, joka ihailee rohkeaa ja ystävällistä isoveljeään Joonatania. Tämä kertoo Korpulle kauniista Nangijalasta - maasta, johon tullaan kun kuollaan. Siellä saa seikkailla aamusta iltaan ja öisinkin. Yllättäen Joonatan lähtee Nangijalaan ensimmäisenä, ja Korppu seuraa häntä pian. Maan ihanuutta häiritsevät kuitenkin julmat valloittajat, ja myös pojat osallistuvat taisteluun heitä vastaan. Mitä kaikkea vielä tapahtuukaan, ennen kuin Leijonan veljeksistä tulee Leijonamieliä...
Astrid Lindgrenin tarkkasilmäisissä, lämminhenkisissä tarinoissa todellisuus ja kuvitelmat kietoutuvat yhteen ainutlaatuisella tavalla. Ilon Wiklandin herkkä mustavalkoinen piiroskuvitus rytmittää tarinaa ja tuo siihen uusia ulottuvuuksia.
Suomentanut: Kaarina Helakisa, 283 sivua, WSOY 2015 (tarkistettu suomennos, 1. suomennos 1974)
Kuvittanut: Ilon Wikland
Alkuperäinen nimi: Bröderna lejonhjärta (1973)
Nangijalaan on matkattu myös täällä: Kirjavinkit, Lumiomena, Villasukka kirjahyllyssä, Lukuisa, Karvakasan alta löytyi kirja, Morren maailma, Orfeuksen kääntöpiiri, Kirjakaapin avain
