Ensimmäiset kirjamessuni ovat nyt takanapäin. Olin hurja ja kävin messujen jokaisena päivänä kuuntelemassa kirjailijoita, jotka kertoivat teoksistaan sekä keskustelivat erilaisissa, mielenkiintoisissa paneeleissa. Alla olevissa koosteissa esiteltyjen kirjailijoiden lisäksi kävin ensimmäisenä päivänä kuuntelemassa myös sarjakuvataitelija Milla Paloniemeä. Lisäksi kävin viikon aikana bloggaajabrunssilla sekä kirjajulkkareissa. Hyvin kirjallista toimintaa siis! Muutama kirjaostoskin tuli tehtyä. Pahoittelen paikoin heikkolaatuisista kuvista, jotka näppäsin tabletillani.
Torstai 22.10.
Jännityksellä astuin messukeskuksen ovista ja kohtasin iloisesti pulisevan ihmismassan. Suurinta osaa vierailijoista taisi kiinnostaa kustantamojen tarjoukset ja antikvaariset myyntikojut enemmän kuin kirjailijoiden haastattelut, minulle suurin anti oli päinvastainen.
Klo 10:30-11:00 Katri Vala | Ensimmäisenä menin kuuntelemaan Rakkaudesta genreen -paneelia. Keskustelijoina olivat Shimo Suntila, Markus Harju, Juri Nummelin ja Kristiina Vuori. Keskustelua vetämässä oli punaiseen silinteriin pukeutunut J.S. Meresmaa. En ehtinyt mukaan aivan keskustelun alkuun, mutta tässä muutamia aiheita, jotka nousivat esille.
Suomessa on pienen kielialueenkin vuoksi myös pienet lukevat piirit. Näistä vielä vähäisempi määrä lukee spefiä eli heille suunnattua kirjallisuutta leimaa eräänlainen ennalta-arvattavuus. Tämä näkyi keskustelijoiden mielestä etenkin antologioissa, joilla on hyvinkin paljon kertovat aihepiirit. Tällöin esimerkiksi novelli, jossa päähenkilö paljastuu lopussa ihmissudeksi ei sovi ihmissusi-antologiaan, koska hieno juonenkäänne on jo alusta asti lukijan tiedossa.
Tiskirättirealismi ei saanut näistä kirjailijoista faneja, vaan jokainen halusi kirjallisuudelta jotain arkitodellisuuden ulkopuolista. Kovaa scifiä pidettiin kuitenkin vaikeana genrenä. Se vaatii kirjoittajalta matematiikkaan ja fysiikkaan perehtymistä, eikä sanastokaan ole sieltä helpoimmasta päästä. Outoina genreinä mainittiin rillumapunk ja dinosaurusporno.
Ilmoille heitettiin kysymys, onko genrellä väliä, jos teos on hyvä? Moni teos liitetään johonkin genreen vasta jälkeenpäin. Kaikki kirjailijat eivät teosta tysötäessään ajattele jotain tiettyä genreä, jonka konventioita hyödyntäisivät omassa tekstissään. Jules Vernen teoksia on viime vuosina liitetty osaksi steampunkin syntyhistoriaa ja on hyvin epätodennäköistä, että Verne olisi osannut ennakoida kyseisen genren syntymisen saati laskelmoinut teoksensa osaksi ilmiötä.
Monesti genremäärittelyt tulevatkin kustantamoilta ja markkinoinnissa käytetään kiinnostavia ja usein kyseenalaisikin tapoja myydä teosta laajemmalle yleisölle. Moni hyvä teos saattaakin vääränlaisen markkinoinnin takia jäädä lukematta. Jaakko Markus Seppälän Lemen on tyylipuhdasta kyberpunkkia, mutta sen takakannessa ei mainita sanallakaan sen olevan osa scifin laajaa kenttää vaan teos on nimetty kuumeiseksi teknotrilleriksi. Nykyään monet genret myös sekoittuvat iloisesti keskenään ja tarkka määrittely on vaikeaa, ja ehkä myös turhaa. Uuskumma on hyvä esimerkki raja-aitojen kaatamisesta.
Keskustelijoiden mielestä genrettäminen tuntui kuitenkin olevan ihan hyvä tapa jaotella kirjallisuutta, sillä se auttaa löytämään lisää jonkin lukemansa teoksen kaltaisia teoksia. Omalla kohdallani hyvä esimerkki on dystopia, jota onkin varsin kiitettävästi tarjottu suomalaisille lukijoille niin käännettyä kuin kotimaisiltakin kirjoittajilta.
Klo 12:30- 13:00 Mika Waltari | Torstain etukäteen kiinnostavimmaksi ajattelemani ohjelma jatkui vasta myöhemmin, mutta satuin haahuilemaan messuhallissa Tiina Raevaaran haastatteluun teoksestaan Yö ei saa tulla. Raevaara kertoi, että päähenkilön kokema unettomuus perustuu hänen omiin nuoruuskokemuksiinsa,
Teoksen omalaatuinen tunnelma oli yksi paljon esillä ollut asia; unimaailma, sateinen Helsinki, nurkan takaa kirskuen tulevat ratikat ja ison kaupungin yksinäisten ihmisten pienet piirit loivat suorastaan klaustrofobista, synkkää ja uhkaavaa mielikuvaa. Raevaara oli halunnut luoda kirjansa Helsingistä tunnistettavan, mutta tarjoilla lukijoille samalla jotain uutta.
Kirjailija kertoi, että ihminen ei koskaan oikeasti kuole, jos joku edelleen muistaa hänet ja puhuu vainajasta. Häntä myös kiehtoi kuinka yksikään ihminen ei ole kokonaan hyvä tai kokonaan paha. En ollut aikaisemmin kiinnostunut teoksesta, vaikka se onkin ollut hyvin esillä blogeissa. Kun keskustelu kääntyi unen ja toden rajaan, Nukkumatin kolmen merkitykseen ja kirjailijan viittaukseen kauhuromaanien pelkoperinteestä (kuinka saada pelottavuus välitettyä tekstistä lukijalle), alkoi lukukokemus kuitenkin houkutella. Täytyy siis lisätä tämä TBR-listalleni.
Klo 13:00-13:30 Louhi | Vietin aikaani useana päivänä Kirjakallion Louhi-lavalla. Ohjelmasta vastasivat Kallion ilmaisutaitopainotteisen lukion oppilaat. Aluksi maalatuista kuormalavoista järjestellyt istumapaikattuntuivat oudoilta, mutta ne sopivat nuorekkaaseen ilmeeseen, joka oli nähtävissä läpi koko lavan kalustuksen. Ensimmäinen Louhen kirjailijahaastatteluun pääse
Parantolan kirjoittanut
Satu Mattila-Laine.
Kirjastonhoitaja pääasiallisesti työskentelevä kirjailija kertoi, kuinka hänen tarinansa oli melko tavallinen (tähän samaistuin suuresti): hän kirjoitti nuorena runoja, mutta opiskeluaikoina luova kirjoittaminen väistyi esseiden tieltä, mitä nyt muutamia juttuja oli kijoittanut opiskelijalehteen. Kirjan kirjoittaminen mahdollistui siis vasta varttuneemmalla iällä.
Parantolaa varten Mattila-Laine oli palauttanut mieleensä omia nuoruuskokemuksiaan ja tehnyt laajaa taustatietojen hankintaa mm. sairaalamuseossa ja lukemalla 1930-luvun aikakauslehtiä. Lisäksi kirjailija kertoi lähipiirissään löytyvän epilepsiaa sairastavan ihmisen. Hän tahtoi tehdä päähenkilöstään helposti lähestyttävän hahmon; nuoren tytön ensimmäinen ihastus ja salaisuus, joka varjostaa tämän elämää. Jokaisella kun on jokin seikka elämässään, jota häpeää tai piilottelee, olipa kyseessä vanhempien alkoholiongelma, köyhyys tai vaikkapa sairaus, niin kuin Elisalla.
1930-luku, ja etenkin vuosi 1934 oli valikoitunut kirjan ajankohdaksi, sillä vuodelle 1935 oli suunniteltu sterilisaatiolakia, jota oli aluksi ajateltu ulotettavan myös epilepsiaa eli tuohon aikaan kaatumatautia sairastaviin. Tämän vuoksi Mattila-Laine sijoitti romaaninsa naisten kaatumatautiparantolaan. Lisää potkua teos sai aikoinaan lukion oppikirjassa olleesta valokuvasta, jonka kuvateksti kertoi esittävän ensimmäistä hääparia, jossa toinen puolisoista sairasti epilepsiaa. Ennen vuotta 1969 eivät epileptikot olleet saneet mennä naimisiin.
Kirjakalliolaiset kysyivät kirjailijalta kerronnan aukoista. Mattila-Laine kertoi, että lukijalla on itsellään mahdollisuus täyttää ne haluamallaan tavalla. Esimerkiksi yksi kohtaus, jossa eräs keskeinen hahmo pouistuu hetkeksi parantolan piha-alueelta mustan auton kyydissä herätti paljon kysymyksiä. Haastattelijat kiittivät teoksesta, joka ei aliarvioinut nuorta lukijaa.
Tulevaisuuden suunnitelmista Mattila-Laine kertoi, että ajatuksia seuraavaa kirjaa varten on jo kehittymässä. Naureskellen hän paljasti keltaisten Post-it -lappujen merkittävyydestä kirjailijan työssä.
Klo 13:30-14:00 Louhi | Seuraava ohjelma jatkui suoraan edellisen perään Louhi-lavalla. Lukufiilis lehden päätoimittajana kaksi vuotta toiminut nuortenkirjailija
Terhi Rannela kertoi lehden tulevista muutoksista. Ensi vuonna Lukufiilis siirtyy kokonaan nettijulkaisuksi ja sen nimikin saattaa muuttua. Lukufiilis on yksi Lukukeskusksen julkaisuista. Muita ovat lastenkirjallisuuteen keskittyvä Vinski ja aikuisemmille lukijoille suunnattu Kiiltomato.fi.
Kirjakalliolaiset esittelivät omia näkemyksiään millaisia mahdollisuuksia lehdellä olisi jatkossa erottua joukosta ja houkutella nuoria klikkaamaan ja lukemaan artikkeleita. Lukufiilis oli minulle aivan uusi tuttavuus ja sain kuulla, että eivät sitä monet nuoretkaan olleet löytäneet aikaisemmin. Jatkossa lehden toivottiin panostavan kauniisiin kuviin ja henkilövetoisuuteen. Lehden ideahan on tarjota kirjaesittelyjä ja -kritiikkiä nuorilta nuorille. Jatkossa erityyppiset lukijat voisivat olla aktiivisesti esillä eri some-kanavissa, riippuen personasta ja kirjallisuuden lajeista, joista kyseinen lukija olisi kiinnostunut.
Siirtymällä nettiversioksi Lukufiilis tavoittaa jatkossa paremmin lukijoita ja artikkelien jaettavuus helpottuu huomattavasti. Myös vähemmän lukevia nuoria pystyy houkuttelemaan tehokkaasti laadituilla otsikoinneilla, Haastattelijat esittivät toiveen, että jatkossa ei alleviivattaisi, että lehti on suunnattu nuorille, sillä se aiheuttaa "kukkahattumummot huutavat puskasta"-efektin, että "nyt puhutaan nuorille". Kohdetyhmän aliarviointia pidettiin pahana virheenä, ja jos se onnistutaan välttämään, Lukufiiliksellä on edessään hyvä tulevaisuus.
![]()
Klo 14:00-14:30 Wine Corner | Seuraavaksi piipahdin Wine Cornerissa kuuntelemassa bloggaajakollegan ja tyttökirjatukijan haastattelua. Sara Kokkosen toinen tietokirja Kapina ja kaipuu - Kultaiset tyttökirjaklassikot keskittyy ulkomaalaisiisn tyttökirjoihin. Viime vuonna ilmestynyt Rasavillejä ja romantikkoja - Rakkaat suomalaiset tyttökirjat puolestaan kotimaiseen tyttökirjallisuuteen. Haastattelijana oli niin ikään bloggaajankin tunnettu Katja Jalkanen.
Haastattelu piti sisällään paljon yllätyksiä. En esimerkiksi aikaisemmin tiennyt, että Neiti Etsivien runsansa määrää selittää, että kirjailijanimen takaa löytyy useita haamukirjoittajia.
Millainen on tyttökirjojen lukija? Joukkoon mahtuu naisia varhaisteineistä aina 70-vuotiaisiin, sekä muutamia miehiäkin. Suurin osa on löytänyt tyttökirjat jo nuorena ja lukee niitä uudelleen 30-40-vuotiaana, toiset (kuten minäkin) ovat löytäneet teokset vasta aikuisiällä. Kokkonen kertoi, että teosten lumo saattaa säilyä aikuisikään saakka, mutta ovat ne herättäneet närkästystäkin esimerkiksi naisen aseman kuvauksissa. Kokkonen huomauttaa, että usein tyttökirjojen hahmot ovat olleet omana aikanaan hyvinkin radikaaleja ja rajoja rikkovia.
Kokkonen kertoi, että tyttökirjailijan elämä ei ollut helppoa. työtä pidettiin jopa halveksittavana. Monet naiskirjailijat kirjoittivat myös lehtiartikkeleita ja saatuaan sitä kautta jalansijaa ja lukijakuntaa, pystyivät julkaisemaan esikoisteoksensa. Jotkut pystyivät elättämään itsensä lisäksi jopa koko perheensä kirjoitustöillään. Yksi näistä naisista oli L.M. Montgomery.
Tyttökirjojen hahmot ovat monipuolisia. Esimerkiksi poikatyttö Jo (
Louisa M. Alcott:
Pikku naisia) ja Montgomeryn kasvutarinat Emiliasta (
Pieni runotyttö) ja Annasta (
Annan nuoruusvuodet) ovat koskettaneet lukijoita. Etenkin Anna on tarjonnut samaistumispintaa eri-ikäisille lukijoille kasvamalla jokaisen sarjan teoksen myötä. Kokkonen sanoikin Annan olevan monipuolisin tyttöhahmoista ja siksi myös lukijoiden suosikki. Hän suosittelee tyttökirjoihin vähemmän tutustuneita aloittamaan juurikin Annasta ja Emilista.
Laura Ingalls Wilder julkaisi esikoisensa vasta 65-vuotiaana. Omaelämäkerralliset lastenkirjat olivat kuitekin useiden vuosien työn tulosta. Monet tarinat sisältävät usein paljon kirjailijoista itsestään, siksi monet hahmoista kirjoittavat itsekin, kuten mainitut Jo ja Emilia. Monet kirjojen tytöistä kävivät myös koulua, ja tämän on katsottu olevan kirjailijoiden viesti lukijoille koulutuksen ja ammatin tärkeydestä.
Klo 14:30-15:00 Sibelius | Suomimytologia fantasiassa -paneelissa oli jälleen vetäjänä
J.S. Meresmaa. Panelisteina olivat
Jenna Kostet, J
uha Jyrkäs,
Ante Aikoi ja
Minna Roininen. Heistä ainoastaan Kostet oli tuttu, luettuani hänen esikoisensa,
Lautturi.
Alussa jokainen kirjailija pääsi kertomaan, miten suomimytologia on esillä heidän teoksissaan. Kostetit uutuus, Marrasyöt on dekkari, jossa jo kansikuvituksesta löytyy jatulin tarha. Hänellä on taustallaan kansanperinteen opintoja. Aikion teoksessa on hyödynnetty saamelaistarinoita, joita hän ammentaa omasta saamelaisuudestaan. Jyrkäs puolestaan kirjoittaa kalevalamittaista runoa. Kimmokkeena olivat olleet omat karjalaiset sukujuuret. Roinisen teoksessa keskiössä ovat unet.
Suomalainen mytologia elää edelleen vahvasti esimerkiksi paikannimissä. Itse asun Oulussa alueella, jossa kadut on nimetty Kalevalan hahmojen mukaan. Jyrkäs kertoi Katumajärvestä, jossa kristinuskoon pakkokäännytetyt pakanat olivat pesseet pahan kasteen pois. Erottuaan kirkosta hän oli käynyt itsekin pesulla tuon järven vedessä.
Väite, ettei suomalainen fantasia ole uskottavaa, otettiin vastaan epäuskoisesti hihitellen, sillä ottihan jopa J.R.R. Tolkien aikoinaan materiaalia skandinaavisesta ja suomalaisesta mytologiasta. Omasta kulttuurista on helppoa kirjoittaa ja tarjota lukijoille muutakin kuin amerikkalaista eeppistä fantasiamättöä. Mytologia on hyvä inspiraation lähde, sillä vaikka paljon vanhaa perimätietoa onkin kadonnut aikojen saatossa, on kirjailijalla mahdollisuus täydentää aukkokohtia.
Klo 15:00-15:30 Louh | Torstai päättyi
Siiri Enorannan haastatteluun uutuusteoksesta
Surunhauras, lasinterävä. Enorannan edellinen teos,
Nokkosvallankumous lumosi ja kirjailija jatkaa ilmeisesti samalla linjalla, mitä olen uudesta teoksesta kuullut palautetta. Jälleen tarjoillaan uskottavia ja värikkäitä hahmoja.
Surunhauraassa keskeisenä ovat muutos ja suru. Enoranta ei halua saarnata tai opettaa vaan heijastella omaa maailmankuvaansa. Tarve kirjoittaa kumpuaa syvältä. Kirjailija kannattaa sukupuolten tasa-arvoa vaikka tykkääkin keikauttaa rooleja päälaelleen. Uudessa teoksessaan hän on alistanut miehet, osittain kritiikkinä nykyhetken tilanteeseen, jossa nainen ei vieläkään ole kaikkialla samanarvoinen kuin mies.
Enorannan tyyliin kuuluu myös tarjota nuortenkirjallisuuden perinteestä poiketen erilaisia parisuhdemalleja. Nokkosvallankumouksessa oli poikapari, Surunhauraassa on puolestaan naispari. Romantiikka on tärkeää ja kirjailija viittaakiin kuuluisaan lausahdukseen "ei kannata kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta". Hän haluaa tarjota samaistumispintaa lukijoilleen, vaikka maailmassa olisikin vieraita piirteitä.
Molemmille Enorannan teoksille yhtenäistä on myös kritinuskon loistaminen poissaolollaan. Kirjailija kertoi, ettei pidä yhden uskonnon vallasta, etenkin kun sillä on niin kielteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. Hän on poistanut kaikki viittaukset kristinuskoon, luoden näin aivan omanlaisensa ajanlaskun ja uskomusmaailman. Myös seuraavassa teoksessa jatkuu sama tekniikka.
Haluan ehdottomasti lukea Surunhauraan, sillä erikoinen maailma, joka on eristyksissä, eikä kukaan ulkopuolinen tiedä siitä, on jo itsessään kiehtova ajatus, puhumattakaan kauniisti soljuvasta kielestä, josta yleisö sai kuulla esimerkin kirjakalliolaisten herättäessä yhden kirjan kohtauksen henkiin.
