"Hirviöt ryskyivät koko päivän tuhoten kaiken edessään. Pensaat, nuoret puut ja
alikasvusto rusentuivat sen ahnaiden teräshampaitten puristuksessa. Kiukkuiset
sahat olivat kaataneet säälimättä maahan komeat ja arvokkaat ikipuut."
Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja tarinoita
Kaukametsän pakolaiset on lapsuuteni animaatiosuosikkeja, vaikka tarina olikin välillä aika hurja. Tajusin vasta pari vuotta sitten (kun luin lukupiiriteoksena olleen Richard Adamsin Ruohometsän kansan), että sarja pohjaa Colin Dannin teoksiin, joista vain ensimmäinen osa on suomennettu. Päätinkin lukea sen osana Ajattomia satuja ja tarinoista haastetta ja se olikin kaikista haasteeseen kertyneistä teoksista paras lukukokemuksena.
Ihmisten tuhotyöt käyvät nopeasti. -- Emme pysty koskaan ennustamaan täsmälleen ihmisten aikeita. (s. 8 ja 16)
Ihmiset ovat jo muutaman vuoden ajan laajentaneet kaupunkia lähemmäksi metsää ja eläinten elinalue on pienentynyt samaa tahtia. Kun metsän lampi täytetään kesän kuivan kauden aikana, eläimet pähkäilevät mistä ne saavat juotavaa. Kun edellisenä vuonna kadonnut konna palaa metsään löytäen kotinsa tuhottuna. se kertoo olleensa paikassa, mikä on kuin paratiisi, luonnonsuojelualue nimeltään Valkopeuran puisto.
Eläimet kokoontuvat mäyrän pesäluolaan ja päättävät siitä, lähtevätkö yrittämään pitkää ja mahdollisesti vaarallista matkaa. Kun kaikki eläimet ovat yhtä mieltä pakomatkasta, ne vannovat valan olla syömättä toisiaan ja auttaa pienimpiä. Ketusta tulee joukon johtaja, konna toimii oppaana, pöllö ja haukka vuorottelevät tähystäjinä, toinen päivällä ja toinen yöllä ja mäyrä on ketun luotettava neuvonantaja.
Vihonviimeinen koitos ennen kuin päästäisiin nauttimaan taas melkein unohtuneesta taivaallisesta, rauhallisesta elämästä. (s. 246)
Oi sitä nostalgian havinaa, jonka teos synnytti. Vaikka kirjassakin on monenlaisia vauhdikkaita käänteitä ja esteitä, se ei ole aivan yhtä traumaattinen. Kaikki eläimet eivät nimittäin selviä pitkästä vaellukksesta kohti Valkopeuran puistoa, mutta matkalla tavataan myös uusia eläimiä, jotka liittyvät joukon jatkoksi - yksi näistä on Viheltäjäksi kutsuttu haikara, jota on ammuttu siipeen. Suosikkini animaatiosta oli nokkela kettu, joka myös kirjassa on paljon esillä.
Lapsena en koskaan kyseenaaistanut, kuinka oudolta tuntui, että animoidut villieläimet tiesivät ihmissanastoa. Kirjassakin eläimet puhuvat betonista ja tiilestä, kaupoista, kouluista, virastoista ja kirkoista, maanteistä, uima-altaasta ja sotilasalueesta, palomiehistä ja lääkäreistä. Esimerkiksi Ruohometsän kanssassa kaneilla oli omaa sanastoaan, kuten hrududu joka tarkoittaa autoa ja traktoria, mikä toimi minusta paljon uskottavammin.
Se maailma oli ihmisten vaatimuksia varten rakennettu koneitten valtakunta, missä villieläimiä ja luonnonkasveja pidettiin jopa vistauksena ja rikkaruohona. (s. 220)
Teos edustaa hyvin 1970-luvun lastenkirjallisuutta, joissa luonnonsuojeluteemat ovat vahvasti esillä. Kirjailija kritisoi eläinten suulla metsien hakkaamista, huvimetsästystä ja tehoviljelyä. Kaukametsän pakolaiset on kestänyt yllättävän hyvin aikaa, vain parissa kohtaa jäin ihmettelemään, mitä jokin sana tarkoitti (mm. hosan heiluttaja, hännänkulu, kukluttaa) tai outoja tapoja taivuttaa sanaa. Se on siis mitä mainioin lukukokemus uusillekin sukupolville herättelemään ajatuksia.
Arvosana:
Takakannesta:
Kaukametsän eläinten pakomatka monien vaarojen kautta, pois ajomiesten kynsistä, pois liikenteen vilskeestä, läpi tuulen ja veden, Valkopeuran puistoon, turvaan.
Loistava luontoseikkailu kaikenikäisille.
Suomentanut: Kaija Pakkanen, 266 sivua, WSOY 1981
Alkuperäinen nimi: The Animals of Farthing Wood (1979)
Samantyylisiä kirjoja: Richard Adams: Ruohometsän kansa, W.J. Corbet: Helluntai-hiiren laulu